Aurinkoa, maskeja ja monipuolista metallia: Rockfest @Hyvinkään Lentokenttä 6-9.6.2019.

Toista kertaa Hyvinkään Lentokentällä järjestetty Rockfest keräsi kesäkuun toisena viikonloppuna jälleen suuren joukon raskaan musiikin ystäviä kaupungin kupeeseen.

Toisin kuin vuosi sitten, Suomen suvi näytti erityisesti kolmen ensimmäisen päivän aikana parhaansa ja lämpötila kävi hellelukemissa. Pääesiintyjiksi 2019 oli kiinnitetty Ritchie Blackmore’s Rainbow, Slipknot, Disturbed sekä viimeisellä maailmankiertueellaan nyt mahdollisesti viimeistä kertaa Suomessa nähty Kiss.

Torstai 6.6.2019

Koko festaritarjonnan potkaisi käyntiin raskaan rockin pitkäaikaisimpiin kokoonpanoihin kuulunut Peer Günt. Yhtyeen nimi on tuttu kotimaisten lehtien, radion ja vanhojen vinyylien soittolistoilta jo neljän vuosikymmenen ajalta, vaikka ainuttakaan kappaletta ei saisi heti kysyttäessä kaivettua muistilokeroista.

Ainoa jäljellä oleva alkuperäisjäsen Timo Nikki vaikutti tyytyväiseltä saamaansa vastaanottoon ja vaikka alueella oli melko vähän katsojia vielä tässä vaiheessa, vankka fanikunta edessä sai juurekasta rockia yllättävän pitkän setin muodossa.

Väkeä valui ennen seuraavaa bändiä jo selvästi enemmän paikalle. Kingston Wall on edellisen esiintyjän tavoin saanut kotimaisissa ympyröissä jo myyttiset mittasuhteet, ja yhtyeen vuoden 2019 paluukiertue herätti monessa epäileviä ajatuksia.

Kyseessä on kuitenkin pääasiassa tribuutti uuden tulemisen sijasta ja rivit on kasattu Von Hertzen Brothersien johdolla ainoastaan yhden kiertueen ajaksi. Edes menneen Petri Wallin varjo tuntui luovan tummia näkymättömiä sävyjä helteisen lentokentän taivaalle, mutta yhtye syleili tätä auraa ja teki ansiokkaasti kunniaa 1980- ja 1990-luvun suurelle ilmiölle. (VK)

Jos Kingston Wallin psykeprogesieni-rock uppoaa edes hitusen, niin tätä kokoonpanoa kannattaa käydä tarkastelemassa. Hyvässä vedossa oleva bändi kuulosti todella autenttiselta ja Wallin muistoa kunnioitettiin mitä parhaimmalla keikalla. (PA)

Lopussa bändi tulkitsi yllättäen Motörheadin ikivihreän ”Ace Of Spades”, joka esitettiin yllättävän raskaalla voimalla ja energisellä asenteella. Psykedeliasta ei näinä hetkinä Rockfestissä ollut tietoakaan. (VK)

Kingston Wallin studiolevyjen julkaisuaikana olin sen verran nuori, että bändi on minulle tuttu oikeastaan vain nimen ja maineen osalta. Hyvinkäällä nähty kokoonpano veti hienon setin ja yleisön reaktiot osoittivat, että Wallin musiikki elää edelleen. (ML)

Ritchie Blackmore’s Rainbow avasi vuoden 2019 Rock Memories –kiertueensa Suomesta ja Hyvinkäältä. Muutamia konsertteja vuodessa soittavan yhtyeen uudelleen aktivoitumisen motiiveista on esitetty erilaisia mielipiteitä. Näistä voi jokainen olla valita oman lähestymiskulmansa, mutta kun keikan aluksi heitetään ilmoille ”Spotlight Kid”, ”I Surrender” ja 45 vuoden takaa blues-vuori ”Mistreated”, on vaikea kritisoida päätöstä. (VK)

Olin kuullut ja lukenut kohtalaisen kriittisiä arvioita Rainbown edellisestä Suomen keikasta, joten odotusarvoni eivät olleet kovin korkealla Rockfestin esitapahtuman pääesiintyjän suhteen. Kun tähän lisää sen, että bändin ainoa jäljellä oleva perustajajäsen Ritchie Blackmore on jo 74-vuotias, osasin suhtautua keikkaan hyvin pienin odotusarvoin. Siihen nähden Hyvinkään lentokentällä nähty esitys oli vähintään hyvä. Erityisesti bändiin vuonna 2015 liittynyt laulaja Ronnie Romero oli kovassa iskussa. Kosketinsoittaja Jens Johanssonilla oli esityksen alussa teknisiä ongelmia ja alku oli muutenkin ehkä hiukan tahmea sekä yhtyeeltä, että yleisöltä. (ML)

Arvaamaton Blackmore järjesti jälleen viihdettä koko rahan edestä kun ensimmäisen kappaleen jälkeen show laitettiin kesken. Muu yhtye ihmetteli tilannetta kitaristin käskiessä siirtämään Johanssonin koskettimia puoli metriä eteenpäin. Siirto tehtiin ja homma jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Soiton osalta Blackmore oli selvästi paremmassa vireessä kuin reilun vuoden rakaisella Helsingin keikalla. Pientä haparointia kuultiin toki lähes jokaisessa kappaleessa, mutta vastaavasti riffit kuten ”Burn” lähtivät aivan eri volyymilla ja tarkkuudella kuin edellisen vuoden kiertueella.

Illan tähti ei kuitenkaan ollut Blackmore vaan chileläinen vahvasti paikkansa klassikoiden tulkitsijana ottanut Ronnie Romero. Miehen ääni soi ylväästi ja komeana tehden kunniaa yhtä lailla Ronnie James Dion, David Coverdalen, Ian Gillanin, Graham Bonnetin kuin Joe Lynn Turnerin tulkinnoille. Ja tuossa vokalistiseurassa saavutus on käsittämättömän kova.

