Judas Priest – Redeemer Of Souls (2014)

Judas Priestin uusi studiolevy. Paljoa lisättävää tähän ei ole. Kiistatta vuoden 2014 metallitapahtuma. Kyseessä on ensimmäinen laatuaan kuuteen vuoteen. Kuulokkeet korville, sanoitukset eteen valmiiksi syventymistä varten ja pyhä hetki voi alkaa. Kolme kokonaista kappaletta oli julkaistu etukäteen, ja ne tuli kerran kuunneltua läpi. Lyhempiä näytteitä ei sen sijaan katsastettu lainkaan. Vasta koko ”Redeemer Of Souls” näyttää lopullisen suunnan ja myös sen, ovatko soundit kohdallaan.

Manalan pohjilta nouseva ukkosen ääni käynnistää levyn, kaksi ensimmäistä kappaletta olivat tuttuja jo aikaisemmilta kuuntelukerroilta ja kyseessä perushyviä Priest-vetoja perinteisellä otteella. Kolmannessa biisissä ”Halls Of Valhalla” vasta kunnolla jyrähtää ja muutama seuraava esitys saavat kaikki puimaan nyrkkiä. Rob Halford päästää alkuun vertahyytävän kirkaisun ja sen jälkeen mennään Valhallan halleihin. Loistava kappale, jossa on hieno tunnelma ja Running Wildmaista kitarointia. Mahtava tuplakitarasoolo kruunaa biisin ja nyt iho on viimeistään kananlihalla. Juuri tällaista heavy metallin pitää olla.

Myös ”Sword Of Damocles” vakuuttaa folk-vaikutteisilla melodioillaan ja tunnelmaa rakennetaan hienosti vahvan riffittelyn, hiljaisten ja raskaiden osuuksien sekä Halfordin tunteikkaan tulkinnan kautta. ”March Of The Damned” kuulostaa hieman ”Metal Godsin” jatko-osalta, mutta aistin tästä vielä enemmän selviä yhtymäkohtia vuoden 1981 ”Point Of Entryyn” – Robin laulutapa biisissä on mielenkiintoinen. Salakavalasti sovitus sekä kitarariffi jäävät soimaan päähän ja erittäin hyvästä vedosta on kysymys.

Nämä viisi avausta iskevät sen verran vakuuttavasti, että niiden vanavedessä levy käy väkisin läpi lievän suvantovaiheen. Hidas ja uhkaava “Secrets Of The Dead” palauttaa hommaa oikeille raiteille. Sen jälkeen vuorossa on levyn nopein kappale ja tässä vaiheessa toinen suosikkini ”Battle Cry.” Vahvasti vuoden 1984 ikimuistoiseen ”The Sentineliin” viittaava kitarajuoksutus kuullaan alussa, jonka jälkeen hienolla tilutuksella polkaistaan vauhtiin nopea biisi. Loistava riffi ottaa paikkansa. Nyt saadaan jälleen klassinen Priest hetki kun Halford nousee korkeuksiin kertosäkeessä. Soolo-osuus on mahtavuutta, vuorotellen vedetään ja sen jälkeen palataan yhteiseen harmoniaan.

Päätöskappaleessa ”Begininning of The End” mennään vahvasti 1970-luvun tunnelmissa. Mieleen tulevat Rainbow, Black Sabbath ja Priestin omat kyseisen vuosikymmenen mestariteokset. Rob laulaa hienosti ja tunteella, tämä on laadukas päätös varsinaiselle levylle.

Kuten edellisellä albumilla, monta laulumelodiakulkua hallitsevat folk-vaikutteet. Heavyn juuret ovat vahvasti folk-musiikissa, joten Priest on kotonaan tämän tyylilajin kanssa. Myöskään ”Nostradamuksella” esiteltyä musiikin dramaattisuutta ja 1970-luvun henkeä ei ole unohdettu, mutta ote on nyt selvästi perinteisempi ja raskaampi.

Kuva: Anne & Markus Salmela

Halfordin ääni ei tietenkään ole enää entisensä. Metallijumala on 62-vuotias ja korkealta ja kovaa laulaminen ei enää taivu 1980-luvun tapaan. Keskirekisteri on kunnossa ja sillä hoidetaan suurin osa kappaleista. Toisaalta kun tämän kaltaisesta hevistä Priest-tyyliin puhutaan, ne korkeat äänet musiikkiin ja sovituksiin olennaisesti kuuluvat, Esimerkiksi levyn nimikkobiisin loppu huutaa korkeaa kirkaisua, mutta sitä ei koskaan tule.

Muutama tarkkaan sijoitettu kirkaisu ja rekisterin muutos olisivat parantaneet suoritusta huomattavasti. Keskirekisterissä voi myös tehdä muutoksia, kuten esimerkiksi ”March Of The Damnedissa” hienosti näytetään. Kun normilaulusta poiketaan hiukan eri suuntaan, kuuntelija havahtuu heti positiivisesti. Halfordin kannattaisi harkita jossain vaiheessa akustisen levyn tekemistä, sillä niissä yhteyksissä vokalistin edelleen hyvässä kuosissa oleva alarekisteri pääsee parhaiten esille. Balladit ”Beginning Of The End” ja ”Never Forget” ovat hienoja esimerkkejä tästä.

