Judas Priest – Redeemer Of Souls (2014)

Judas Priestin uusi studiolevy. Paljoa lisättävää tähän ei ole. Kiistatta vuoden 2014 metallitapahtuma. Kyseessä on ensimmäinen laatuaan kuuteen vuoteen ja hyvin mahdollisesti bändin viimeinen. Kuulokkeet korville, sanoitukset eteen valmiiksi syventymistä varten ja pyhä hetki voi alkaa. Kolme kokonaista kappaletta oli julkaistu etukäteen, ja ne tuli kerran kuunneltua läpi. Lyhempiä näytteitä ei sen sijaan katsastettu lainkaan. Vasta albumin muodostama kokonaisuus näyttää lopullisen suunnan ja myös ovatko soundit kohdallaan.

Manalan pohjilta nouseva ukkosen ääni käynnistää levyn, kaksi ensimmäistä kappaletta olivat tuttuja jo aikaisemmilta kuuntelukerroilta ja kyseessä perushyviä Priest-vetoja perinteisellä otteella. Kolmannessa kappaleessa ”Halls Of Valhalla” kuitenkin vasta kunnolla jyrähtää ja muutama seuraava biisi saavat kaikki puimaan nyrkkiä. Halford päästää alkuun vertahyytävän kirkaisun ja sen jälkeen mennään Valhallan halleihin. Loistava kappale, jossa on hieno tunnelma ja Running Wildmaista kitarointia. Mahtava tuplakitarasoolo kruunaa biisin ja nyt iho on viimeistään kananlihalla. Juuri tällaista heavy metallin pitää olla.

Myös ”Sword Of Damocles” vakuuttaa folk-vaikutteisilla melodioillaan ja tunnelmaa rakennetaan hienosti vahvan riffittelyn, hiljaisten ja raskaiden osuuksien sekä Halfordin tunteikkaan tulkinnan kautta. Kappale ”March Of The Damned” kuulostaa hieman ”Metal Godsin” jatko-osalta, mutta aistin tästä vielä enemmän selviä yhtymäkohtia vuoden 1981 ”Point Of Entryyn” – Robin laulutapa tässä biisissä on mielenkiintoinen. Salakavalasti biisi ja kitarariffi jäävät soimaan päähän ja erittäin hyvästä vedosta on tässäkin kysymys.

Nämä viisi aloitusbiisiä iskevät sen verran vakuuttavasti, että niiden vanavedessä levy käy väkisinkin läpi lievän suvantovaiheen kunnes hidas ja uhkaava “Secrets Of The Dead” palauttaa hommaa oikeille raiteille. Sen jälkeen vuorossa on ehkä levyn nopein kappale ja tässä vaiheessa toinen suosikkini ”Battle Cry.” Vahvasti vuoden 1984 ikimuistoiseen ”The Sentineliin” viittaava kitarajuoksutus alussa, jonka jälkeen hienolla tilutuksella polkaistaan vauhtiin nopea biisi. Loistava riffi ottaa paikkansa. Nyt saadaan jälleen klassinen Priest hetki kun Halford nousee korkeuksiin kertosäkeessä. Soolo-osuus on mahtavuutta, vuorotellen vedetään ja sen jälkeen palataan yhteiseen harmoniaan.

Päätöskappaleessa ”Begininning of The End” mennään vahvasti 1970-luvun tunnelmissa. Mieleen tulevat Rainbow, Black Sabbath ja Priestin omat kyseisen vuosikymmenen mestariteokset. Rob laulaa hienosti ja tunteella, tämä on laadukas päätös varsinaiselle levylle. Kuten edellisellä albumilla, monta laulumelodiakulkua hallitsevat folk-vaikutteet. Heavyn juurethan ovat vahvasti folk-musiikissa, joten Priest on kotonaan tämän tyylilajin kanssa. Myöskään ”Nostradamuksella” esiteltyä musiikin dramaattisuutta ja 1970-luvun henkeä ei ole unohdettu, joskin ote on nyt selvästi perinteisempi ja raskaampi.

Halfordin ääni ei tietenkään ole enää entisensä. Metallijumala on jo 62-vuotias ja korkealta ja kovaa laulaminen ei enää taivu 1980-luvun tapaan. Keskirekisteri on kunnossa ja sillä hoidetaan suurin osa kappaleista. Ja kuitenkin kun tämän kaltaisesta hevistä Priest-tyyliin puhutaan, ne korkeat äänet musiikkiin ja sovituksiin olennaisesti kuuluvat, Esimerkiksi levyn nimikkobiisin loppu huutaa korkeaa kirkaisua mutta sitä ei tule. No, ei jalkapallon mm-kisoissakaan kaikki rankkarit osu ja uppoa. Muutama tarkkaan sijoitettu kirkaisu ja rekisterin muutos olisivat kuitenkin parantaneet suoritusta vielä huomattavasti. Tosiaan keskirekisterissäkin voi niitä muutoksia tehdä, kuten esimerkiksi ”March Of The Damnedissa” hienosti näytetään. Kun normilaulusta poiketaan vähänkin johonkin suuntaan, kuuntelija havahtuu heti positiivisesti. Halfordin kannattaisi harkita jossain vaiheessa akustisen levyn tekemistä, sillä niissä yhteyksissä herran edelleen hyvässä kuosissa oleva alarekisteri pääsee parhaiten esille. Balladit ”Beginning Of The End” ja ”Never Forget” ovat hienoja esimerkkejä tästä.

