Motörhead – Orgasmatron (1986)

0
286

30 vuotta sitten Motörhead oli ankeassa tilanteessa. Edellisestä levystä ”Another Perfect Day” oli jo kolme vuotta, mikä 1980-luvulla oli ikuisuus. Välissä oli toki julkaistu kokoelma ”No Remorse,” joka esitteli uuden Motörhead-kokoonpanon. Legendaarisen Lemmyn lisäksi kitarassa vaikuttivat nyt kaksikko Würzel ja Phil Campbell sekä rummuissa Pete Gill. Levy-yhtiö Bronzen kanssa tuolloin vallinneet vaikeudet pitivät bändin pois studioista kunnes uusi parempi levydiili saatiin solmittua. Vuorossa oli siis kriittinen julkaisu yhtyeen tulevaisuuden kannalta. ”Orgasmatronilla” soitti nälkäinen ja näytön haluinen yhtye. Se myös kuuluu jokaisesta nuotista.

”Deaf Forever” aloittaa levyn väkevästi. Kitarariffi on loistava ja soundi aivan omanlaisensa, osa tästä kunniasta kuuluu tuotannon lisäksi rumpalille. Aiemmin Saxonissa soittanut Pete Gill teki ainoan Motörhead-levytyksensä ja hänellä on suuri rooli, vaikka biisinkirjoitukseen ei tiettävästi osallistunutkaan. Gillin rumpusoundi ja soittotyyli on läpi levyn erinomainen. Tuottajana levyllä hääri Bill Laswell, jonka valintaa tehtävään aikanaan hiukan ihmeteltiin. Mielestäni tämä on kuitenkin yksi parhaiten tuotetuista Motörhead-levyistä. Soundi on todella raskas ja jykevä, samalla yhtyeen peruslikaista äänimaailmaa unohtamatta. Myös vastakkaisia mielipiteitä löytyy, kuten pitääkin. Soundi on hyvin erikoinen Motörhead-asteikolla. Itse pidän siitä erittäin paljon.

”Deaf Forever” lyö tiskiin todella kovan aloituksen, mutta siihen vastataan hyvin myöhemmin levyn kestäessä. Heti seuraavana ovat vuorossa ”Nothing Up My Sleeve” sekä ”Ain’t My Crime,” jotka edustavat puhtaasti klassista Motörheadia rankemmalla otteella. Yksi suosikkibiiseistäni on ehdottomasti ”Built For Speed,” jonka tarttuva rytmi iskee lekan lailla. Lemmyn sanoitukset ovat hienot ja päämies kähisee voimalla. ”Claw” sisältää kokeilevampaa näkökulmaa lauluun ja Lemmy veti siinä harvinaisesti vokaaliosuudet todella korkealta. ”Doctor Rock” vakiinnutti vuosiksi paikkansa Motorhead-keikkojen avaajana ja klassikon asemaan nousee sekin. Campbell ja Würzel tekevät tasaisen varmaa työtä ja kaksi kitaraa toki antoi bändille samalla mahdollisuuden rankempaan soundiin.

Levyn päättää nimibiisi ”Orgasmatron.” Se oli aikanaan ”Deaf Foreverin” ja ”Killed By Deathin” lisäksi kappale, joka koulussa kuultuna tekivät kirjoittajasta Motörhead-fanin. Muistan soittaneeni biisin kerran luokan omassa levyraadissa. ”Hirveätä paskaa” sanoivat tytöt, mistä tiesin että nyt on löytynyt hyvä bändi. ”Orgasmatronissa” on aivan oma tunnelmansa, ja Lemmyn loistavat sanoitukset yhdistettynä hyvin ainutlaatuiseen laatusuoritukseen nostavat kappaleen omalle tasolleen. Hidasta doomia yhdistettynä Mötorheadin raskaaseen rock’n’rolliin. Tästähän Sepultura teki hyvän coverversion seuraavalla vuosikymmenellä, kuten myöhemmin myös black metal-yhtye Satyricon, mutta alkuperäistä ei voiteta. Muut kappaleet jäävät ehkä hiukan näiden mainitsemieni tähtihetkien varjoon, mutta loppujen lopuksi kaikki ovat laadukasta Motörheadia, jota yhä tänä päivänä kuuntelee erittäin suurella innolla.

Levyn nimeksi oli viime hetkiin saakka tulossa ”Riding With The Driver”, minkä vuoksi Joe Petagno suunnitteli klassisen junakuvan kanteen. Nimen muuttuessa ei ollut enää aikaa muuttaa kansitaidetta. Koen sen silti sopivan hienosti levyn teemaan. Niille, jotka yhdistävät edelleen Motörheadin vain ”Ace Of Spadesiin” ja ”Overkilliin” kannattaa ehdottomasti ottaa tämä albumi kuunteluun. ”Orgasmatronilla” Motörhead jyrää vastustamattomasti kilpailijat suohon. Kyseessä on yksi rock’n’rollin ja heavy metallin aliarvostetuimmista levyistä.

9/10

Ville Krannila

1.Deaf Forever
2.Nothing Up My Sleeve
3.Ain’t My Crime
4.Claw
5.Mean Machine
6.Built For Speed
7.Riding With The Driver
8.Doctor Rock
9.Orgasmatron

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here