1970-luvulla raskaan musiikin albumien ystäville oli herkkuja tarjolla jatkuvaan syöttöön. Bändit julkaisivat minimissään yhden LP:n vuodessa, usein kaksi ja lisäksi tarjolla oli singleä, livejulkaisuja sekä kokoelmia. Tahti oli nykypäivään verrattuna hirmuinen ja Thin Lizzy ei tuonut tähän poikkeusta. Vain seitsemän kuukautta edeltäneen ”Jailbreakin” jälkeen, yhtye puski ulos jatkoa ”Johnny The Foxin” muodossa. Lisäksi bändi oli jatkuvasti tien päällä ja albumi nauhoitettiin pakollisilla tauoilla, jotka olivat seurausta keulamies Phil Lynottin hepatiitti-infektiosta.
Lynott toipui sairaudestaan Manchesterissa akustisen kitaran kanssa ja kirjoitti siellä valtaosan uuden levyn materiaalista. Kuntouduttuaan basisti matkusti muun bändin kanssa Müncheniin, jossa ”Johnny The Fox” -sessiot käynnistyivät tuottaja John Alcockin valvovan silmän alla elokuussa 1976. Verotussyistä nauhoituksia ei haluttu tehdä Englannissa, jonne siitä huolimatta jouduttiin palaamaan muutaman päivän jälkeen, kun Saksan kakkosluokan studiossa ei saatu riittävän laadukasta soundikuvaa aikaiseksi. Erityisesti Brian Downeyn rummut aiheuttivat tuolloin päänvaivaa.
Lopulta LP viimeisteltiin Ramport ja Olympic -studioilla ”Jailbreakin” tavoin. Phil oli kirjoittanut riittävästi kappaleita, mutta niiden taso ja rönsyilevä tyyli aiheutti erimielisyyksiä bändin sisällä, sillä tarjolla ei nyt ollut suoraviivaista radiomateriaalia samalla kaavalla kuin “Jailbreakin” nimikappale tai ikimuistoinen “The Boys Are Back In Town” olivat aiemmin samana vuonna antaneet odottaa.
Kitaristi Brian Robertson alkoi aiheuttaa ongelmia yhä kasvavassa määrin, ja henkilökemiat Lynottin kanssa eivät enää toimineet. ”Johnny The Fox” oli viimeinen studiolevy, joka tehtiin täysimittaisesti klassisella Lynottin, Robertsonin, Downeyn sekä toinen kitaristi Scott Gorhamin muodostamalla kokoonpanolla. Robertson sai kaksi kertaa lähtöpassit seuraavien vuosien aikana ja Gary Moore, Midge Ure sekä Dave Flett paikkasivat häntä ennen Snowy Whiten saapumista pysyväksi korvaajaksi uuden vuosikymmenen sarastaessa.
Lynottin erinomaisuus tarinankertojana oli parhaimmillaan näillä 1970-luvun klassikkolevyillä. Johnny The Fox sekä Jimmy The Weed olivat hahmoja, jotka saattoivat perustua tositarinoihin pikkurikollisten toiminnasta Manchesterin kaduilta. Phil kuvasi myös elämää kotikaupungissaan Dublinissa ja verhosi nämä puolikuvitteellisten hahmojen mytologiaan. Tässä yhteydessä kahden biisin nimessä vaikuttava Johnny-hahmo oli esiintynyt jo aiemmin Lynottin materiaalissa.
“Don’t Believe A Word” on yksi Thin Lizzyn klassikkoesityksistä, joka ylsi hitiksi Englannissa. Sävellys kulkee eteenpäin niin sulavasti ja täydellisesti, että on vaikea uskoa sen syntymistä edeltäneen hankalaksi äityneen riidan Lynottin ja Robertsonin välillä. Kitaristi piti alun perin hitaampana blues-versiona Manchester-materiaalista rukattua kappaletta roskana, ja Phil painui tämän kuullessaan raivoissaan ulos studiosta. Brian kirjoitti omin päin mukaan tarttuvan riffin ja muokkasi Downeyn kanssa tempon nopeammaksi. Lopulta Lynott taipui uuden sovituksen kannalle ja single oli valmis. Robertson ja Downey eivät siitä huolimatta saaneet nimeään kappaleen krediitteihin, mikä lisäsi kitkaa, sillä “Don´t Believe A Word” omasi selvän hittipotentiaalin. Lynott sai omansa takaisin pari vuotta myöhemmin, kun alkuperäistä mukaileva blues-sovitus ilmestyi basistin säestämänä Gary Mooren ”Back On The Streets” -LP:llä.