Settilista oli lähes täydellinen kopio Helsingin konsertista, lupauksen mukaisesti viimeksi soittamatta jätetty encore ”Smoke On The Water” sekä jamiksi venytetty ”Black Night” palautettiin mukaan, ja rauhallisemmat vedot ”Child In Time” sekä ”Soldier Of Fortune” pudotettiin pois setistä, mahdollisesti bändin huomatessa ettei hittihakuiselle yleisölle kannattanut tässä vaiheessa tarjota balladeja. Lukuunottamatta ”Difficult To Curen” aikana kuultua aavistuksen puuduttavaa sooloilua hittejä saatiin yleisön nautittavaksi lavalta yksi toisensa jälkeen.

Ennen ”Stargazeria” Blackmore käskytti Romeron lausumaan yleisölle espanjaa, ja eturivistä löytyi Argentiinasta asti paikalle matkannut fani, joka kertoi yhtyeelle ”Stargazerin” espanjankielisen käännöksen. ”Smoke On The Waterin” introssa palattiin vielä espanjateemaan Ritchien kertoessa yleisölle yhtyeen esittävän seuraavaksi vanhan 1970-luvun alussa levytetyn coverin espanjalaisesta folk-kappaleesta. Huumori sedällä oli tallella. (VK)

Loppua kohden esitys parani huomattavasti ja yleisö alkoi innostua muuten kuin erikseen kehotettuna. Jäin kaipaamaan lavan takaosassa olleen jättimäisen screenin parempaa hyödyntämistä. Nyt se oli puolet soittoajasta täysin pimeänä ja loput ajasta ruudussa näkyi vain pysäytetty kuva. Esitys alkoi myös noin kymmenen minuuttia myöhässä, mutta kesti vähintään saman verran pidempään kuin ilmoitettu. Kitaristien saralla myyttiseksi hahmoksi noussut Blackmore onnistui soittamaan biisit läpi hyvin. Pieni erilaisuus soundissa kuuluu asiaan livekeikoilla. (ML)

Rainbown konsertti saatiin pakettiin vielä valoisassa kesäillassa, ja vaikka yleisö olisi saanut olla aktiivisempi tuntui valtaisa nostalgian ilmapiiri puhaltavan lämpimänä alueen läpi. Yli 20 vuotta tauolla ollut yhtye nähtiin nyt Suomessa kahdesti reilun vuoden sisään ja kun huomioidaan paluun jälkeisten keikkojen käyneen ainoastaan kuudessa maassa Euroopassa, tästä on syytä olla todella kiitollinen. (VK)

Perjantai 7.6.2019

Don Huonot sai kunnian käynnistää varsinaisen Rockfestin perjantain ensimmäisenä esiintyjänä. Sää oli hyvin aurinkoinen ja lavan edessä oli mukavasti varjoisaa, joten osittain tämän vuoksi yhtye keräsi mukavan yleisömäärän esiintymiselleen. Ei soitossakaan mitään vikaa ollut, itseasiassa soundit olivat lähes timanttiset ja erityisesti naisväki tuntui olevan innoissaan esityksestä. (ML)

Perjantain toinen esiintyjä Santa Cruz on elänyt mielenkiintoisia aikoja reilun vuoden ajan. Nelihenkisen bändin kolme jäsentä erosi yhtyeestä kertaheitolla kesken kiertueen. Ensimmäiset tilalle saapuneet korvaajat eivät kestäneet bändissä kauan ja tämän hetkinen kokoonpano on hyvin tuore. Ennen Rockfestin keikkaa alla oli ainoastaan Bon Jovin lämppärinä toimiminen. Tämä ei menoa haitannut ja Perkele-lavan äärelle kerääntynyt yleisö sai nähdä lähtökohtiin nähden hyvän esityksen. Lavan edustalla oli muutaman kymmenen innokkaan fanin porukka ja takana riitti myös väkeä koko esityksen ajan. (ML)

Amaranthen jäsenet olivat lepäilleet noin pari kuukautta kukin omissa oloissaan ennen kesän ensimmäistä keikkaansa Rockfestin päälavalla. He näkivät toisensa pitkästä aikaa vain muutama päivä ennen showta ja esitys oli energinen paahtavasta helteestä huolimatta. Luonnonlämpökään ei bändille riittänyt, sillä esitykseen kuuluivat näyttävät pyrot, jotka lämmittivät jo ennestään hikoilevaa festarikansaa.

Viime vuoden Rockfestissa Amaranthen esitys oli erittäin haasteellinen teknisten ongelmien vuoksi. Tällä kerralla pahemmilta säädöiltä vältyttiin ja myös ”The Nexus” ehdittiin soittaa kokonaisuudessaan. Yleisö tuntui nauttivan bändin esityksestä, mutta yhteislauluosiot jättivät vielä parantamisen varaa.

Pääpaino soitetuissa biiseissä oli vähemmän yllättäen tuoreimman levyn ”Helixin” materiaalissa. Näistä kappaleista yksi mieleenpainuvimmista oli ”Unified” ja on todettava, että Nils Molin veti sen maaliin upealla tavalla. Olisi huikeaa Amaranthelta hyödyntää lavan taustascreenia erilaisten videoiden muodossa. Bändin biiseistä löytyy varmasti paljon aiheita, mistä voisi luoda upeita videoita muuten jo hyvin vahvan esityksen tueksi. (ML)

Powerwolf on yksi vakiovieraista Suomen keikkaympyröissä ja bändin omintakeinen metalli toimii niin festari- kuin klubiympäristössä. Voimasusien show olisi ehdottomasti kuulunut päälavalle. Eittämättä festarien paras live-esitys, jossa yleisö ei päässyt uinahtamaan hetkeksikään. (PA)

Koko festareiden ehkä odotetuin bändi henkilökohtaisesti oli amerikkalainen Slipknot. Bändi päätti pitkän täysmittaisten live-esiintymisten tauon Rockfestiin. Rumpali Jay Weinberg oli jopa laskenut, että Hyvinkäällä soitettu keikka oli ensimmäinen 944 päivään. Välissä oli toki lyhyt kahden biisin setti Jimmy Kimmelin talk shown vieraana.

