Harva teutonithrashin titaani on säilynyt tasoltaan yhtä luotettavana kuin Sodom. Kuten monet muut aikalaiset, bändi on käynyt läpi lukuisia miehistönvaihdoksia ja ainoastaan keulamies Tom Angelripper on pysynyt rintamalinjassa läpi 45-vuotisen uran. Angelripperin viime vuonna tapahtunut päätös vetää Sodomin live-esiintymisistä toistaiseksi piuha irti on ymmärrettävä, sillä harva on jaksanut ylläpitää niin tiivistä levytys- ja keikkatahtia kuin Gelsenkirchenin veteraani.
20 vuotta sitten Sodom teki ratkaisun nimetä uusi levy ”Sodom” yhtyeen mukaan. Kyseessä oli tuolloin jo 11. studioalbumi, ja syynä saattoi olla yhtä hyvin se, ettei sopivaa muuta nimeä yksinkertaisesti keksitty. Sen verran peruskivestä vuoltua musiikki tällä kiekolla on. Angelripperin mukaan jokaisella yhtyeellä tulee olla bändin mukaan nimetty levy, jonka takia Sodom päätti tehdä tämän liikkeen vuonna 2006.
Tuolloin jo vuosikymmenen ajan vakiintunut trio Angelripper, kitaristi Bernemann ja rumpali Bobby ei keksi ”Sodomilla” pyörää uudelleen. ”Blood On Your Lips” on todella väkevä pelinavaus ja Slayer-henkinen ”City Of God” on myös jäänyt elämään jonkinlaisena hittinä sekä konserttilavojen vakionumerona niskan hajoittamiseen. ”Sodom” ei yltänyt kivikovaksi klassikoksi ”Agent Orangen” tai ”Tapping The Veinin” tavoin osittain siksi, koska aikakausi ei enää ollut tämän kaltaisen metallin kannalta suosiollinen ja toisaalta vuoden 2006 albumi seurasi ”M-16” -pitkäsoittoa, joka on edelleen yhtyeen parhain saavutus tällä vuosituhannella. Lisäksi on myönnettävä, ettei intensiteetti yllä samalle tasolle.
Entisen Sodom-kitaristi Andy Bringsin sekä Haan Hartmannin tuotanto on Sodomin brutaalia perusilmettä korostaen tasapainossa, mutta kitarasoundi on jollain tavalla karhea, eikä omaa aiempien levyjen potkua. Angelripperin basso – yleensä aina esillä oleva yhtyeen murskaava tunnusmerkki – on jostain syystä haudattu taustalle. Riffipuolella on välähdyksiä vauhdista ja raivosta, mutta liian moni hitaampaan tempoon sovitettu kappale laahaa tylsien perusrakenteiden varassa. Loppupuolella väläytetään ”No Capuresin” myötä terävää riffikynää, hetki jää harmittavasti poikkeukseksi.
Tom pitää yllä toiseksi tavaramerkikseen muodostunutta välittömästi tunnistettavaa ja raivokasta ärjyntää. Valitettavasti aiemmin mainituilta 1980- ja 1990-luvun tähtihetkiltä tutut murinat ovat pitkälti poissa, ja levyn loppupuolen biiseissä kuultava kuiskailu ei istu bändin suoraviivaiseen ominaissoundiin.
Bobbyn rytmityöskentely on perinteistä Sodomia: eleetöntä mutta toimivaa. Positiivisena laitetaan merkille, että trio soittaa aiempaa tiukemmin; soolot ovat teräviä ja Bernemann hoitaa tonttinsa mallikkaasti – harmi vain, että korvia raastava kitarasoundi ja tapporiffien puute syövät tehoja.
Sodom ei loppujen lopuksi ole koskaan tarjonnut huonoa levyä ja myös viimeisimmät ”Genesis XIX” sekä ”The Arsonist” -albumit osoittavat veteraanin olevan yhä voimissaan. Eräänlaisena välityönä, kuten väjäämättä kokonaisuutena tästä muodostuu, ”Sodom” on lajissaan silti kymmeniä uusia yrittäjiä parempi.
7/10
Ville Krannila
1.Blood On Your Lips
2.Wanted Dead
3.Burned In The Justice Ground
4.City Of God
5.Bibles And Guns
6.Axis Of Evil
7.Lords Of Depravity
8.No Captures
9.Lay Down The Law
10.Nothing To Regret
11.The Enemy Inside
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}