Helsingin Kulttuuritalo täyttyi keskiviikkona 26.11.2025 aikuisesta, punaruutuiseen Tokmannin flanelliin ja trucker-lippiksiin verhoutuneesta yleisöstä, kun yhdysvaltalainen vuodesta 1991 operoinut Clutch toi “Fortune Tellers Make a Living Nowadays” -kiertueensa Suomeen. Lavan kautta kulki illan aikana varsin johdonmukainen stonerin, punkin, bluesrockin ja grungen sävyttämä punos, jota norjalainen Bokassa ja kreikkalainen 1000mods lämmittelivät tehokkaasti ennen illan pääaktia.

Allekirjoittaneelle Clutchin keikka oli ensimmäinen, Bokassan olin nähnyt kerran aiemmin ja 1000mods oli täysin uusi tuttavuus.

Kulttuuritalo ei myynyt loppuun, mutta vaikutelmaksi jäi silti hyvin myyty ilta. Jo Bokassan aloittaessa salissa oli mukavasti väkeä ja Clutchin aikaan permanto oli niin täynnä, että liikkumatila alkoi käydä kortille. Yleisön ikähaitari kallistui hivenen varttuneempaan päähän, mikä sopi hyvin bändien katalogeihin ja 90-luvun loppupuolen vaihtoehtorockin henkeen.

Illan avasi itsensä Lars Ulrichinkin kehuman norjalaistrion Bokassan rajusti rokkaava stoner–punk -hybridi. Puolen tunnin setti toimi juuri niin kuin lämppärin kuuluukin: nopeasti, aggressiivisesti ja turhia selittelemättä. Vokalisti-kitaristi Jørn Kaarstadin Jaloviina-vitsit ja ylistyssanat Taco Bellille heidän “lempipaikkanaan Suomessa” toivat kuitenkin juuri sopivasti persoonaa mukaan. Bokassa karautti unihiekat silmistä tavalla, joka asetti illalle hyvän dynamiikan.

Vuonna 2006 startannut kreikkalainen 1000mods näytti nopeasti, miksi se oli nostettu tälle kiertueelle. Pienet kitaraongelmat alussa eivät häirinneet kokonaiskuvaa: trio löysi paikkansa rosterissa vakuuttavasti, etenkin ensikertalaisen korviin. Bändin stoneria maustavat grunge- ja doom/fuzz-sävyt iskivät raskaasti.  Erityismaininta kuuluu rumpalille, jonka äärimmäisen keskittynyttä työskentelyä oli lähes hypnoottista seurata.

Oli selvää, että Clutch sai nousta lavalle kahden hyvin suoriutuneen lämmittelijän jälkeen.

Clutchin vuoro alkoi ilman turhaa viivyttelyä ja “We Need Some Money” -kappaleen toimiessa introna. Lavalle marssi kokoonpano, joka on vuosien varrella harmaantunut, mutta ei missään nimessä menettänyt uskottavuuttaan.

Laulaja Neil Fallonin karismaattinen lavaesiintyminen nousi illan keskiöön. Hänellä on harvinainen kyky olla samanaikaisesti sekä saarnaaja että katu-uskottava rockbändin vokalisti. Kaikki käsien heiluttelu luo vaikutelman, että jokainen lyriikan osanenkin on tärkeä.

Kitaristi Tim Sult ja basisti Dan Maines pysyivät tiiviisti omilla tonteillaan, käytännössä liikkumatta. Sultin soolot soivat pieteetillä; kaveri vaikutti soittavan omassa kuplassaan, jonne ulkopuolisilla ei ole asiaa.

Clutchin setti kulki tasaisen laadukkaana alusta loppuun. Välispiikkejä kuultiin vain minimaalisesti, eikä lavalla nähty suuria eleitä tai rakennettuja spektaakkeleita. Yhtye keskittyi täysin asiaansa eli musiikkiin – ja teki sen tarkalla duunarimeiningillä.

Tämä “tultiin iltatöihin ja hoidettiin keikka ammattiylpeydellä” -fiilis oli kaksijakoinen. Positiivisella puolella se tarkoitti sitä, että materiaali sai puhua puolestaan. Groovet, riffit ja Fallonin tulkinta olivat illan todellinen sisältö, eikä mitään tarvinnut peittää pyroilla, valoshow’lla tai ylipitkillä puheilla.

Toisaalta, etenkin ensikertalaisen näkökulmasta, jonkinlainen lisäkulma bändin ja yleisön vuoropuheluun ei olisi ollut pahitteeksi. Koska muut soittajat olivat lähes täysin statisteina Fallonin kantessa showta, kokonaisuudesta jäi snadisti etäinen fiilis. Clutch oli lavalla vahvana, mutta ei varsinaisesti “kietonut” yleisöä syliinsä, vaan piti pienen ammatillisen etäisyyden. Makuasia kai tämäkin ja kuulun varmasti vähemmistöön mielipiteeni kanssa.

Yleisö eli Clutchin mukana erityisesti permannolla. Bongasin jopa lyhyen, noin kymmenen sekuntia kestäneen mosh pitin, joka tosin katosi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Ilta päättyi komeasti yhtyeen soittaessa Creedence Clearwater Revivalin klassikon “Fortunate Son”.

Clutch osoitti, miksi se on vuosikymmenten jälkeen edelleen kysytty ja toimiva livebändi. Ilta ei tarjonnut suuria yllätyksiä tai emotionaalisia ääripäitä, mutta se toimitti sen, minkä lupasi: laadukkaan, ammattitaidolla soitetun annoksen stonerin, bluesrockin ja punkin sävyttämää raskasta rockia. Juuri sitä mitä lähdin hakemaan.

Profiili |  + artikkelit

Heavyn moniottelija, vapaa-ajattelija, satanistisuvakki ja humanisti. Metallin maku suussa on vahvasti black-painotteinen, vaikka Judas Priest on se suurin rakkaus. Suunnittelen ja ylläpidän Luolan nettisivua ja brändi-ilmettä. Kirjoitan artikkeleita, arvioita, uutisia ja haastatteluja sekä kuvaan keikat ja festarit. Odotan, että Martti Servo tekisi joskus metallialbumin.

Janne K.
+ artikkelit

LIITTYVÄT ARTIKKELITLISÄÄ TEKIJÄLTÄ