Esiintymislavan peittäneen verhon lennähdettyä sivuun kansa sai mitä oli tullut hakemaan: huikean adrenaliiniryöpyn, aggressiivisuuden ja jyrisevän metallimusiikin sävyttäneen lähes kaksituntisen esityksen. Pitti pyöri ja nyrkit heiluivat ilmassa, mutta kanssakatsojat otettiin  huomioon hyvin.

Setin kolme ensimmäistä biisiä rymisteltiin läpi nopealla tahdilla, kunnes oli pienen hengähdystauon vuoro. Samalla laulaja Corey Taylor pääsi toteamaan, että ei olisi voinut kuvitella yhtään parempaa paikkaa aloittaa kiertuetta. Seuraavaksi esitysvuorossa oli tulevalta levyltä jo singlenä julkaistu ”Unsainted”. Tässä vaiheessa huomasi miten omistautuneita bändin fanit ovat, sillä uusi kappale oli todella hyvin hallussa. Myös toinen tuore, tosin albumilta pois jäänyt veto ”All Out Life” kuultiin Hyvinkäällä setin myöhemmässä vaiheessa. Välissä soivat muun muassa kaikkien tuntemat ”Before I Forget”, ”Psychosocial” sekä ”Sulfur”. Ennen encorea kuultiin vielä ”Duality” ja lavalla nähtiin liekehtivän baseball-mailan kanssa heilunut Shawn ”Clown” Crahan.

Lopputuloksena on todettava, että koko esitys oli aivan huikea! Pyrot, lavarakenne ja ennen kaikkea biisit sekä niiden esittäminen olivat huikealla tasolla. Taylor totesi, että bändi on etuoikeutetussa asemassa saadessaan esiintyä tälle yleisölle, mutta Hyvinkään lentokentälle kyseisenä päivänä saapunut kansa oli myös samassa etuoikeutetussa asemassa saadessaan nähdä Slipknotin näin kovassa iskussa. (ML)

Lauantai 8.6.2019

Lauantai alkoi jälleen helteisenä ja päälavan korkkasi hyvin aikaiseen ohjelmavuoroon joutunut (tai päässyt) hollantilainen sinfonisen metallin suuruus Within Temptation. Bändi ei ole täysin outo näky Suomessa, ja tämä oli kolmas esiintyminen maassamme vuoden sisällä.

Within Temptationin esitys on parhaimmillaan pimeässä ympäristössä, eli esimerkiksi jäähallissa tai myöhään illalla ulkona. Tällä kerralla valoa oli tarjolla runsaasti yli tarpeen, mutta onneksi lavan taustascreeni oli otettu käyttöön ja sinne luodut videot toimivat todella hyvin. Sitä kautta muutamissa biiseissä vierailevat laulajat pääsivät myös mukaan esitykseen.

Vokalisti Sharon den Adel kiitteli vuolaasti paikalle saapuneita ja lähetti terveiset ”Paradise (What About Us?)” -biisissä mukana olleelle Tarja Turuselle. Settiin kuului myös yksi akustinen sovitus, joka toi hiukan erilaista tunnelmaa lavalle ja ajankohtaan nähden hyvin runsaslukuisen yleisön pariin. Esityksen lopussa nähtiin pieni kommunikointikatkos laulajan ja muun bändin välillä, kun Sharon spiikkasi ”Mother Earthin” olevan setin viimeinen biisi, mutta soiton alkaessa se oli muuttunut ”What Have You Doneksi”. Sharon levitteli käsiään, mutta alkoi laulamaan kyseistä kappaletta. Lopulta paljastui, että aikaa oli yhteen ylimääräiseen biisiin ja näin setti todellakin loppui ”Mother Earthiin”.

Iltapäivän lämmössä keikka sai kentän väkijoukon aaltoilemaan innokkaasti niin vanhojen hittien kuin uuden ”Resist”-levyn poimintojen tahdissa. Kokonaisuutena loistava aloitus kolmanteen festaripäivään. (ML)

Rockfestin yhdeksi yllättäjäbändiksi nousi vaasalainen metalcore-akti One Morning Left. Hyvällä asenteella kepitetty alkuillan nostatus keräsi varmasti yhtyeelle katsojien joukosta uusia faneja. (PA)

Progressiivisen metallin arvostetuimpiin nimiin kuuluva Dream Theater on vieraillut Suomessa useaan kertaan, mutta osui omaan keikkatutkaan festariolosuhteissa vasta nyt. Edellisestä vastaavasta konsertista bändin toimesta viisaammat tiesivät kertoa kuluneen jo 17 vuotta. (VK)

Dream Theater oli hieno lisäys Rockfestin kattaukseen. Bändillä näytti olevan runsaasti faneja Suomessa, sillä Dream Theater T-paitoja näkyi festarialueella runsaasti. Yhteislauluhetket setin alussa jäivät hiukan vaimeiksi, mutta meininki parani shown edetessä ja konkarien esitys kiinnosti laajalti. (ML)

Yhtyeen uusin levy ”Distance Over Time” on epätasaisempi kokonaisuus kuin useat aikaisemmat mestariteokset, mutta lyhyehkön setin valinnat ”Untethered Angel” sekä ”Fall Into The Light” kuuluivat albumin parhaimmistoon. Sen sijaan lopussa kuultu ”Pale Blue Dot” ei tuntunut lämmittävän yleisöä helteen tavoin. Laulaja James LaBrie kehui säätä ja totesi ”it sucks!” oman kotimaansa, Kanadan ilmastosta.

