1990-luvulla useita vuosia telakalla ollut Europe teki paluun seuraavalla vuosikymmenellä ja pelimerkit vuonna 2004 toteutuneen ensimmäisen studioteoksen jälkeen olivat kohdallaan seuraajaa varten. “Start From The Dark” oli esitellyt uudistuneen yhtyeen. “Secret Societylla” haluttiin viedä soundia pois edeltäneen levyn raaemmasta ilmapiiristä ja kohti sulavampaa tuotantoa säilyttäen samalla kokeellisen otteen, josta uudella vuosituhannella oli tärkeä pitää kiinni.
Bändi on viimeisen reilun 20 vuoden aikana onnistunut liikkumaan perinteisestä melodisesta hard rockista sulavasti grungen sekä vaihtoehtomusiikin reunoja syleilevään ilmaisuus ja samanaikaisesti onnistunut luomaan tästä oman näköistään musiikkia. Keskiössä tässä symbioosissa ovat aina olleet Joey Tempestin ääni sekä melodiat, jotka mukautuvat hienosti hyvin monipuolisiin sävellyksiin ja pitävät yllä kosketuspintaa aikakauteen, jolloin Europe hallitsi hard rock -listojen kärkipaikkoja. Samalla tavalla John Norumin sulava sekä terävä kitaratyyli on kantanut levyjä hartioillaan.
1980-luvun soundia haikaileville ei “Secret Societylla” ollut helpotusta tarjolla. Alasviritetty kitara, lähinnä taustatunnelmointia tarjoavat Mic Michaelin koskettimet ja yleisvireeltään melankoliset sekä ajoittain yllättävän metalliset sovitukset hallitsevat maisemaa. Single “Always The Pretenders” on lähinnä vanhaa kunnon melodiajuhlaa, ja toimii yhä hienosti. Auto-onnettomuuteen vertautuva ja keinotekoiseksi muuttunut ihmissuhde tarjoaa osuvan viitekehyksen yhdelle Europen uuden tulemisen parhaista esityksistä.
Myöhemmin levyllä peräkkäin soivat “Human After All” sekä “Love Is Not The Enemy” esittelevät raskaat Norumin riffit, ja viipyilevämmät koukut. “Devil Sings The Blues” ei valitettavasti ole bluesia nähnyt, ja kappale jää merkillisen etäiseksi, lähes keskeneräisen oloiseksi sävellykseksi. Sama vika tuntuu vaivaavan suurinta osaa materiaalista. Yhtyeen vankan ammattitaidon kuulee jokaisesta nuotista, tunnelma on ajoittain kuulas ja eri soittimien nyansseja korostava ja Tempest tekee laadukasta työtä, mutta musiikki ei saavuta tavoitetta.
Bändin itse tuottama LP on soundiltaan selvästi kaupallisempi kuin vuonna 2004. Tämän vastapainoksi biisit ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta lähes puhtaasti alternative rock -osastoa, jota jo edellisellä albumilla useassa kohtaa väläyteltiin. “Secret Society” ei yksittäisiä valonpilkahduksia lukuun ottamatta ole erityisen vangitseva tai kokonaisuudellaan loistava teos. Sävellykset ovat vakavia ja pohdiskelevia. Ajoittain tuntuu, että levy olisi toiminut paremmin Tempestin lausumana runokirjana.
Norum on aiemmin mainittuja satunnaisia riffejä lukuunottamatta poikkeuksellisen vaisussa vireessä, eikä nyt kuulla edes musiikin kontekstin kannalta mitään erityisen mielenkiintoista. Kitaristi tuntuu jäävän statistin rooliin. Biisit on kreditoitu koko yhtyeelle, mikä jättää kysymyksiä siitä kuinka paljon Norum tällä kertaa on vaikuttanut luovaan prosessiin.
Tämä ryöstää lopulta “Secret Societylta” parhaat voimat ja kokonaisuus vaipuu Europen uran heikoimmaksi.
7/10
Ville Krannila
1.Secret Society
2.Always The Pretenders
3.The Getaway Plan
4.Wish I Could Believe
5.Let The Children Play
6.Human After All
7.Love Is Not The Enemy
8.A Mother´s Son
9.Forever Travelling
10.Brave And Beautiful Soul
11.Devil Sings The Blues
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}