Dion toinen aikakausi käynnistyi Ronnie James Dion poistuttua Black Sabbathin riveistä toisen kerran raskaan ja myöhemmin uutta arvostusta saaneen ”Dehumanizer”-levyn jälkeen. Samalla tavalla rikollisen aliarvostettu ”Strange Highways” asetti seuraavana vuonna riman korkealle. Kolme vuotta vierähti ja raskaan musiikin ympäristö muovautui entistä synkeämmäksi. Seuraaja ”Angry Machines” tehtiin vuonna 1996 poikkeuksellisesti täysin samalla miehityksellä kuin edellinen Dio-pitkäsoitto.
Albumi ei julkaisuajankohtanaan vakuuttanut. Tracy Gri Jalvan kitaratyyli jakoi vahvasti mielipiteitä ja tällä levyllä se louhii tylpemmin kuin vuosikausia kesämökin varastossa lojunut ruosteinen vasara. Basisti Jeff Pilsonin sointukuviot ovat yllättävän hyvin pinnassa, tosin kylmän kolea tylyys on päivän sana tässä yhteydessä. Vinnie Appicen rummut ovat aina olleet yksi Dion soundin kulmakivia, ja myös näissä kappaleissa hänen soittonsa ajaa sovituksia eteenpäin vakuuttavalla tavalla. Vahinko vain, että melodiat sekä sointukulut olivat keskinkertaisia.
Kulunut lause puhelinluettelon laulamisesta on aina pätenyt nimenomaan Ronnie James Dion kohdalla. Tässä viimeisen studiotyönsä Dio-bändin yhteydessä tekevän Appicen ohella vokalisti kannattelee heikkoa materiaalia poikkeuksellisen erinomaisella tavalla. Tätä ei kuulija vuonna 1996 ymmärtänyt vaan mielikuvaksi jäi Dion laulusuorituksen eräänlainen alisuoritus. Käsitys on väärä. Samoin levyn ensikuulemalta merkillisiin ja tutusta sekä turvallisesta poikenneisiin sanoituksiin ei paneutunut aikanaan niiden vaatimalla tarkkuudella. Nyt näillä monimerkityksellisillä ja vahvasti yksilön pimeän puolen aineksia käsittelevillä teemoilla on aivan uudenlaisia ulottuvuuksia.
”Big Sister” ja ”Hunter Of The Heart” ovat jälkikäteen arvioiden kelvollisia esityksiä. Molemmat kappaleet “Double Mondayn” sekä “Institutional Manin” lisäksi ylsivät seuranneen kiertueen livesettiin, mutta muuten tämän albumin poimintoja ei enää vuosien 1996-1998 kiertueiden jälkeen Dion konserteissa kuultu.
Muilta osin materiaalin taso heilahtelee heikosta keskinkertaiseen. ”Stay Out Of My Mind” on Pilsonin sävellys ja alunperin taltioitu Dio-jäsenistöön kuuluneiden Craig Goldyn ja Scott Warrenin kanssa aiemmin julkaisematta jääneelle projektille. Dion ja kosketinsoittaja Warrenin sovittamat syntikat säksättävät mielenkiintoisesti, mutta ei tästä numerosta ole aineksia klassikoksi. Pilson teki biisistä oman version myöhemmin War & Peacen “Light At The End Of The Tunnel” -albumille.
Timantti saadaan aikaiseksi kovan paineen alla ja tässä tapauksessa Afrikan tähti löytyy levyn lopusta. Myöhemmin tribuuttialbumin nimeksi päätynyt ”This Is Your Life” on Ronnien laulun sekä Gri Jalvan pianon duoesitys. Biisi on mykistävän kaunis yhä 30 vuoden jälkeen. Yksinkertaisista aineksista on rakennettu mestarillinen tulkinta, jonka pianon saattelema lopun fade-out ja jäljelle jäävä tyhjyys nostaa yksinään arvosanaa selvästi ylöspäin.
”Angry Machines” oli tekijöidensä merkittävien meriittien valossa epäonnistuminen kaupallisesti ja arviot olivat pääasiassa jäätäviä. Musiikki ei raskaudestaan huolimatta istunut aikakauden maisemaan luonnollisella tavalla ja toisaalta se ajoi pois useita yhtyeen vanhaan soundiin mieltyneitä faneja. Kiekko jää kokonaisuutena Dion poikkeuksellisen laadukkaan tuotannon heikoimmaksi. Tästä huolimatta siinä on elementtejä, joiden vuoksi LP kannattaa kaivaa hyllyn unohtuneesta nurkasta ja pyöräyttää 30-vuotisjuhlan kunniaksi vähintään sen yhden kerran läpi.
7-/10
Ville Krannila
1.Institutional Man
2.Don´t Tell The Kids
3.Black
4.Hunter Of The Heart
5.Stay Out Of My Mind
6.Big Sister
7.Double Monday
8.Golden Rules
9.Dying In America
10.This Is Your Life
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}