Hyvinkäätä edeltäneeseen Sweden Rockin vielä tiiviimpään esitykseen verrattuna nyt saatiin muutama extrakappale ilmoille, joista merkittävimpänä keikan päättänyt ”greatest hit” ”Pull Me Under”. Rockfest yhtyi mukaan kertosäkeen yhteislauluun äänekkäästi ja vaikka Dream Theaterin musiikki pääsee varmasti paremmin oikeuksiinsa sisätiloissa, bändi teki vakuuttavaa työtä. Omiin korviin parhaaksi vedoksi nousi ”Train Of Thought” -albumin ”As I Am”, joka hillityn painostavasta levyversiostaan onnistuu nousemaan anthem-luokkaan konserttilavalla.

Harmillisesti päälavan esiintyjien pahimmat soundiongelmat tuntuivat iskeytyvän juuri Dream Theaterin niskaan. James LaBrien vokaalit oli miksattu aivan liian alas ja ajoittain laulajan soundi puuroutui epäselväksi. Siellä täällä kuullut korkeat äänet lähtivät LaBrieltä mukavasti, mikä viittasi ongelmaan puhtaasti miksauspöydän takana. Mike Manginin rummut tulivat vastaavasti todella kovalla volyymilla ja osaltaan hukuttivat keulamiehen äänivallin taakse.

Vastaavasti kitaristi John Petrucci, kosketinsoittaja Jordan Rudess sekä basisti John Myung esittivät useaan otteeseen sellaista soitintaituuruutta, jonka edessä ei voi kuin kumartaa. Erityisesti Myungin tekemisiä tuli seurattua tarkkuudella ja mies tuntuu repivän bassonsoitosta aivan uusia elementtejä esiin. Tämä puoli myös lienee parhain todistaa sisätilojen intiimimmässä ilmapiirissä. (VK)

Dream Theaterin kanssa osittain päällekkäin soitti kotimainen konkaribändi Diablo. Laulaja Rainer Nygård totesi setin alussa, että aikaa on niin perkeleen vähän, ettei tänään lätistä turhia. Yleisö tuntui nauttivan pääasiaan keskittymisestä ja Perkele-teltta oli ääriään myöten täynnä. Olin itse aluksi teltan etuosan keskivaiheilla, mutta armoton kuumuus pakotti siirtymään sivummalle. Kelpo esitys Diablolta! (ML)

Diablon kävin katsomassa silkasta mielenkiinnosta. Myönnän, etten tuntenut yhtyettä sen enempää, kuin venäläistä nukketeatteria, mutta tsekkaus kannatti. Bändi veti mielettömän hyvällä sykkeellä saaden allekirjoittaneen nyrkit sojottamaan kohti teltan kattoa. (PA)

Röyhkeä ja rivo Huora revitti viime vuonna yhtä helvetin hyvin, kuin Rockfestin lauantaissa 2019. Toivottavasti ensi vuonna jälleen uudestaan. Ei mitään lisättävää. (PA)

Kun katsoin lauantain ohjelmaa etukäteen, mietin voiko käydä niin, että lauantain pääesiintyjä ei esiinny päälavalla viimeisenä. In Flames on sen verran kovassa iskussa, että Disturbed saisi laittaa parasta kehiin ohittaakseen ruotsalaiset. In Flames oli saapunut Hyvinkäälle ajoissa ja seurasivat esimerkiksi Rainbown ja myöhemmin Kissin esitystä faneina yleisön joukossa.

Yhtyeen setti alkoi uuden levyn kappaleella ”Voices”. Pääpaino oli tuoreessa materiaalissa, mutta myös vanhoja hittejä kaivettiin esiin esimerkiksi 20 vuotta sitten ilmestyneen ”Colony”-levyn nimikkobiisin muodossa. Heti esityksen alkuun kävi selväksi, että lavarakennelmien osalta mennään vaatimattomalla kaavalla, mikä tietenkin johtui ohjelman mukaisesta esiintymispaikasta. Tästä huolimatta screenin käyttämättä jättäminen oli yllätys.

Tämä oli monen muun Rockfestissa esiintyneen bändin tapaan In Flamesin kiertueen avauskeikka ja laulaja Anders Fridén totesi lähes tasan saman asian kuin Corey Taylor edellisiltana, eli eivät olisi voineet valita parempaa paikkaa kiertueen aloittamiseen. Fridén nosti esiin myös Suomen jääkiekkomaajoukkueen voittaman maailmanmestaruuden toteamalla, että jos Ruotsi ei voita, hänen mielestään Suomen kuuluu voittaa. Tämä toteamus sai yleisöltä raikuvat aplodit ja johti pienimuotoiseen Mörkö-chanttiin.

Setti sujui loistavasti ja yleisö eli vahvasti mukana alusta loppuun asti. Aina välillä joku nostettiin istumaan toisen hartioille ja järjestyksenvalvojat reagoivat tähän hyvin nopeasti. Tämä johti lopulta siihen, että Fridén antoi järkkäreiden kuulla kunniansa ”poliisimaisesta” toiminnastaan, koska hänen mielestään kansa on tullut nauttimaan musiikista ja heidän kuuluu saada tehdä se omalla tavallaan. Puheet eivät auttaneet asiassa ja aiheeseen palattiin muutamaan otteeseen biisien välissä. Fridén jopa omisti uuden levyn ehkä parhaan biisin ”I Am Aboven” järkkäreille, sillä biisi kertoo ihmisistä, joita ei haluta omaan elämään. Osa yleisöstä oli näistä yllättävistä kannanotoista hiukan hämillään, osa antoi aplodit ja muutama aloitti crowd surfingin. (ML)

