Motörhead – Hartwall Arena, Helsinki 6.12.2015

bomber

Harvoin on konsertin osalta olo ollut kuin Veikkauksen peleissä. Suomen osalta Motörheadin aikaisempina vuosina perutut ja siirretyt keikat, Amerikan kiertueen keskeytyneet esitykset, Lemmyn selkeästi heikentynyt kunto ja viimeisimpänä kitaristi Phil Campbellin kolmen konsertin perumiseen johtanut sairastuminen saivat Helsingin keikan tuntumaan melkoiselta lotolta. Monet varmasti jättivät lipun hankinnan viimeiseen hetkeen, mutta toteutuihan se Itsenäisyyspäivän iltama kuitenkin suunnitellusti. Motörhead on kokenut suosiossa melkoisen piikin viimeisen 10 vuoden aikana ja lähes loppuunmyyty Hartwall-areena valmistautui kolmen yhtyeen tulevaan settiin hyvässä ilmapiirissä.

Illan avannut Girlschool tunnetaan vahvoista Motörhead-yhteyksistään. Naisnelikko on sekin tahkonnut omaa tinkimätöntä linjaansa yli 35 vuoden ajan ja pitkästä aikaa ovat saaneet uudenkin levyn ”Guilty As Sin” pihalle.  Perusvarmasti naiset lyhyen settinsä vetivät läpi saaden vielä vähälukuiselta yleisöltä kohteliaan vastaanoton. Kovimmat suosionosoitukset saivat odotetusti päätöskappaleet, Gun-klassikko ”Race With The Devil” sekä Motörheadin kanssa aikanaan yhteistyössä esitetty ”Emergency.”

Brittiheavyn veteraani Saxonin keikkoja odotan aina innolla, sillä bändi on tunnetusti erinomainen live-esiintyjä. Yhtyeen viimeisin studioalbumi ”Battering Ram” ei yllä Saxonin parhaiden levytysten joukkoon, onneksi bändi soitti levyltä juuri ne parhaat vedot eli sen kolme ensimmäistä kappaletta. Muuten settilista koostui lähes yksinomaan 1980-luvun alkupuoliskon heviklassikoista.

Nibbs Carterin basso jylläsi melkoisella volyymilla, mutta verrattuna seuranneeseen pääesiintyjään, äänimaailma oli Saxonilla kohtalaisen hyvällä mallilla. Yleisöä ei paikalla ollut vielä tässä vaiheessa merkittävissä määrin, mutta eturiviin oli saatu uskollisia faneja sen verran, että huudatuksissa ääntä lähti kohtalaisesti ja ”Wheels Of Steel” tarjosi jälleen mahdollisuuden testata kurkun kestokykyä urakalla.

dougscarrat biff1

Kyseessä olisi normaalin marssijärjestyksen mukaan pitänyt olla kiertueen viimeinen Euroopan keikka tältä vuodelta, joten jotain erikoista oli luvassa. Motörheadin Phil Campbell käväisi vierailemassa kappaleessa ”747 (Strangers In The Night)” ja vaikutti päässeen mukavasti takaisin satulaan äskettäisen sairaalareissunsa jälkeen. Saxon tarjosi yleisölle myös ylimääräisen kappaleen normisetin päättäneen ”Crusaderin” jälkeen. ”Never Surrender” oli omistettu mm. kaikille menestyksen perään haikaileville uusille aloittaville yhtyeille.

Saxon soitti energisen setin ja operoi jälleen tutulla kovalla tasollaan. Biff Byford osasi mainiosti ottaa katsojat haltuunsa ja kaikki kliseisetkin hevikikat tässä tuli käytettyä yleisön kuvaamisesta edellisten konserttikaupunkien luetteluun. Tämän yhtyeen oikea paikka on silti klubissa omalla vähintään kahden tunnin pääesiintyjäkeikalla, jollaisen toivon mukaan saamme vielä pian todistaa.

