1970-luvun merkittäviä raskaan musiikin julkaisuja listatessa Deep Purplen teokset ovat poikkeuksetta mukana. Bändi ei ollut kaikilla tasoilla yhtä raskas kuin Black Sabbath tai yhtä suosittu kuin Led Zeppelin, mutta dynaamisuudessa ja musiikillisessa taituruudessa vertaansa vailla.
Hyvin usein näillä listoilla esiintyvät ”In Rock” ja ”Machine Head”, joilla kuultiin Purplen legendaarisinta kokoonpanoa MKII. Harvoin sen sijaan palkintopaikoilla näkee yhtyeen alkuvuodesta 1974 julkaisemaa ”Burn”-LP:tä, jonka työsti uusiutunut MKIII-ryhmä. Toki soundi ja musiikki olivat uusien jäsenten kautta muuttuneet, mutta yhtyeen perustana alusta alkaen toiminut tuli sekä energia olivat yhä läsnä tavalla, joka poikkesi kaikesta aiemmin ilmestyneestä.
Yhtyeessä ovat aina puhaltaneet muutoksen tuulet ja erityisesti Ritchie Blackmoren ollessa johdossa kukaan ei voinut tuntea penkkiään jäsenistössä täysin turvalliseksi. Vuoden 1973 vaisumman vastaanoton saaneen ”Who Do We Think We Are” -levyn jälkeen kitaristi oli sitä mieltä, että laulaja Ian Gillan sai lähteä ja kyllästynyt Gillan myös itse ilmoitti eroavansa. Basisti Roger Glover savustettiin ulos samalla ovenavauksella. Blackmore halusi bluesimman äänen Purplen keulille ja haaveili yhteistyöstä Free-vokalisti Paul Rodgersin kanssa, joka kieltäytyi kunniasta.
Yhtyeen uusi kokoonpano on 50 vuoden jälkeen peilaten tietysti vakuuttava. On silti muistettava, että vokalisti David Coverdale oli Purpleen liittyessään täysin tuntematon suuruus eikä basson varteen saapunut Glenn Hughes ollut suorittanut kovin merkittäviä urotekoja aiemman yhtyeensä Trapezen kanssa. Coverdale oli kunnianhimoinen artisti, joka suuntasi jo omaan tähteyteensä ja Hughes puolestaan kiistatta lahjakas, mutta samalla kokaiiniaddikti. Coverdale kirjoitti vahvasti bluespohjaista materiaalia, joka oli genrenä Ritchielle mieluista kun taas Hughesin tausta oli soulissa sekä funkissa, jota Blackmore kutsui halveksuen kengänkiillotusmusiikiksi.
Nämä funk- ja soul-elementit ovat läsnä ”Burnilla”, mutta tasapainossa bluesin ja Blackmoren ajaman raskaamman linjan kanssa. Myös jännitteet näiden tyylisuuntien välillä ovat selvästi aistittavissa. Tämän kautta syntyneenä kokonaisuutena ”Burn” oli vaarallinen albumi ja heavy metallia aikana, jolloin koko termi oli vielä käytännössä tuntematon käsite. Bändi tuntuu liukuvan ohuilla raiteilla valmiina putoamaan hetkellä millä hyvänsä, mutta samalla musiikki ja esitykset ovat huippuunsa hiottuja. Täytettä LP:llä ei ole vaan jokainen biisi toimii ja kannattelee kokonaisuutta. 50 vuoden perspektiivi nostaa albumin yhtyeen mestariteokseksi.
Nimikappale käynnistää matkan unohtumattomalla kitarariffillä, ja sävellyksessä yhdistyvät kaikki osa-alueet, jotka tekivät Deep Purplesta kauden suurimman nimen. Jon Lord oli tutustunut syntetisaattoreiden maailmaan, ja toi omien klassisten sointukuvioidensa lisäksi instrumenttia ensimmäistä kertaa vahvasti esille sovituksissa. Coverdale teki Blackmoren painostuksesta useita versioita sanoituksista ja lopulta nauhalle saatiin verevä sekä mystinen lopputulos, jossa kahden laulajan tulkinnat toimivat saumattomasti yhteen.
Albumin tunnetuimmat numerot ovat sen alussa ja lopussa. Viimeisenä laulettuna raitana ilmoille kajahtava ”Mistreated” on bluesklassikko, jonka ovat nimikappaleen tavoin versioineet lukuisat artistit ja eri jäsenet ovat myös tehneet siitä versiota omien yhtyeidensä kanssa. Nämä eivät yllä alkuperäisen tasolle, biisi rakentuu Blackmoren paholaismaisen kitaran ja Coverdalen alkukantaisen tulkinnan varaan. Livenä tätä venytettiin joskus yli vartin pituiseksi maratoniksi, mutta levyn seitsemän minuuttinen eepos toimii yhä parhaiten.