In Flamesin kitaristina lavalla moshasi hyvin tutun näköinen henkilö. Muutaman hetken pään raapimisen jälkeen vastaus tuli. Kyseessä oli Megadethista, Nevermoresta ja Jag Panzerista tuttu Chris Broderick, joka on ottanut paikkansa bändin livekitaristina tuuraten Niclas Engelinia. Oli In Flamesista mitä mieltä hyvänsä, Broderickin soitto istui bändin soundimaailmaan hienosti ja yleisö antoi parhaan panoksensa tähän asti todistamistani Rockfest-konserteista pitin pyöriessä jatkuvasti sekä nyrkkien kohotessa tasaisena merenä ilmaan. (VK)

Lappeenrannan lahja suomalaiselle metallimusiikille eli Mokoma oli sijoitettu Kivi-lavalle ja esiintymisajankohtana oli lokero juuri ennen pääesiintyjä Disturbedia. Blind Channel soitti osittain samaan aikaan Perkele-lavalla, mutta vaikutti siltä, että suurin osa kansasta oli valinnut näistä kahdesta Mokoman, sillä lavan äärelle oli kerääntynyt todella suuri yleisömäärä ja se sai kuulla upean esityksen. (ML)

Oli taas kerran ihmeteltävä yhtyeen suosiota. Oma veikkauksemme oli, että katsojissa oli satunnaistakin kuulijaa, mutta tästä huolimatta 50 metriä lähemmäksi pääsy teki tiukkaa ja Marko Annalan karjuessa ”Saatanan Kukkoa” yleisö vastasi takaisin repivän kovalla voimakkuudella. Bändin jatkuva kiertäminen kotimaan festareilla lienee tämän pohjalta perusteltua. (VK)

Olen kuunnellut Disturbedin musiikkia jo ensimmäisestä levystä lähtien, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun näin yhtyeen livenä. Olin totaalisen yllättynyt esityksen alusta lähtien. Tempo tuntui olevan hitaampi kuin levyillä ja laulaja David Draimanin olemus oli pöhöttynyt, hidas ja väsynyt. Tätä mielikuvaa ei auttanut se, että setin ensimmäiseen 45 minuuttiin kuului kaksi sooloa, joiden aikana Draiman pääsi lepäämään backstagelle.

Vokalistilla oli myös paljon kerrottavaa yleisölle. Aiheet olivat sinänsä asiaan kuuluvia, mutta festareiden pääesiintyjältä odottaisi vähän enemmän musiikkia ja vähemmän saarnausta maailman tilasta. Suurin facepalm-hetki tuli, kun Draiman kysyi ymmärtääkö yleisö englantia.

Saarnauksen välissä soitettiin toki vähän musiikkia ja vaikuttaa siltä, että hiukan hidastempoisemmat  biisit kuten ”The Vengeful One” sekä hyvin esitetyt, tunteikkaat coverit ”Land Of Confusion” ja ”The Sound Of Silence” ovat livetilanteessa nyky-Disturbedin vahvuus. Ei niinkään vanhat nopeat ja aggressiiviset biisit kuten ”Down With The Sickness” tai ”Stupify”, jotka toki myös kuultiin Hyvinkään pimenevässä illassa.

Tunteita nostettiin pintaan biisien lisäksi esittelemällä screenilla viime vuosina kuolleiden musiikkimaailman tähtien kuvia, mukaan lukien Chris Cornell sekä Chester Bennington. Vaikka show parani tasoltaan loppua kohden, kokonaisuus jäi pettymyksen puolelle ja sen myötä oli täysin selvää, että ennustukseni lauantain pääesiintyjien järjestyksen muuttumisesta tuli toteen. (ML)

Uutta nousua ja kivenkovan levyn “Rock’n Roll Machine” julkaissut norjalainen merimieskuoro veti myöhäisen settinsä ja teltallinen jugendeja ei olisi voinut olla tyytyväisempi. Uusien biisien lisäksi kunnioitettiin myös Hank von Helveten aikaista Negroa. Bändi ei ollut suurella kapasiteetilla läsnä vaan veti ennen keikkaa itse soundcheckin ja jo tuolloin meininki oli kova. “I Got Erection” päätti tyypilliseen tapaan legendaarisen yhtyeeen shown. (PA)

Sunnuntai 9.6.2019

Sunnuntain yhä lämpimän, mutta selvästi tuulisemman iltapäivän avannut Lordi on säilyttänyt suosionsa ja lähes 15 vuotta Euroviisuvoiton jälkeen ”Devil Is A Loser” ja ”Hard Rock Hallelujah” koettelevat yhä suuren yleisön äänijänteitä.Lordi valitetteli helteessä hikoilevansa armottomasti, ja usean kilon vermeisiin sonnustautuneet soittajat olivat varmasti kiitollisia päästessään konsertista suihkun puolelle. (VK)

Muutaman kerran Lordin nähneenä en ole pettynyt kertaakaan ja tästä ei tullut poikkeusta. Päälavalla sunnuntain karkelot aloittanut monster squad sai biisi biisiltä yleisöä paremmin mukaansa ja uusi materiaali sopi settiin, kuin nakutettu. Tosin Mr. Lordin omituiset välispiikit raspiäänellä toimitettuna, “vittuineen” ja Kissin hehkuttamisineen aiheuttivat yleisössä myötähäpeän tunnetta. Onneksi musiikki ratkaisee. (PA)

Suurin osa muistaa amerikkalaisen Ugly Kid Joen 1990-luvun alun ”Cats In The Cradle” –hitistä, joka Rockfestissä kuultiin yllättävän aikaisin setissä. Biisi soi hienosti myös vuonna 2019. Festareiden pelkistetyimmän lava-asetelman palkinto on jaettava ehdottomasti tälle yhtyeelle. He eivät hyödyntäneet screenia, heillä ei ollut edes bändin nimen esittelevää lakanaa esillä, ei mitään. Bändi oli tullut soittamaan musiikkia, ja kaikki turha hössötys oli jätetty pois. Tämä ajatus kantoi hedelmää ja setti sujui mallikkaasti. Yleisöä otettiin mukaan hienosti ja kaikille jäi esityksestä hyvä fiilis. (ML)

