On aika palata 20 vuoden taakse ja kotimaisen hard rock -yhtye Brother Firetriben debyyttialbumiin “False Metal”. Koko bändi sai alun perin alkunsa kitaristi Emppu Vuorisen ja laulaja Pekka Heinon humoristisena sivuprojektina. Nimi sai innoituksensa suomalaiselta tennispelaajalta Veli Paloheimolta, ja albumin nimi “False Metal” viittaa luonnollisesti musiikkityyliin, joka pohjautui AOR (Adult Oriented Rock) – genreen.
AOR hallitsi maailmaa 40 vuotta sitten ja sen suuntaan esimerkiksi Manowar on sittemmin toisinaan naljaillut tällä nimenomaisella ”False Metal” -termillä. Tässä yhteydessä Brother Firetribe sai viimeiset naurut, sillä levynä “False Metal” pesi Manowarin tämän vuosituhannen yritykset mennen tullen.
Moni yhdistää AOR:n 1980-luvun glam rock -aikakauteen, mutta todellisuudessa se sai alkunsa jo 1970-luvun lopulla sellaisilta yhtyeiltä kuten Journey, Foreigner, Boston sekä REO Speedwagon, jotka kaikki julkaisivat noina vuosina erinomaisia pitkäsoittoja.
Tyylilaji toki saavutti huippunsa 1980-luvun alusta vuosikymmenen puoliväliin kestäneellä ajanjaksolla, kun edellä mainitut ja muutamat uudet toivot täyttivät stadioneita ympäri maailman. Pääosin silti Amerikassa. AOR-soundi ei joitakin poikkeuksia, kuten brittiläiset Shy ja FM, lukuun ottamatta tehnyt valtavaa läpimurtoa vanhalla mantereella. Siksi on hämmästyttävää, että suomalaisbändi pystyi vuonna 2006 loihtimaan näin laadukasta korvakarkkia tarjoavan AOR-levyn.
On muistettava, ettei tämä syntynyt tyhjästä, sillä mukana oli alusta alkaen riittämiin lahjakkuutta. Vuorinen tekee yhä päivätyönsä Suomen todennäköisesti myydyimmässä metalliyhtyeessä Nightwishissa. Heino puolestaan vaikutti useamman vuoden Leveragen keulilla, ja kyseinen bändi nousi myös tasaisesti vuosien aikana suosiossa. On kunnioitettava suoritus, että pääpelureiden kiireisistä kalentereista huolimatta Brother Firetribe toimi näin tiiviinä ja tuotteliaana sivuprojektina.
Avausraita “Break Out” tuo mieleen Foreignerin parhaimmillaan: äänimaailma on erinomainen, kitarat jauhavat yksinkertaista, mutta tehokasta koukkua koskettimien maalatessa taustalle maukkaita melodioita. Heino laulaa “breakout, keep the fire burning!” ja heti tietää, mistä levyllä on kyse: hyvästä meiningistä.
Ensimmäinen hitaampi sovitus “Love Goes Down” alkaa pehmeästi ja kasvaa kohti toista loistavaa kertosäettä. Kieltämättä tämä kuulostaa 1980-luvulta, mutta on tehty niin ammattimaisesti ja vakuuttavasti, että tunnelma on silkkaa iloa. Keskiosan kosketinsoolo on erityisen näyttävä.
Varma kohokohta “Midnite Queen” jatkaa reippaammalla otteella, ja Tomppa Nikulaisen koskettimet kuulostavat jälleen läpi sävellyksen erinomaisilta. Ja mukaan on mahtunut toinen klassikkosanoitus: “It’s all in the name of rock ’n’ roll”. Vastaavasti kertosäkeen “Midnite queen, she´s so obscene” tilalle olisi voinut keksiä jotain muuta, mutta kaikessa ei voi voittaa.
Tämä on täydellistä “automatkamusiikkia”. Sellaista, joka pauhaa stereoista, kun ajelet moottoritiellä. Mielellään tietysti kesällä, kun voi laskea ikkunan alas ja antaa tuulen lyödä kasvoille. Tietyt levyt ovat siihen tilanteeseen täydellisiä, äskettäin myös vuosipäivää viettänyt Judas Priestin “Turbo” on tästä hyvä esimerkki ja “False Metal” sopii tuohon kategoriaan mainiosti.
Heinon laulu muistuttaa monin paikoin Foreigner-legenda Lou Grammia, mikä on suuri kohteliaisuus. Kuunteluun voi ottaa esimerkiksi päätösraidan “Kill City Kid” – samankaltaisuus on kiistatonta. Jokaisessa kappaleessa on tarttuva kertosäe ja koukku, joka takuuvarmasti jää päähän soimaan päiviksi. Itse asiassa vasta “Lover Toniten” myötä vauhti hiukan hellittää. Ja tätä seuraa “Spanish Eyes”, jonka kertosäe on yksinkertaisesti mykistävä: täysiverinen AOR-voimaballadi parhaimmillaan. Piano, urut ja jouset rakentavat kappaletta tyylikkäästi. Vuonna 1986 tämä olisi todennäköisesti kivunnut listoilla korkealle, mutta ilmapiiri oli noista ajoista muuttunut.
Bändin omaa käsialaa oleva tuotanto on kautta linjan laadukasta sekä nopeammissa, että hitaammissa kappaleissa. Laulu on nostettu esiin mallikkaasti, mutta tätä ei ole tehty muiden soittimien kustannuksella. Mikäli Def Leppard olisi aikanaan äänittänyt “Hysterian” E-Major-studioilla, sitä ei olisi tarvinnut odottaa viittä vuotta.
Levyltä kuulee toki myös varhaisia Leverage-vaikutteita, mutta kokonaissointi on massiivisempi ja juurtuneempi melodiseen aikakauteen. Albumi herättää vahvaa nostalgiaa, mutta kyse ei ole bändistä, joka olisi täysin jumissa menneessä ja Brother Firetriben oma leima kuuluu selvästi. Seuraavaksi ilmestynyt täyspitkä “Heart Full Of Fire” jatkoi tästä lähes yhtä tehokkaissa merkeissä.
Harva artisti oli kuluvan vuosituhannen alkuvuosina tehnyt aivan tällaista musiikkia, ja ”False Metalin” julkaisuhetkellä tuntui, ettei kukaan tehnyt sitä yhtä hyvin kuin tämä bändi. Aiemmin mainituista veteraaneista käytännössä vain Journey on jatkanut uusien julkaisujen parissa, eikä heidän viimeisin tuotantonsa ole maailmaa järisyttänyt.
Kun klassissävytteinen metalli on viime aikoina tehnyt eräänlaista uutta nousua, melodiselle, laadukkaalle hard rockille tuntuu selvästi olevan kysyntää. Brother Firetribe on osaltaan vuosien varrella vastannut tähän tarpeeseen ja jatkanut laadukkaiden levyn työstöä, vaikka aivan tämän debyytin ja ”Heart Full Of Firen” tasolle ei ole enää päästy.
False Metal ei ole koskaan kuulostanut yhtä hyvältä.
9/10
Ville Krannila
1. Break Out
2. Valerie
3. I’m On Fire
4. Love Goes Down
5. Devil’s Daughter
6. Midnite Queen
7. One Single Breath
8. Lover Tonite
9. Spanish Eyes
10. Kill City Kid
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}