Jälkikäteen arvioiden “Johnny The Foxin” kappalejärjestys on jollain tavalla merkillinen ja tätä olisi voinut viilata paremmin soljuvaksi. Levyn kolme ensimmäistä esitystä ovat kaikki introspektiivisia tuoden toki samalla hienosti esiin Lynottin lahjakkuuden, mutta suurelle yleisölle välittömästi tarttuvalla tutulla riffillä käynnistyvä sekä melodinen ”Don´t Believe A Word” tai ”Massacre” olisi toiminut avauksena paremmin. On helppo kuvitella Phil akustinen kitara kädessään Manchesterilaisessa yksiössä näppäilemässä ”Borderlinea” kutoen samalla tarinaa tarkastellen kadun tapahtumia.
Parissa kappaleessa kitaristit Robertson ja Gorham saivat lyriikkaosuuksia mukaan, myös nämä perustuivat menetetyn rakkauden tositarinoihin, jotka Lynott osasi mestarillisesti tulkita. Lynott kirjoitti väitetysti ”Rocky”-kappaleen Robertsonista. Lyriikoissa Phil tuntuu vaikeuksista huolimatta säteilevän jonkinlaista lämpöä kitaristia kohtaan:
”Cocky Rocky, he’s a rock and roll star
He’s got the talent to take him far
And all he needs is that old guitar”
Thin Lizzy ei 1970-luvun lopulla riman ollessa korkeimmillaan pystynyt heikkoon suoritukseen edes sairauksien, päihderiippuvuuksien, vaihtuvan miehistön sekä kovan paineen heitellessä kapuloita rattaisiin. Kiire ja sisäiset ristiriidat eivät astuneet levyn nerokkuuden tielle, ja 50-vuotisjuhlaa viettävä LP on historian valossa kasvanut yhdeksi bändin parhaimmista.
“Johnny The Fox” ei aivan yltänyt top-10 listalle Englannissa ja single “Don’t Believe A Word” jäi myös täpärästi ulkopuolelle. Kiertue lähti käyntiin menestyksekkäästi, mutta suurta Amerikan läpimurtoa tavoitteleva yhtye tuntui kokevan aina jonkin takaiskun sairauksien ja miehistövaihdosten muodossa. Nyt esteeksi muodostui Robertsonin baaritappelussa saama käsivamma, joka lykkäsi rundia usealla kuukaudella. Lopulta tammikuussa 1977 alkanut kiertue Queenin lämmittelijänä tehtiin Mooren astuessa valmiina kitarasankarina kehiin.
Väittelyä siitä, onko ”Jailbreak”, ”Johnny The Fox” tai näitä seurannut ”Bad Reputation” Thin Lizzyn uran kovin suoritus, voi jatkaa loputtomiin. Faninsa löytyy myös Mooren vahvistamalle ”Black Rose – A Rock Legend” -albumille ja toki päivän lopussa livetupla ”Live And Dangerous” lienee se konserttilavoilla parhaiten loistaneen bändin kulmakivi sekä testamentti. Yhtyeen ystävänä on aina ilo palata minkä tahansa näistä pariin ja kunnioittaa erityisesti 40 vuotta sitten ajasta ikuisuuteen siirtyneen Phil Lynottin muistoa. On traagista ajatella, että ”Johnny The Foxilla” elinvoimaa pursuneen miehen taivalta oli julkaisuhetkellä alle vuosikymmen jäljellä.
8½/10
Ville Krannila
1.Johnny
2.Rocky
3.Borderline
4.Don’t Believe A Word
5.Fools Gold
6.Johnny The Fox Meets Jimmy The Weed
7.Old Flame
8.Massacre
9.Sweet Marie
10.Boogie Woogie Dance
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}