Rock-dinosaurus Led Zeppelin valmistautui julkaisemaan seitsemännen studiolevynsä yhtä monen vuoden uran jälkeen ristiriitaisissa tunnelmissa. Toisaalta yhtye oli 50 vuotta sitten lähes koskemattomaksi jättiläiseksi muodostunut monoliitti, joka saavutti miljoonayleisön ja miljoonien tasolla mitatun myynnin kaikessa, mitä ostavalle kansakunnalle tarjosi.
Samalla bändi koostui neljästä ihmisestä ja yksilöstä, joiden henkilökohtainen elämä sekä artistiset tavoitteet alkoivat erkaantua tästä todellisuudesta. Tragediat tuntuivat menestyksen ohella kiertelevän Led Zeppelinin ympärillä. Rivakka levytys- ja kiertuetahti alkoi hidastua ja vuoden 1974 aikana bändi teki ainoastaan materiaalia alkuvuodesta 1975 ilmestyneelle ”Physical Graffitti” -tuplalevylle. Massiivisen menestyksen saavuttanutta pitkäsoittoa saattelivat Amerikan kiertue sekä ikoniset konsertit Lontoon Earls Court -areenalla toukokuussa 1975. Monien mielestä tähän huippuun Zeppelinin matka taittui ja viimeiset reilut viisi vuotta mentiin tasaisesti loivenevaa alamäkeä.
Alkulaukauksena vokalisti Robert Plant joutui perheensä kanssa vakavaan auto-onnettomuuteen elokuussa 1975 ja mursi nilkkansa. Vaimo Maureen kävi kuoleman partaalla selviytyen hengissä vain verensiirtojen avulla. Tämän vuoksi yhtyeen syksylle 1975 suunniteltu toinen Amerikan kiertue peruuntui ja Plant päätyi keikkailun sijasta taltioimaan uuden studiolevyn vokaalit pyörätuolissa sekä kovissa kivuissa.
Lisäksi yhtyettä alusta alkaen yhdessä manageri Peter Grantin kanssa luotsannut kitaristi Jimmy Page oli vaikeassa heroiinikoukussa, joka tulisi vaikuttamaan erityisesti tätä käsittelyssä olevaa ”Presencea” seuranneina Led Zeppelinin viimeisinä vuosina koko luovaan prosessiin ja kiertämiseen. ”Presencen” sessioissa Jimmy oli vielä tolpillaan ja osittain nautintoaineiden avulla jaksoi painaa pitkät päivät ja yöt maaliin, jotta LP saatiin viimeisteltyä. Pagen tavoin maailman parhaana rumpalina yleisesti pidetty John Bonham nautti yhä enemmän päihteistä ja erityisesti alkoholi vei miestä kohti ennenaikaista hautaa, joka oli edessä vuonna 1980.
Kun tähän lisätään ympärillä tapahtuneet kiihtyvät kulttuuri-ilmiöt ja musiikin uudet aallot, jotka tulevan punkin ohella alkoivat hiljalleen työntää Zeppelinin sekä Rolling Stonesin kaltaisia yhtyeitä sivuun rock-maailman keskiöstä, tilanne ei ollut helppo. On huvittavaa yhä ajatella, että bändi nähtiin dinosauruksena, vaikka esimerkiksi Plant oli 27-vuotias ”Presencen” ilmestyessä ja yhtyeellä oli uraa takana tuskin kahdeksaa vuotta. Ajan kulumisen erilaisuus musiikkimaailmassa nykypäivään verrattuna tulee hyvin esille.
Yhtye päätti vuoden 1976 levyllä palata perusasioihin ja pääosa materiaalia syntyi Pagen ideoista sekä erinäisten jamsessioiden kautta. Page vieraili onnettomuudesta toipuvan Plantin luona Malibussa, ja kaksikko kirjoitti tuolloin pohjat uudelle levylle, joka käytännössä päätettiin taltioida normaalia nopeammin kun kiertueelle ei ollut mahdollisuuksia lähteä.
Varsinaiset sessiot kestivät vajaat kolme viikkoa ja LP oli paketissa ennätysajassa, viimeksi näin rivakalla tahdilla oli tullut valmista Zeppelinin debyyttilevyllä. Rolling Stones oli puskemassa studioon ”Black And Blue” -levynsä nauhoituksiin, joten Page teki hartiavoimin töitä jälkiäänitysten kanssa. Kitaristi jätti yöunet väliin ja sai osuutensa valmiiksi aikataulussa. Teknikon kanssa vuoroteltiin lyhyissä univuoroissa miksauksen viimeistelyvaiheessa. Lopputuloksen viimeisteli Hipgnosis-kansitaide. Levyn nimi sekä kannessa esiintynyt The Object kuvasivat Led Zeppelinin läsnäoloa ja voimaa.
