Manowarin synkkää korpivaellusta jo yli 20 vuotta seurattuaan on mukava palata perusasioiden äärelle ja laittaa 1980-luvun puolivälin ”Sign Of The Hammer” soimaan. Monien mielestä yhtye ei ollut koskaan entisensä kitaristi Ross The Bossin jätettyä kokoonpanon, mutta laadukasta materiaalia riitti näiden vuosien jälkeen ennen kuin syöksykierre väjäämättä käynnistyi.
Levy ilmestyi aikanaan todella nopeasti edeltäneen ”Hail To Englandin” jälkeen ja tämä selittyi sillä, että biisejä jäi yli Torontossa vuosina 1983-1984 toteutuneista sessioista tuottaja Jack Richardsonin kanssa. Mistään ylijäämätavarasta ei siitä huolimatta ole kyse, vaan ”Sign Of The Hammerin” parhaat hetket haastavat helposti ”Hail To Englandin” vastaavat onnistumiset.
”All Men Play On 10” on biisi, joka usein Manowarin 1980-luvun katalogista ”Kings Of Metalin” ja “Fighting The Worldin” ohella nostetaan esiin. Kaupallinen sävellys sai aikanaan jopa kritiikkiä radiota kosiskelevista melodioistaan. Kun tämän ikivanhan sanoman laittaa aikakauden kontekstiin, kovin vähän shokkia todellisen metallisielun pettämisestä jää jäljelle. Manowar ei ollut koskaan hittiyhtye, ja esimerkiksi tätä seuranneella ”Fighting The World” -LP:llä on selvästi kaupallisempaa materiaalia tarjolla.
”Thor (The Powerhead)” sekä nimikappale ”Sign Of The Hammer” ovat vakionumeroita Manowarin settilistoissa edelleen ja täysin ansaitusti. Molemmat käyvät oppikirjasta siihen, miten iskevää sekä tehokasta heavy metallia tehdään. Edesmennyt Scott Columbus takoo vimmalla rumpujaan, Eric Adams karjuu kuin Thorin päähahmo vasaraa heiluttaessaan ja maailmassa on tätä myöten kaikki hyvin sekä raskaasti.
Eeppinen päätösraita kuului suurella osalla yhtyeen levyistä vakiokaavaan, ja tällä kertaa sellainen isketään kehiin ”Guyana (Cult Of The Damned)” muodossa. Tarina kappaleen takana on synkkä, sillä vuonna 1978 saarnaaja Jim Jones johdatti 900 hengen kulttinsa joukkoitsemurhaan Jonestownissa. Manowar on saanut aiheeseen sopivan uhkaavan tunnelman vangittua nauhalle ja Ross The Bossin kitarasoolo on erinomainen.
Täydellinen ”Sign Of The Hammer” ei ole, sillä keskinkertaisen ”Animalsin” ohella Joey DeMaio päättää introta ”Guyanan” eräänlaisella ”bassosoololla”, joka on tässä yhteydessä saanut nimekseen ”Thunderpick”. Joeyn soittimestaan taikomat ääneet ovat karmeaa kuultavaa, ja saavat samoissa nauhoituksissa purkitetun “Black Arrowsin” kuulostamaan mestariteokselta.
Aiemmin ilmestyneiden ”Battle Hymnsin” ja ”Kings Of Metalin” tavoin Manowar on ilmoittanut nauhoittavansa ”Sign Of The Hammerin” levyn 40-vuotisjuhlan kunniaksi uudestaan. Voi perustellusti kysyä, miksi? Toki jos uutta laadukasta materiaalia ei enää pystytä tekemään, se vähiten huono vaihtoehto on julkaista uudelleen vanhaa. DeMaio on tuttuun vaatimattomaan tyyliin ilmoittanut bassonsa jyrisevän näillä uusilla raidoilla kuin ukkonen ja järisyttävän maata kuin jumalten vasara. Tämä luvannee jotain merkittävää erityisesti ”Thunderpickin” osalta.
”Sign Of The Hammer” tekee vähintään selväksi, että uusintaversiolla on melkoinen savotta edessään, mikäli se mielii kiriä tämän edelle levylautaselle.
8½/10
Ville Krannila
1.All Men Play On 10
2.Animals
3.Thor (The Powerhead)
4.Mountains
5.Sign Of The Hammer
6.The Oath
7.Thunderpick
8.Guyana (Cult Of The Damned)
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}