Myös toinen kappale tunnistettiin menneiltä ajoilta ja keikan päättänyt ”Everything About You” sai fanijoukkoon liikettä. Bändi vastasi myös jo toisen kerran festareilla ilmoille saadusta ”Ace Of Spadesista”. Ugly Kid Joen tulkinta hävisi Kingston Wallille intensiivisyydessä, mutta hyvä kun legendoja muistetaan. Motörheadilla tosin olisi jonkin verran muita kappaleita historiassaan, joten enemmän mielikuvitusta ensi kerralla näihin valintoihin. (VK)

Toista vielä jollain tavalla elävien kirjoissa olevaa legendaa muisteltiin iltapäivällä Kivi-lavalla kun kotimainen Oceanhoarse löi tiskiin Ozzy Osbournen 36 vuoden takaisen ”Bark At The Moonin”. Kitarasankari Ben Varon hoiti Jake E. Leen klassikko-osuudet tyylillä ja tulkinta sai ansaitut suosionosoitukset.

Yhtyeen oma materiaali ei aivan saanut samaa vastaanottoa, mutta kappalemateriaalin ajoittain keskinkertaisuus korvattiin hyvällä soittotaidolla ja karismalla. ”Rockfest ei helvetti teitä on paljon!” julisti yhtye, jolta oli ilmeisesti jäänyt Mokoman edellisen illan kansansuosio samalla lavalla näkemättä. Asennetta ja potentiaalia bändissä joka tapauksessa riittää. (VK)

Kotiteollisuus on tasaisen varma esiintyjä, mutta Rockfestissa sunnuntaina nähty ja kuultu setti oli kaukana mistään rutiinisuorituksesta. Huolimatta alkupuolen kitaraongelmista yhtye pystyi vetämään kokemuksella keikan läpi, josta on vaikea keksiä mitään moitittavaa. Yleisö oli upeasti mukana alusta lähtien ja yhteislaulut raikasivat niin hienosti, että laulaja Jouni Hynysen ei tarvinnut osallistua ajoittain tähän tehtäväänsä lainkaan.

Kitaristi Miitri Aaltosella oli jonkin verran teknisiä ongelmia keikan aikana, mutta ei mitään sellaista, mistä ei olisi selvitty KT-huumorilla. Hynynen otti esityksessä myös hiukan yllättäen kantaa vallitsevaan poliittiseen tilanteeseen. Tämän lisäksi hän paljasti, että parin yhtyeensä kappaleen riffit on varastettu Kissiltä ja yhden Deep Purplelta. Uskoo ken tahtoo. (ML)

Rockfestin sunnuntain yllättäjäksi nousi entuudestaan allekirjoittaneelle tuntematon The Ocean, jonka keikan alku oli takkuinen ja myöhästyi teknisistä syistä melkein vartin aikataulusta. Bändi osasi kanavoida turhautumisensa oikein ja pisti komean shown pystyyn. (PA)

Neljän vuoden tauon jälkeen Suomeen palannut brittiveteraani Def Leppard on joillain kuluvan vuoden keikoillaan esittänyt ”Hysteria”-levyä kokonaisuudessaan. Nyt tätä herkkua ei lyhyemmän soittoajan vuoksi ollut luvassa, mutta bändi tarjoile sen sijasta vakuuttavan greatest hits -setin, jossa kuultiin kuusi kappaletta vuoden 1987 miljoonia myyneeltä albumilta ja kolme vetoa tätä edeltäneeltä ”Pyromanialta” sekä saman verran vuoden 1981 ”High ’n Drylta”. Setin uusin kappale ”When Love And Hate Collide” oli vuodelta 1995, mikä kertoo nostalgian voimasta. Vaikka Def Leppard on tehnyt levyjä myös tällä vuosituhannella eivät nämä mahda mitään 30 vuoden takaisille jättiläisille.

Yhtye tuntuu olevan sinut tämän tosia-asian kanssa ja näytti nauttivan suuresti tuhansia kertoja lavalla esittämien hittiensä soittamisesta. Bändi kertoi festreiden jälkeen linjoille laittamassaan dokumentissa olleensa hiukan huolestunut, kuinka balladit uppoaisivat perinteisempään metallifestariyleisöön, mutta vastaanotto oli riehakas.

Kirkas laskeva aurinko paistoi suoraan lavalle koko setin ajan, jonkin verran tämä verotti intiimiä tunnelmaa, mutta Leppardin kappaleet ovat aina kuuluneet kesään ja positiivisuuteen joten hyväntuulinen kesäilta saatteli hittejä mainiolla tavalla.

Bändi kuuluu niihin 1980-luvun harvinaisuuksiin, jotka antavat lavalla edelleen erittäin korkeatasoisen esityksen ja shown joka pysyy kaikilta osa-alueiltaan musiikillisesti kasassa. Erityisesti 60-vuotiaan kitaristi Phil Collenin soittoa oli ilo seurata. ”Switch 625” -instrumentaalin lomassa kuultu Rick Allenin rumpusoolo kirvoitti yksikätiselle mestarille suuret suosionosoitukset, ilmassa oli selvästi suurta arvostusta.

