Kanadalainen Kataklysm on kulkenut urallaan monella tavalla saman matkan kuin ruotsalainen Hypocrisy, jonka edesottamuksia tuli äskettäisessä ”Abducted” juhla-arviossa ruodittua.
Myös Kataklysm alkuperäisen laulajansa Sylvain Houden kanssa käynnisti uransa brutaalisen ja teknisen death metalin saralla, mutta alunperin basistina toimineen Maurizio Iaconon siirryttyä keulamieheksi 1990-luvun puolivälin jälkeen bändi alkoi tasapainottaa tätä yhä enemmän melodisilla osuuksilla. Kuten Hypocrisyn tapauksessa, aggressiivisuudesta ei silti tingitty. Vuoden 2006 ”In The Arms Of Devastation” kuuluu Kataklysmin ja tätä kautta koko genren arvostetuimpiin teoksiin.
Kaksi vuotta aiemmin ilmestynyt ”Serenity In Fire” oli nostanut bändin asemaa ja ollut jo erinomainen taidonnäyte sisältäen useita Kataklysmin uran kohokohdiksi vakiintuneita kappaleita. Pitkäaikainen rumpali Max Duhamel oli joutunut loukkaantumisen vuoksi jättämään edellisen levyn väliin, mutta palasi nyt tälle mukaan.
“In The Arms Of Devastation” osoittautui menestyksekkääksi yltäen death metal -albumille merkittäviin listasijoituksiin sekä myyntilukuihin. Pari vuotta myöhemmin seurannut “Prevail” jatkoi tätä noususuhdannetta. Jo heti ”Like Angels Weeping” -avaajaa edeltävän intron ikonisesta lainauksesta “Revenge is a meal best served cold” lähtien kanadalaiset eivät anna armoa, ja levy on tiivistä, hyvin tuotettua ja kovalla intensiteetillä esitettyä kuoloa ensimmäisestä nuotista viimeiseen ”The Road To Devastation” -mestariteokseen saakka.
Kuten ”Serenity In Firella”, myös tältä kiekolta on poimittavissa muutamia bändin settilistaan ja fanien kestosuosikeiksi sementoituneita tulkintoja ja erityisesti albumin alkupuoli vakuuttaa edelleen. ”Let Them Burn” sekä sodan traumoja luotaava ”Crippled & Broken” kantavat erityisesti kitaristi Jean-François Dagenaisin ja Duhamelin soiton erinomaisuuden ansioista.
Loppusuoralla kuullaan joitain aavistuksen keskitasoisempia esityksiä, kunnes päätösraita ”The Road To Devastation” iskee moukarin kunnolla häkistä läpi. Biisi vakuuttaa hidastempoisena ja periksiantamattoman raskaana sovituksena, jossa huudetaan sanomaa sydänverellä: ”The demons called my name, no could hear me, I bled tears of pain”. Kappaleessa vierailevat Into Eternityn kitaristi ja laulaja Tim Roth sekä Rob Doherty, jotka on sovitettu mukaan hienosti. Kiekko päättyy tämän myötä uhkaavaan kellon tikitykseen.
Musiikki on hienoa ja yhtälailla Iaconon lyriikat ovat pohdiskelevia, yksilön ja yhteiskunnan väistämättömistä törmäyksistä sekä sisäisistä ristiriidoista voimansa ammentavia. Kuulijoiden on aina ollut helppo samaistua näihin tarinoihin. Usein biisien pääroolissa on jollain tavalla murtunut ja hukassa oleva persoona, joka taitelee erilaisten negatiivisten tunneskaalojen välillä.
Dagenais on hoitanut pääinstrumenttinsa lisäksi tuotannon ja mahdollisesti sen vuoksi hänen soittonsa kantaa, repii ja värisee etualalla. Mies tarjoilee myös riffiosastolla jatkuvasti laadukasta sekä monipuolista tavaraa. Ja ei sovi unohtaa basisti Stéphane Barbea, jonka soittoa saadaan myös hyvin pinnalle useassa kohtaa.
Kataklysm kuului ehdottomasti näiden vuosien levysuorallaan 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen death metal -parhaimmistoon.
8½/10
Ville Krannila
1.Like Angels Weeping
2.Let Them Burn
3.Crippled & Broken
4.To Reign Again
5.It Turns To Rust
6.Open Scars
7.Temptation´s Nest
8.In Words Of Desperation
9.The Road To Devastation
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}