Alcatrazzin alkuperäisen 1980-luvun kauden kolmas ja viimeinen teos ”Dangerous Games” ei ala vahvoissa merkeissä, kun Animals-cover ”It´s My Life” saattelee kuuntelijan matkaan pahvisen tuotannon sekä Graham Bonnetin prosessoidun ja oudosti pidättyvän äänen johdolla. Silloin tällöin vaikeasta alusta laivan kurssi on loppua kohden oiennut, mutta nyt edetään yhä syvemmille karikoille.
Kitaristien Alcatrazz-pyöröovia tuli ruodittua jo edeltäneen ”Disturbing The Peacen” arviossa. Ensin Yngwie Malmsteen kävi koittamassa onneaan ja sen jälkeen Steve Vai viihtyi kuusikielisen varressa yhden LP:n verran. Alcatrazz alkoi puhallella viimeisiä henkäyksiään, kun kolmas soittaja nimeltään Danny Johnson astui riveihin ”Dangerous Gamesilla”. Vai oli tässä kohtaa jo iskenyt suurempaan kultasuoneen soolouransa vahvasti ”Eat ´Em And Smile” -kiekolla käynnistäneen David Lee Rothin yhtyeessä ja Malmsteen pitkällä soolouransa syövereissä. Johnsonilla oli edeltäjistään poiketen enemmän bluesvaikutteita ja oli tehnyt töitä mm. Rick Derringerin sekä Rod Stewartin kanssa.
Levyn nimen lupaamasta vaarasta ei välttämättä ole tietoa, mutta Bonnet tunnisti Japanin merkittävimpänä markkina-alueena, ja musiikki oli nyt saanut selvästi itämaisempia sävyjä ja mukana on ”Ohay Tokyon” kaltaisia B-luokan vetoja, joilla häpeilemättä haettiin suosiota nousevan auringon maasta.
Samoin kansitaide oli rakennettu tätä huomioiden. Aiemmin mainittu Animalsin hitti ”It´s My Life” teki vaikutuksen aikanaan nimenomaan Japanissa, mikä saattoi olla yksi syy sen sijoittamisessa heti kärkeen. Toinen kyynisempi tekijä voi olla yksinkertaisesti epätoivoinen menestyksen hakeminen vanhoista ikivihreistä, kun oma sävellyskynä ei ollut tähän riittävän terävä.
Lisäksi jostain syystä yhtye versioi uusiksi Bonnetin 1960-luvun lopulla Marbles-duon nimissä tekemän pop-kappaleen ”Only One Woman”. Myöhemmin on tullut esiin, että nämä biisit taltioitiin nimenomaan Capitol-levymerkin ehdotuksesta tai painostuksesta. “Only One Womania” ei ole sovituksena juuri muokattu ja tällainen kuulostaisi mukavalta easy listening -päivänä Tom Jonesin tulkitsemana, mutta Alcatrazz-levylle sillä ei olisi pitänyt olla asiaa.
Levyn edetessä Bonnet tuntuu saavan vanhaa energiaa takaisin lauluunsa, mutta biisit ovat hengettömiä puuduttavan tuotannon sekä pahasti vanhentuneiden syntikoiden lisätessä kuuntelukokemuksen ankeutta. Edellisellä levyllä haasteita aiheuttanut tuottaja Eddie Kramer vaihdettiin niin ikään aiempia meriittejä omanneeseen Richie Podoloriin, mutta mitään olennaista parannusta soundiin ei tunnu tapahtuneen. ”Dangerous Games” ei ole vanhentunut arvokkaasti.
LP osoittautui Alcatrazzin alkuperäisen uran joutsenlauluksi. Capitolilla ei Heartin ja Tina Turnerin promoamisen lisäksi ollut aikaa panostaa yhtyeeseen, jolta ei saatu mitään kaupallista vastakaikua ja lisäksi yhtiö olisi halunnut ulkopuolisten biisinkirjoittajien sekä cover-versioiden kasvavaa osuutta materiaalissa.
Alkuperäsijäsenet Gary Shea ja Jimmy Waldo jättivät yhtyeen vuoden 1987 alussa. Bonnet, Johnson sekä rumpali Jan Uvena jatkoivat vielä hetken taistelua demoten materiaalia basisti Jay Davisin kanssa. Uutta levytyssopimusta yritettiin hakea, mutta Johnson sekä Davis siirtyivät muihin maisemiin ennen tämän toteutumista.
Bonnet sai tämän jälkeen tarpeekseen ja paketoi Alcatrazzin ensimmäisen urakiidon tähän siirtyen itse Impellitterin vokalistiksi erinomaiselle ”Stand In Line” -kiekolle. Laulaja palasi Alcatrazz -reunionin merkeissä vielä kerran vuosikymmen sitten, mutta välit Waldoon ja Sheaan jäätyivät vuosien varrella niin pahasti, että jälkimmäinen kaksikko jatkoi yhtyettä muiden vokalistien kanssa. Bonnet on sen jälkeen kiertänyt oman Alcatrazz-versionsa kanssa satunnaisesti, mutta vaikuttaa keskittyvän nykyisin pääasiallisesti Graham Bonnet Band -tekemiseen.
Jonkinlaista uskoa bändillä tuntuu tähän levyyn edelleen jääneen, sillä 2017 Tokion konsertissa nauhoitettu “Parole Denied” -paluutaltiointi avataan kahdella “Dangerous Games” -kappaleella. Epäilemättä kyseinen live on parempi testamentti kuin tämä puolivillainen yritelmä.
6-/10
Ville Krannila
1.It’s My Life
2.Undercover
3.That Ain´t Nothin´
4.No Imagination
5.Ohayo Tokyo
6.Dangerous Games
7.Blue Boar
8.Only One Woman
9.The Witchwood
10.Double Man
11.Night Of The Shooting Star
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}