Taustascreen tarjosi hyvää tukea muuten pelkistettyyn keikkaan, jossa päähuomio oli hyväntuulisella yhteiselolla ja viisikon saumattomalla yhteispelillä. Soundit toimivat myös hienosti läpi keikan. Päätöksenä kuultu ”Rock Of Ages” ja ”Photograph” sinetöivät festarin parhaisiin kuuluneen shown. (VK)

Yhtye oli kovassa iskussa Hyvinkäällä. Soundit olivat upeat ja biisit hyvin valitut. Oli varmasti oikea ratkaisu niputtaa Ugly Kid Joe, Def Leppard ja Kiss samalle päivälle. Olisi ollut hiukan vaikeaa kuvitella esimerkiksi Slipknotin hardcore-fania innostumassa ”Pour Some Sugar On Me” -biisistä samalla tavalla kuin nyt usean paikalle saapuneen ihmisen nähtiin tekevän. Pieni miinus on annettava siitä, että soittoaika jäi hiukan vajaaksi. (ML)

Lopussa vokalisti Joe Elliott lupasi Def Leppardin palaavan vielä Suomeen. Yhtye olisi ehdottomasti nykykunnossa ja esimerkiksi ”Hysteria”-setillä mukava nähdä kotimaan jäähalliympäristössä. (VK)

Helsingin vampyyrit The 69 Eyes olivat hiukan ikävässä asemassa ohjelmakortissa. Setti alkoi heti Def Leppardin perään ja päättyi vartti ennen Kissin aloitusta. Tämä tarkoitti sitä, että moni jäi hakemaan hyvää näköalaa päälavan ympäristöön ja jätti muilla lavoilla esiintyneet The 69 Eyesin sekä Rytmihäiriön välistä. Tästä huolimatta Perkele-lavalla esiintynyt The 69 Eyes onnistui keräämään kohtalaisen suurilukuisen yleisön esitykselleen.

Liikettä oli suuntaan jos toiseen setin aikana. Neljätoista biisiä sisältänyt setti soi mallikkaasti läpi. Jyrki 69:n syvyyksissä seilannut laulu tosin hukkui välillä soiton alle. (ML)

Helsinkiläisiä vampyyrejä The 69 Eyesia voisi verrata suureen ja mahtavaan Fonzieen. Bändin performanssiin ja presenssiin kiteytyy kaikki mahdollinen cool. Yhtyeen ollessa lavalla kukaan tai mikään ei nouse heidän yläpuolelleen. Rautainen esitys, joka olisi sopinut päälavalle. (PA)

Sunnuntain ja samalla periaatteessa koko festareiden pääesiintyjäksi oli saatu kiinnitettyä yksi maailman kuuluisimmista rockbändeistä. Kissin huikea show alkoi heti esitysajan käynnistyessä ja monenlaisia showelementtejä nähtiin koko reilun kaksituntisen ajan. 46 vuotta sitten uransa aloittanut Kiss on viimeisellä maailmankiertueellaan ja ”End Of The Road” pysähtyi nyt tiettävästi ensimmäisen ja viimeisen kerran Suomessa.

Bändi ei noteerannut konsertin aikana viimeistä Suomen keikkaansa millään tavalla vaan homman nimi oli viimeiseen asti laskelmoitu ja tuotteistettu rock’n’roll show – ensimmäisestä sekunnista ylhäältä katonrajasta tavallisten kuolevaisten joukkoon ”Detroit Rock Cityn” saattelemana laskeutuneelta supersankariyhtyeeltä.

”Tiedän, että täällä on ihmisiä muualta kuin Helsingistä!” karjui keulamies Paul Stanley viilenevässä illassa Hyvinkään Lentokentällä. Soittopaikasta puhuttaessa Hyvinkään tilalla oli jatkuvasti Helsinki ja tuo oli painettu myös osaan keikkapaidoista. Eräät katsojista alkoivat jopa huutaa Hyvinkäätä jokaisen Helsingin hehkutuksen perään.

Etukäteen on ollut paljon keskustelua siitä, tuleeko 67-vuotiaan aiemmilla kiertueilla vaikeuksissa olleen Stanleyn laulu nykyään nauhalta. Hyvinkään keikalla kuullun ajoittaisen rääkymisen perusteella voi todeta, että osa laulusta tulee edelleen livenä. Osaa kertosäkeistä erityisesti 1980-luvun selvästi haastavammassa materiaalissa oli puolestaan selvästi hiottu taustanauhoilla. Tämä on kaksiteräinen miekka, verrattuna vuoden 2013 ”Monster”-kiertueen pääasiassa karmivaan vokaalisuoritukseen, nyt lopputulos oli korville inhimillisempi. Tosin jos kaikki tulee virheettömänä nauhalta, mikä on enää livekonserttien tarkoitus?

Huonon komedian puolelle luisuneissa välispiikeissä Paulin ääni petti välillä niin pahasti, että yleisön suuunnasta esitettiin toive, jos toinen, että nämä olisi myös saatu nauhalta tai vielä paremmin jos niiden sijasta olisi kuultu esimerkiksi ”A Million To One”. 

Vokaaleista huolimatta rock-konserttien spektaakkelissa harva pystyy haastamaan Kissin. Lopun konfettisade oli niin sankka, ettei hetkeen lavalla heilunutta yhtyettä näkynyt lainkaan. Tämä symboloi kokonaisuutta ja usean yleisöstä kuullun hehkutuksen pohjalta show on ohittanut Kissin musiikillisen annin jo kauan sitten.

Mitään väärää tässä ei ostavan yleisön näkökulmasta ole ja toisaalta alusta alkaen yhtyeen toisena keskushahmona toiminut Gene Simmons on edelleen yksi lavan parhaiten haltuun ottavia rock-hahmoja. Kitaristi Tommy Thayer ja edelleen laulussa vahvaa tukea antanut Eric Singer ovat olleet mukana jo reilusti yli 15 vuotta. Heidän roolinsa musiikillisena peruskivenä on vahva. Jotain olennaista ja maailmaa suurempaa katosi kokonaisuudesta Ace Frehleyn ja Peter Crissin myötä, mutta samalla perustellusti voidaan kysyä paljonko lisää heidän kanssaan jouduttaisiin välittämään taustanauhoilta? (VK)