Albumin kruunu ja yksi Zeppelinin uran ikonisimmista esityksistä, ”Achilles Last Stand” avaa tämän kokonaisuuden. Biisi on soinut kotistereoissa lukemattomia kertoja, mutta saa aina vakuutettua kuulijan erityisesti bändin taidosta luoda eeppisiä yli 10-minuutin kokonaisuuksia niin, ettei mielenkiinto herpaannu missään vaiheessa. Plant kirjoitti tarinan kesän 1975 matkastaan Afrikkaan Pagen kanssa ja Jimmy taltioi lukuisia kitararaitoja sovitukseen, jota niin Page itse kuin Bonhamin voimakas rumputyyli ajavat väjäämättömästi eteenpäin.
Uuden kukoistuksen 20 vuotta myöhemmin Pagen ja Plantin ”Unledded”-projektin myötä saanut ”Nobody’s Fault But Mine” osoitti Zeppelinin tekevän jälleen kunniaa ensimmäisten levyjensä tapaan vanhoille blues-klassikoille. Tällä kertaa inspiraationa toimi Blind Willie Johnsonin kappale ”It’s Nobody’s Fault But Mine” vuodelta 1928.
Edellämanitun kaksikon ohella levyn parasta antia on sen paketoiva ”Tea For One”. Monet ylistävät ”III”-albumin ”Since I´ve Been Loving You” -klassikkoa Led Zeppelinin kovimpana blues-vetona, mutta tämä ”Presencen” päätösraita on vähintään yhtä vakuuttava. Page soittaa läpi biisin kuin demoni ja Plantin sanoitukset kaipuusta perheensä luo vetoavat tunteisiin. Vokalistin huokaillessa ”minute seems like a lifetime, oh baby when I feel this way”, kylmät väreet kulkevat läpi vartalon. Tämän lisäksi esiin on nostettava hitaammin hiipivä ”For Your Life”, josta Zeppelin tarjoili yhden ja ainutkertaisen esityksen viimeisessä reunion konsertissaan Lontoossa joulukuussa 2007.
Pagen suoritus läpi albumin on huikea ja Bonhamin kanssa kaksikko hallitsee tätä musiikillista maisemaa. Jokainen kappale käynnistyy kitaristin vahvalla ja heti tunnistettavalla kuviolla. Näitä saadaan useita sävellysten sisällä. Seuraavalla ”In Through The Out Door” -levyllä Page oli jo haamu entisestään, joten Plant ja John Paul Jones ottivat siinä kohtaa päävastuun, mutta tällä albumilla erityisesti Jones koskettimineen on siirtynyt kokonaan sivummalle. ”Royal Orleansia” lukuunottamatta koko LP on Pagen ja Plantin käsialaa, Pagen vastatessa nimenomaan musiikista.
Albumin akilleen kantapäänä on muutama keskinkertaisempi sävellys. Jostain syystä yhtye aika ajoin päästi läpi klassisen rock´n´roll -musiikin rakkautensa suorina pastisseina kuten ”Candy Store Rock” ja seuraavan kiekon ”Hot Dog”. Myös ”Hots On For Nowhere” sekä jollain tavalla torsoksi jäävä ”Royal Orleans” tuntuvat jäävän levyn paremman puoliskon varjoon.
”Presence” ei kerännyt ilmestyessään aivan yhtä suurta ylistystä kuin edseltäjänsä, osittain johtuen ympäröivistä muutoksista. Yhtye nosti ainoastaan kaksi kappaletta, ”Achilles Last Stand” sekä ”Nobody´s Fault But Mine” livesettiin, kun paluu konserttilavoille lopulta tehtiin Amerikassa vuosi albumin ilmestymisen jälkeen huhtikuussa 1977. Myöhempinä vuosina ”Presence” on siitä huolimatta nostettu klassikon asemaan, paljolti suoraviivaisen ja kompaktin kokonaisuutensa vuoksi. Aivan bändin kärkijulkaisuihin se ei yllä, mutta on huomioitava, että kilpailu tällä tasolla on jäätävä.
Puoli vuosisata on valtavan pitkä aika ja mikrokosmoksessa toisaalta on kulunut vain hetki siitä, kun Led Zeppelin hallitsi suvereenisesti raskaan musiikin kenttää. ”Presence” käy tästä todisteena yhtä hyvin kuin mikä tahansa sitä edeltänyt yhtyeen LP.
8/10
Ville Krannila
1.Achilles Last Stand
2.For Your Life
3.Royal Orleans
4.Nobody’s Fault But Mine
5.Candy Store Rock
6.Hots On For Nowhere
7.Tea For One
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}