Punk oli 30 vuotta sitten uudessa suosiossa ja Green Dayn sekä Offspringin johdolla radiossa ei juuri muuta kuultu. Oliko näiden osalta kyseessä aito punk, on kokonaan eri kysymys. Yhtyeet kuten Amerikan punk-pioneerit Verbal Abuse ja Minor Threat voisivat olla eri mieltä tästä, saati sitten tunnetuimman punk rock -genren alun perin Englannissa 1970-luvun loppupuolella käynnistäneet Sex Pistols, The Damned tai The Clash.
Slayerin vastaus tälle tuolloin vaikuttaneelle 1990-luvun ilmiölle oli ”Undisputed Attitude”, jonka merkityksen ja arvon – kuten usein vastaavissa tilanteissa käy – ymmärtää selvästi paremmin nyt vuonna 2026 kuin julkaisuhetkellä. Tuolloin levyä käsissä pidellessä ja jo ennen kuuntelua päälimmäisenä tunteena oli lähinnä pettymys. Missä oli se luvattu metalli cover-albumi?
Edellisellä vuosikymmenellä “South Of Heavenilla” ilmestyneen ”Dissident Aggressor” -tulkinnan jälkeen oli odotettu innolla lisää vastaavaa. Loppujen lopuksi bändi muutti suuntaa, kun harjoituksissa käsiteltyyn Judas Priestin, UFOn sekä Deep Purplen materiaaliin ei saatu kaivattua otetta.
Bändi sivalsi voimakkaasti vuoden 1996 promohaastatteluissa erityisesti suosion huipulla ratsastanutta Green Dayta, kitaristi Jeff Hannemanin kommentoidessa ”Media kutsuu sitä punkiksi, ja siinä kaikki. Se on heikkoa kamaa ja kaukana siitä mitä itse kuuntelin nuorena”. Hannemanin vaikutteet ja vastine ajan ilmiölle saattoivat loppujen lopuksi ohjata päätöstä työstää tämä täyspitkä juuri Slayerin uran tässä vaiheessa.
Yhtye levytti muutamassa viikossa vajaan puolituntisen hardcore punkia, valmiina olleen oman sävellyksensä ”Gemini” sekä kaksi Hannemanin reilut 10 vuotta aiemmin yhdessä silloisen Slayer-rumpali Dave Lombardon kanssa pyörittämälle sivuprojektilleen kirjoittamaa punk kappaletta ”Can’t Stand You” ja ”Ddamm” (Drunk Drivers Against Mad Mothers). Projektin nimeksi oli lähes kalkkiviivoille saakka ehdolla ”Selected And Exhumed” ennen lopullisen nimen ”Undisputed Attitude” valintaa.
Vastaavan tuottajan roolissa toiminut American Records -veteraani Rick Rubin halusi Slayerin nauhoittavan Black Flagin ”Rise Above” -kappaleen ja kyseli alkuperäisen laulanutta Henry Rollinsia vierailijaksi. Myös tämä ehdotus jäi toteutumatta, kun toimivaa sovitusta ei saatu aikaiseksi.
1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa lyhyen, mutta vallankumouksellisen nousukiidon saaneen punkin toisen aallon amerikkalaiset tekijät vaikuttivat perinteisen metallin ohella siihen, millainen soundi Slayerilta tuli. Erityisesti Verbal Abusen materiaalista on helppo vetää tiettyjä yhtymäkohtia Slayerin väkivaltaiseen thrash metal -silpomiseen, erityisesti niissä kohdissa, joissa painotettiin nopeaa tempoa ja vähemmän riffivetoista sovitusta.