Singleksi valikoitui ”Sail Away”, jonka surumielinen melodia vie mukanaan jokaisella kuuntelukerralla. Tämä on myös Blackmoren sekä Coverdalen teos, ja kaksikon yhteistyön ehdottomia helmiä. Coverdale ja Hughes laulavat biisin täydessä harmoniassa. Samaa kaavaa noudattaa ”You Fool No One”, joka on edelleen outolintu yhtyeen katalogissa. ”Mistreatedin” tavoin sovitusta venytettiin konserteissa moninkertaiseksi sisältäen eri jäsenten sooloja.
Myöhemmin nopeasti järjestetyssä sessiossa Tanskassa nauhoitettu instrumentaali ”Coronarias Redig” jätettiin tietoisesti ”Burn”-singlen B-puolelle. Kyseessä on selvästi Hughesin tuomia funk-vaikutteita sisältävä sävellys. Tosin Blackmoren soolotyöskentely nostaa kappaleen tasoltaan varsinaiselle levylle päätyneen ”A 200” edelle. Nämä sovitukset nojasivat vahvasti Lordin syntetisaattorikuvioihin, jotka luovat oman säväyksensä.
Veteraanituottaja Martin Birch onnistui luomaan LP:llä äänimaailman, jonka tunnistaa 1970-luvun piirteistä, mutta ei sisältänyt sen pahimpia kompastuskiviä. Kannattaa myös tarkistaa 2000-luvulla ilmestyneet uudelleen miksaukset, jotka tuovat biiseihin vielä lisää ilmavuutta ja raskautta. ”Burn” ylsi Suomessa lähelle top-3:ea virallisella listalla. Tämä on saavutus, jota on pidettävä merkittävänä. Mukana sessioissa oli myös suomalaista väriä; avustavana studioteknikkona toimi pitkän uran alalla tehnyt Tapani Tapanainen.
Seurannut kiertue oli menestyksekäs ja kulminoitui legendaariseen konserttiin California Jam -jättifestareilla huhtikuussa 1974. Soittoaikatauluista kiivastunut Blackmore sytytti kaiuttimensa setin lopussa tuleen ja murskasi kitaransa epäonnisena tielle osuneeseen televisiokameraan.
Kuten levyn nimi ja siinä kuuluneet jännitteet viittasivat, Deep Purplen MKIII liekki paloi nopeasti loppuun. Jo syksyllä 1974 ilmestyneen seuraaja ”Stormbringerin” soundiin hiipi yhä enemmän funk-sävyjä ja Blackmoren kiinnostus oli hiipunut. Hän jätti bändin keväällä 1975.
35 vuotta ”Burnin” julkaisun jälkeen itse Purplesta jo tuolloin poistunut Jon Lord yritti saada MKIII-ryhmän vielä kerran takaisin konserttilavalle. Coverdale ja Hughes olivat tähän valmiita, mutta suunnitelma kaatui jälleen kerran Blackmoren torjuntaan – tai lähinnä siihen, ettei kitaristi vastanut yhteydenottoihin millään tavalla. Tämän kokoonpanon näkemisestä olisi voinut muutaman sentin ylimääräistä maksaa, mutta Lordin kuolema vuonna 2012 laittoi lopullisen pisteen haaveille. MKIII osalta ainoastaan rumpali Ian Paice vaikuttaa enää rivistössä.
Joka tapauksessa 50 vuotta täyttävä ”Burn” on vahvasti ehdolla valittaessa 1970-luvun parasta metallilevyä, ja osoitti Purplen voiman erityisesti suurimpia kilpailijoitaan vastaan. Vähintään kyseessä on yhtyeen kruununjalokivi. Albumin henki ja energia huokuvat edelleen jokaisesta nuotista tavalla, johon tuskin enää yksikään raskaan musiikin uusi julkaisu kykenee. Deep Purple raivasi polun muille, ja jatkaa yhä lähes ainoana alkuperäisjoukkojen taistelijana tiellä.
10/10
Ville Krannila
1.Burn
2.Might Just Take Your Life
3.Lay Down Stay Down
4.Sail Away
5.You Fool No One
6.What’s Going On Here
7.Mistreated
8.”A” 200
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.