Muista soittajista päähuomio on tietysti uudessa kitaristissa Richie Faulknerissa, joka korvasi K.K. Downingin Epitaph-kiertueelle muutama vuosi sitten. Faulknerin asema ei ole helpoin mahdollinen, eikä Downingin suuria saappaita voi mitenkään täyttää. Siitä huolimatta Faulkner tekee hyvää työtä paljolti edeltäjänsä tyyliä mukaillen. Aisapari Glenn Tipton ja Faulkner soittaa hyvin yhteen ja klassisia tuplakitarasooloja, harmonioita sekä juoksutuksia kuullaan jokaisessa kappaleessa. Myös Priestille tyypilliset nopeat soolovedot säkeistöjen välissä ja jopa niiden aikana on muistettu. Kuten parilla edellisellä levyllä, pääroolin varastavat kitarat ja myös keskinkertaisemmista kappaleista löytyy aina riffejä, kitaramelodioita sekä koukkuja, jotka herättävät fanin mielenkiinnon. Nimenomaan musiikin puolesta tätä levyä on ilo kuunnella.

Kuva: Anne & Markus Salmela

Scott Travis rummuissa soittaa suurimmaksi osaksi hyvällä otteella, näissä biiseissä miehen omin tuplabassarityyli ei ole se paras lähestymistapa, mutta myös sitä väläytellään. Kokonaisuutena suhteellisen hyvin on mukaan saatu perinteisempää otetta. Pahiten korvaan särähtää ”Metalizer,” jossa rummut vyöryvät armotta kaiken yli. Biisi on  sekamelska ja levyn heikoin hetki. Ian Hill on luottomiehenä taas paikalla hoitaen hommansa tyylillä ja ”Hell & Back” –kappaleen alussa saadaan se näkyvä bassokuvio.

Soundit ovat pääosin kohdallaan, Glenn Tipton on tuottanut levyn yhdessä Mike Exeterin kanssa. Exeter on aikaisemmin tehnyt studioteknikkotöitä mm. Black Sabbathin ja Heaven & Hellin kanssa. Levylle on haettu hyvin perinteistä ja voimakasta soundimaailmaa, tässä on suurimmaksi osaksi onnistuttu. Vielä enemmän kirkasta ja kuivaa Tom Allomin 1980-luvulla tunnetuksi tekemää tuotantoa olisi kaivannut mukaan, mutta hyvä näin.

Deluxe edition sisältää bonuslevyn, jolla on viisi kappaletta lisää levyä täydentämään. Yhteensä ”Redeemer Of Souls” käsittää 18 biisiä eli suurin piirtein saman verran kuin niin ikään tuplana ilmestynyt ”Nostradamus.” Välisoittoja ei onneksi nyt kuulla, joten levy on helpommin lähestyttävissä.

Väistämättä materiaalia on liikaa ja taso ei säily yhtä korkealla läpi koko levyn. Rummutan aina 40–45 minuuttisten ja tiukkojen levykokonaisuuksien puolesta, sillä tällöin yleensä laatutakuu on vahvempi. Tässä eri levylle sijoitetut bonuskappaleet muodostavat tavallaan oman kokonaisuutensa myös musiikillisesti, sillä ne ovat vahvasti kasarihenkisiä ja ”Never Forget” on lopuksi lausuttava kiitos faneille vuosikymmenien tuesta. Sanoma on koskettava, vaikka sävellyksenä jäädään ykköslevyn päätöskappaleesta.

Mitä tästä Priestin uudesta tulemisesta jää loppujen lopuksi käteen? Tätä levyä on äärimmäisen vaikea arvioida ja verrata muuhun kuin Priestin omaan tuotantoon. Vertailut muihin perinteistä heavy metallia huipulla tänä päivänä tekeviin yhtyeisiin kuten Primal Fear, Hammerfall ja Running Wild on turhaa, sillä Priest on aivan omalla tasollaan jo lähtien sävellystaidosta. Itselleni bändin paluu aikanaan ”Angel Of Retributionilla” oli unelmien täyttymys ja kaikki sen jälkeen julkaistu materiaali on ollut pelkkää plussaa. Siksi odotuksia ei bändille enää ole ollut, ne on täytetty jo viimeistään Halfordin paluulla ja ennen kaikkea 50 vuoden metallihistorialla.

Täydellinen levy tämä ei ole, ja Priestin mittavassa katalogissa kilpailu on musertavan kovaa. Klassisia Priest-hetkiä kuitenkin riittää ja edellinen levy ohitetaan. Se on todella kova saavutus.

8+/10

Ville Krannila

1.Dragonaut
2.Redeemer Of Souls
3.Halls Of Valhalla
4.Sword Of Damocles
5.March Of The Damned
6.Down In Flames
7.Hell & Back
8.Cold Blooded
9.Metalizer
10.Crossfire
11.Secrets Of The Dead
12.Battle Cry
13.Beginning Of The End
14.Snakebite
15.Tears Of Blood
16.Creatures
17.Bring It On
18.Never Forget

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here