Muista pelimanneista päähuomio on tietysti uudessa kitaristissa Richie Faulknerissa, joka korvasi K.K. Downingin Epitaph-kiertueelle muutama vuosi sitten. Faulknerin asema ei ole helpoin mahdollinen, eikä Downingin suuria saappaita voi mitenkään täyttää. Siitä huolimatta hyvää työtä Faulkner tekee paljolti edeltäjänsä tyyliä mukaillen. Aisapari Tipton ja Faulkner soittaa hyvin yhteen ja klassisia tuplakitarasooloja, harmonioita ja juoksutuksia kuullaan jokaisessa kappaleessa. Myös Priestille tyypilliset nopeat soolovedot säkeistöjen välissä ja jopa aikana on muistettu. Kuten parilla edelliselläkin levyllä, pääroolin varastavat kitarat ja keskinkertaisemmissakin kappaleissa on aina jotain riffejä, kitaramelodioita ja koukkuja, jotka herättävät fanin mielenkiinnon. Nimenomaan musiikin puolesta tätä levyä on ilo kuunnella.

Scott Travis rummuissa soittaa suurimmaksi osaksi hyvällä otteella, näissä biiseissä miehen omin tuplabassarityyli ei ole se paras lähestymistapa, ja sitäkin väläytellään. Kokonaisuutena suhteellisen hyvin on saatu perinteisempää otetta rytmissä kehiin. Pahiten korvaan särähtää ”Metalizer,” jossa rummut vyöryvät armotta kaiken yli. Biisi on muutenkin melkoinen sekamelska ja levyn heikoin hetki. Ian Hill on luottomiehenä taas paikalla hoitaen hommansa tyylillä ja ”Hell & Back” – biisin alussa saadaan se näkyvä bassokuviokin.

Soundit ovat pääosin kohdallaan, Glenn Tipton on tuottanut levyn yhdessä Mike Exeterin kanssa. Exeter on aikaisemmin tehnyt studioteknikkotöitä mm. Black Sabbathin ja Heaven & Hellin kanssa. Levylle on haettu hyvin perinteistä ja voimakasta soundimaailmaa, tässä on suurimmaksi osaksi onnistuttu. Ehkä vielä enemmän kirkasta ja kuivaa Tom Allomin 1980-luvulla tunnetuksi tekemää tuotantoa olisin kaivannut mukaan, mutta hyvä näinkin.

Deluxe edition sisältää bonuslevyn, jolla on viisi kappaletta lisää levyä täydentämään. Yhteensä ”Redeemer Of Souls” käsittää 18 biisiä eli suurin piirtein saman verran kuin niin ikään tuplana ilmestynyt ”Nostradamus.” Välisoittoja ei kuitenkaan onneksi nyt kuulla, joten levy on helpommin lähestyttävissä. Väistämättä materiaalia on liikaa ja taso ei säily yhtä korkealla läpi koko levyn. Rummutan aina 40–45 minuuttisten ja tiukkojen levykokonaisuuksien puolesta, sillä tällöin yleensä laatutakuu on vahvempi. Tässä eri levylle sijoitetut bonuskappaleet muodostavat tavallaan oman kokonaisuutensa myös musiikillisesti, sillä ne ovat vahvasti kasarihenkisiä ja ”Never Forget” lopuksi on kiitos faneille vuosikymmenien tuesta. Sanoma on koskettava, vaikka sävellyksenä jäädään tuosta ykköslevyn päätöskappaleesta.

Mitä tästä Priestin uudesta tulemisesta jää loppujen lopuksi käteen? Tätä levyä on äärimmäisen vaikea arvioida ja verrata mihinkään muuhun kuin Priestin omaan tuotantoon. Vertailut muihin perinteistä heavy metallia huipulla tänä päivänä tekeviin yhtyeisiin kuten Primal Fear, Hammerfall ja Running Wild on turhaa, sillä Priest on aivan omalla tasollaan jo lähtien sävellystaidosta. Itselleni bändin paluu aikanaan ”Angel Of Retributionilla” oli unelmien täyttymys ja kaikki sen jälkeen tullut on ollut pelkkää plussaa. Siksi odotuksia ei bändille enää ole, ne on täytetty jo viimeistään Halfordin paluulla ja ennen kaikkea 40 vuoden metallihistorialla.

Täydellinen levy tämä ei ole, ja Priestin mittavassa katalogissa kilpailu on musertavan kovaa. Klassisia Priest-hetkiä kuitenkin riittää ja edellinen levy ohitetaan. Se on todella kova saavutus ja mikäli albumi jää bändin viimeiseksi, ei voi kuin kumartaa ja kiittää menneistä vuosista ja kaikista loistavista hetkistä. Mestarit jättävät areenan tyylillä.

8½/10

Ville Krannila

1.Dragonaut
2.Redeemer Of Souls
3.Halls Of Valhalla
4.Sword Of Damocles
5.March Of The Damned
6.Down In Flames
7.Hell & Back
8.Cold Blooded
9.Metalizer
10.Crossfire
11.Secrets Of The Dead
12.Battle Cry
13.Beginning Of The End
14.Snakebite
15.Tears Of Blood
16.Creatures
17.Bring It On
18.Never Forget

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here