On tiettyjä hetkiä ja levyjä, joiden nostalgia ylittää jo musiikin minkäänlaisen subjektiivisen tai objektiivisen näkökulman. Pääasiassa nämä hetket ovat 1980-luvulta, jolloin aika tuntui liikkuvan omassa universumissaan. Omalla kohdalla Acceptin vuoden 1982 ”Restless And Wild” oli levy (käytännössä C-kasetti), jonka kimpussa tuli vietettyä tuntikausia, ja kyseessä on edelleen kaikkien aikojen parhaita raskaan musiikin teoksia.
Monella tavalla tuota albumia seurannut ”Balls To The Wall” on vielä nostalgisempi kokemus, sillä se hankittiin ”Breakerin” tavoin vinyylinä ja kappaleiden liukuminen toisiinsa tuntui puolen käännöstä huolimatta muovautuvan täydellisesti yhteen. Kaiken lisäksi muistoissa on musiikkivideo, jonka kohokohtana Udo Dirkschneider lentää valtavan moukarin päällä murskaten pallinsa sortoa edustaneen muurirakennuksen seinästä ja ikkunoista läpi.
Accept edusti 1980-luvun metallikäsitteitä hyvässä ja pahassa. Tämä albumi henkilöityy sen avaavaan nimikappaleeseen, joka on samalla ollut sen tuomio. Biisi on ilman muuta kivikova klassikko, joka yhä päättää bändin livekeikat. Nostalgian sumentaessa näkökyvyn voi silti yrittää lukea kappaleen sanat, jotka poliittisella ulottuvuudellaan ovat nykypäivänä kiehtovaa luettavaa. Kitaristi Wolf Hoffmannin vaimo Gaby kirjoitti lyriikat Deaffy-salanimellä, ja oli kaksikon harjoittamista Accept-taustamanöövereistä mitä mieltä tahansa, sanoma oli nerokas.
Monet eivät vaivaantuneet lukeneet sanoituksia vaan biisi niputettiin edustamaan niin ikään Deaffyn suunnittelemaa kannen kuvaamaa machoismia ja kotistudioissa “Balls To The Wall” dubattiin Rambo-elokuvien soundtrackille. Todennäköisesti tietoisena ratkaisuna levyllä sitä seuraa jengielämää kuvannut ”London Leatherboys”, jossa miesten ja nahan yhteisvoima syöksyi päähän.
”Balls To The Wall” ei ylivoimaisesta suosiostaan huolimatta ole tämän levyn parasta antia vaan tuntuu kuin LP iskisi vielä ylimääräisen vaihteen silmään ”Fight It Back” -esityksestä alkaen ja tämä pidetään lukossa aina kaiken päättävään kylmän kauniiseen ”Winter Dreamsiin” saakka. Nimikappale on vain jättänyt muun levyn varjoonsa – täysin ymmärrettävästi.
”Head Over Heels” on yksi Acceptin komeimmista sävellyksistä, jossa Peter Baltes loihtii klassisen bassokuvion kautta Hoffmannin riipivän surumielisen kitaramelodian johdolla musiikin suoraan pimeän puiston varjoihin. Udon ääniala ei ollut laajin genressä, mutta kannattaa kuunnella kuinka monipuolisesti hän tulkitsee jopa yksittäisten kappaleiden sisällä sanoitusten eri painotuksia. ”Head Over Heels” on oiva esimerkki tästä, samoin kuin loistava seksuaalivähemmistöjen näkökulmaa esiin tuonut ”Love Child”, jossa bändin vahvuus rakentaa yksinkertaisista aineksista kultaa tulee hienosti esiin.
On hämärän peitossa, kuinka paljon muut kuin Wolf Hoffmann kitaraosuuksia soittivat, mutta Herman Frank voi siitä huolimatta olla ylpeä saatuaan nimensä juuri tämän kiekon kreeditteihin. Koko yhtye tekee lähes täydellisen suorituksen, jota säestää Dieter Dierksin studion tuolloin huipussaan ollut soundi. Miksaajana on vielä Michael Wagener, joka ei pahemmin virheitä tuolla osastolla aikanaan tehnyt.
”Balls To The Wall” heijastelee vahvasti aikakaudella valtaa saanutta kylmää sotaa sekä yksilön taistelua autoritääristä yhteiskuntaa ja erilaisuuden hyljeksintää vastaan. Samoja ajatuksia jakoi jo Judas Priest ”British Steel” -albumilla muutama vuosi aikaisemmin, mutta kahtiajakautuneen Saksan sydämestä saatiin vielä eri tavalla synkkä ja mustan huumorin säestämä näkökulma.
Levy ei aivan yllä omalla kaikkien aikojen listallani ”Restless And Wildin” tasolle, mutta tässä kohtaa kilpaillaan aivan omassa sarjassa. Yhtä hyvin 40 vuotta julkaisunsa jälkeen ”Balls To The Wall” voisi olla se Acceptin ja samaan aikaan koko 1980-luvun paras heavy metal -albumi. Se myi kultaa USA:ssa ja nosti saksalaiset ansaitusti tähdiksi.
9½/10
Ville Krannila
1.Balls To The Wall
2.London Leatherboys
3.Fight It Back
4.Head Over Heels
5.Losing More Than You’ve Ever Had
6.Love Child
7.Turn Me On
8.Losers And Winners
9.Guardian Of The Night
10.Winter Dreams
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}