Edelleen aktiivisena vaikuttava Verbal Abuse oli covereiden osalta vahvasti esillä, Slayerin päädyttyä taltioimaan kolme hardcore punk/crossover thrash -pioneerin biisiä. Molemmat yhtyeet olivat aloittaneet uransa samaan aikaan Kaliforniassa, jossa tiet kävivät ristiin 1980-luvun alkupuolella useamman kerran. Verbal Abusen vokalisti Nicki Sickin suoritukset bändin materiaalissa ovat klassista tavaraa, ja jopa Slayerin jäsenet huolestuivat siitä pystyisikö Tom Araya tulkitsemaan Sickin ja muiden käsittelyssä olleiden ryhmien biisejä.
Huoli oli aiheeton, sovituksien tempo kiristettiin äärimmilleen ja kuuntelija ei voi kuin ihmetellä Arayan kykyä ampua vajaan parin minuutin sävellyksissä maksimaalisen määrän virkkeitä mukaan. Samoin mielenkiintoisella tavalla Hannemanin ja Kerry Kingin lähestymiskulma materiaaliin ei kovin paljon poikkea normaalista Slayer-levystä. Soolo-osuudet ovat luonnollisesti minimissään, mutta muuten kitarat kuulostavat kuin ”South Of Heavenilta” nostetuilta.
Yhtä lailla koko genren merkittävimpiin luojiin kuulunut Minor Threat sai 1980-luvun alussa rasismisyytteitä niskaansa ”Guilty Of Being White” -kappaleestaan. Slayer päätti kappaleen muokkaamalla sanoitusta muotoon ”guilty of being right”, josta alkuperäinen artisti ei pitänyt. Joka tapauksessa sovitus haastaa aggressiivisuudessaan minkä tahansa Slayerin oman esityksen.
Näiden lisäksi materiaalia kuullaan yhtyeiltä The Stooges, T.S.O.L., D.R.I., D.I. sekä Dr. Know. Punkin kummisedäksi kutsutun Iggy Popin ja The Stoogesin vuoden 1969 klassikko ”I Wanna Be Your Dog” on saanut Slayerin käsittelyssä muodon ”I’m Gonna Be Your God”. Sanoitukset on muutettu suurimmaksi osaksi seksuaalista kanssakäymistä konkreettisella tavalla kuvailevaksi, mikä oli ollut myös alkuperäisen version sanomana sen aikakauden muottiin valettuna.
Päätöksenä toimiva ”Gemini” tuntuu edelleen oudolta linnulta. Se mahdutettiin mukaan mahdollisesti antamaan kontrastia aiemman turbovaihteella kiskotun puolituntisen jälkeen. Tämä ei onneksi vie lainkaan voimaa kokonaisuudelta. Biisi on erinomainen alun doom-synkistelystä lopun nopeampaan tahkoamiseen, jossa Arayan karjuma ”I’m here in the sole purpose of your death” on niin perus-Slayeria kuin voi olla.
Ostava yleisö ei hyväksynyt tätä levyä Slayerin diskografian luonnolliseksi jatkumoksi ja suurimmaksi osaksi albumi teilattiin. Tämä ei estänyt yhtyettä jatkamaan kokeellisella linjalla seuraavalla omalla teoksellaan ”Diabolus In Musica”. “Undisputed Attitude” ei yltänyt Slayerin oman materiaalin varaan rakennettujen klassikoiden rinnalle, ja sen jälkeen ilmestyneet levyt ovat myös menestyneet paremmin. Tästä huolimatta aika on antanut armoa, vaikka Slayer ei sitä tee. Levy tarjosi kiistatta jotain mihin jo vuonna 1996 pahasti kulunut valtavirran soundi ei kyennyt.
7½/10
Ville Krannila
1.Disintegration/Free Money
2.Verbal Abuse/Leeches
3.Abolish Government/Superficial Love
4.Can´t Stand You
5.Ddamm
6.Guilty Of Being White
7.I Hate You
8.Filler/I Don’t Want To Hear It
9.Spiritual Law
10.Sick Boy
11.Mr. Freeze
12.Violent Pacification
13.Richard Hung Himself
14.I’m Gonna Be Your God
15.Gemini
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}