Rockfestin päättymisen jälkeen olen yrittänyt pohtia, miten Kissin esitystä kuvailisi parhaiten. Vaikka show oli upea ja kansa osasi biisien sanat ulkoa, jotain jäi puuttumaan. Ainutlaatuisuus. Esitys oli kuin liukuhihnatuotannolla tehty rockteatteriesitys, missä ainoa vaihtuva elementti on spiikeissä mainittava kaupunki. Ensikertalaiselle kaikki esityksen vaiheet olivat toki uusi kokemus, mutta onhan se aika tylsää, että kokeneempi KISS-fani pystyy sanomaan ”seuraavaksi Simmons sylkee verta”, ”seuraavaksi Stanley liukuu vaijerin varassa pikkulavalla yleisön taakse” jne. Hyvin kuvaavaa oli vielä se, että Rockfestin keikan settilista julkaistiin setlist.fm-sivustolla jo ennen soiton alkua ja piti varmasti paikkansa. Tämän tasoisen bändin pitäisi nähdä edes hiukan vaivaa jokaista keikkaa valmistellessaan ja tuoda jotain erilaista mukaan, vaikka kyseessä olisi jäähyväiskiertue.(ML)

Kolmena aikaisempana päivänä festarialuetta oli hellitty lähes tukehduttavalla auringonpaisteella, mutta sunnuntaina sää oli muuttunut huomattavasti viileämmäksi ja tuulisemmaksi. Tämä johti siihen, että osa festarikansasta oli pukeutunut selkeästi liian niukasti ja Kissin soittaessa pimentyvään yöhön paleltumisvaara näytti olevan monella lähellä. Onneksi pyrot lämmittivät sentään vähän. (ML)

Encoren avauksena Eric Singer istui pianon ääreen ja oli soittavinaan ”Bethin”. Muu yhtye kokoontui ympärille hyväntuulisen oloisena. Tässä kohtaa nähtiin yleensä Kiss-keikoilla harvinainen intiimimpi hetki, jonka jälkeen on joskus kuultu yllättävä jamittelusessio. Nyt tätä ei ollut luvassa vaan tarkasti ennalta sovittua agendaa noudattaen keikka vietiin loppuun. Illan teemaan sopivasti ”Crazy Crazy Nights” ja ”Rock And Roll All Nite” paketoivat konsertin konfetin, ilmapallojen, serpentiinien ja lukuisten pommien saattelemana.

On myönnettävä Kissin onnistuneen tehtävässään paremmin kuin etukäteen uskalsi toivoa. Nauhoilla tai ei, aiemmin todistetut vokaaliongelmat oli pääosin korjattu ja musiikillisesti yhtye piti konsertin täydellisestä yllätyksettömyydestä huolimatta hyvin kasassa. (VK)

Vielä Kissin sointujen himmetessä yöhön Rockfestin järjestäjien ehkä mahtavin veto ever oli nostaa kymmentä vuotta järjestetyn Rockcampin nuoret lavalle festareiden saapuessa päätökseensä. Noora Louhimon ja Antti Railion koutsaamista alaikäisistä koostunut kokoonpano veti onnistuneen keikan, josta jäi varmasti upeat muistot nuorille taitajille. (PA)

Yhteenveto

Toisen kerran Hyvinkään lentokentällä järjestetyn Rockfestin järjestelyt sujuivat pääasiassa hyvin. Tämän kokoisilla festareilla tilat, tarjoilut ja logistiikka joutuvat aina koetukselle eikä täysin ongelmitta selvitty. Osalle kävijöistä cashless-ranneke oli uusi tuttavuus ja sen käyttöön liittyviä niksejä ei vielä osattu hyvin. Tämä johti pitkiin jonoihin festarialueen rahanlatauspisteillä. Rannekkeiden ennakkotoimituksessa oli myös ongelmia. Suomen Postin kanssa toimiessa on nykyään oltava hyvissä ajoin liikkeellä ja varautua tekemään korjausliikkeitä. Nyt rannekkeiden toimitukset aloitettiin liian myöhään.

Suurin ongelma oli kuitenkin vesipisteiden vähäisyys. Sää oli erittäin aurinkoinen ja kuuma, jolloin tarve kylmälle vedelle oli suuri. Tämä olisi pitänyt olla järjestäjien tiedossa jo hyvissä ajoin ennen porttien avaamista ensimmäistä kertaa, mutta siitä huolimatta vesipisteitä oli vain yhdessä kohdassa ja hanoja vain kolme. Onneksi vesiletkuja saatiin lisättyä joka päivä, mutta jonot olivat tästä huolimatta tolkuttoman pitkät. Vesiongelman lisäksi myöhäisen sisäänpääsyn kanssa oli ongelmia. Muutamat lippunsa jo ostaneet asiakkaat jäivät festarialueen ulkopuolelle, kun portit laitettiin kiinni pääesiintyjän aloitettua settinsä. Konsertin ollessa käynnissä päälavalla, jonot kaikkiin edellä mainittuihin vähenivät selvästi.

Kokonaisuutena tapahtumasta jäi kuitenkin erittäin positiivinen fiilis. Artistivalinnat olivat hyvät, katsottavaa riittävästi, festarialue tarpeeksi laaja ja soittotekniikka toimi suurimmalla osalla esiintyjistä moitteettomasti. Lisäksi plussana merchandise tarjontaa oli riittävästi, eivätkä paidat loppuneet kesken. Myös artistien levytarjontaa olisi miellään alueella nähnyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rockfest nähdään myös vuonna 2020, mutta järjestäjä vaihtuu. Nelonen Media Live julkisti 15.3.2019 liiketoimintakaupan, jonka myötä Rockfest siirtyy osaksi  yrityksen festarikattausta. Aika näyttää, miten tämä tulee kokonaisuuteen vaikuttamaan, mutta toiveena on, että monen muun rockfestarin tapaan Rockfest ei siirry tarjoamaan musiikkia laidasta laitaan vaan keskittyy edelleen rock- ja metalliosastolle. (VK & ML)

Teksti: Pete Alander, Ville Krannila & Marko Leppinen
Kuvat: Pete Alander & Hannu Juutilainen ©Metalliluola
Rockcamp-kuvat: Veera Pajunen

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here