Reilun puolen tunnin odotuksen jälkeen valot pimenivät ja vuorossa oli sireenien saattelemana Motörhead. Kieltämättä kolmikon astellessa lavalla jännitys- ja pelkokerroin on korkealla. Miten Lemmyn ääni ja kunto kestäisivät vajaan puolentoista tunnin rupeaman? Phil Campbell onneksi oli vaikuttanut olevan hyvässä kunnossa jo Saxonin keikalla toteutuneen vierailun perusteella. ”Bomber” avasi setin katosta laskeutuneen pommikoneen ja valojen saattelemana. Valoshow olikin läpi konsertin hienosti toteutettu, eikä Motörhead ole koskaan turhia räjähteitä tai liekkejä tuekseen tarvinnut. Heti avauksessa tukka oli raportin kirjoittajalta lähteä päästä, volyymin ollessa korvia repivällä tasolla. Bändi soitti kovaa ja valitettavasti jo aiemmilta nähneiltäni keikoilta tutun puuroisesti. Ainakin ylälehtereille soundi oli yhtä kakofoniaa, jossa rummut valtasivat suurimman osan tilasta ja muiden soittimien sekä vokaalien erottelutaso oli olematon. Motörheadin keikalle korkea äänentaso toki on aina kuulunut, mutta kun ollaan tilanteessa jossa tuttujen biisien melodioista on todella vaikea saada tolkkua, on menty metsään ja pahasti.

motorhead1 philcampbell mikkeydee

Settilista oli kasattu enimmäkseen tutuista ja turvallisista hiteistä ensimmäistä kertaa Euroopan peruttujen keikkojen jälkeen soitetulla ”Rock It”- kappaleella lisättynä. Vanhat klassikot vedettiin rutiinilla ja mukavasti ääntä pitäneelle yleisölle tämä tuntui riittävän. Pahiten tyhjäkäyntiä aiheutti pariin vetoon jätetty uudempi materiaali ja ainoa ”Bad Magic” – albumilta kuultu biisi ”When The Sky Comes Looking For You” oli yksinkertaisesti heikko esitys kaikilla tasoilla. Kuten Saxonilla, moottoripään uusin studiolevy ei hurraahuutoja tässä suunnassa herättänyt.

Kitaristi Phil Campbell vaikutti edelleen hyvävoimaiselta liikkuen yllättävän rivakasti ympäri lavaa, eikä sairaalavisiitti näkynyt miehen otteissa millään tavalla. Alkoholi ilmeisesti herralla on nyt kuitenkin pannassa, sillä katkeranoloisesti Campbell ilmoitti yleisölle olevansa vesilinjalla. Hauraan oloinen ja pelottavasti kuihtunut Lemmy seisoi sen sijaan tiiviisti paikallaan mikrofonin edessä lähes koko keikan ajan. Bassottelu sujui vielä lähes entiseen malliin, joskin parissa kappaleessa tempoja oli selvästi laskettu. Pahiten legendan heikko kunto konkretisoitui kuitenkin kähisevissä vokaaleissa ja välispiikeissä, joista ei parhaalla tahdollakaan saanut mitään tolkkua. Laulu hautautui täysin muun äänivallin alle ja esimerkiksi klassikko ”Orgasmatron” vedettiin käytännössä instrumentaalina. Lopussa kuullut ikivihreä ”Ace Of Spades” ja ensimmäisenä encorena soitettu akustinen ”Whorehouse Blues” toivat laulun osalta hieman paremmin Lemmyä valokeilaan, mutta kyllä tässä väkisin ajatus nousee pintaan, että viimeistä kiertuetta vedetään.

Illan vetonaulaksi nousikin odotetusti Lemmyn ansaitusti maailman kovimmaksi rumpaliksi ristimä Mikkey Dee. Mies paukutti patteristoaan raivokkaalla voimalla ja suurin osa biiseistä tuntui olevan yhtä rumputulitusta. Rummut nousivat myös soundimaailmassa muiden soittimien yli pintaan ja Dee tuntui ajavan koko Motörheadia eteenpäin pitäen jossain määrin yleisönkin hyppysissään.

motorheadmichaelmonroe
Odotettu vieras nähtiin tässäkin setissä, kun Michael Monroe hortoili lavalle ensin ”No Class”-biisissä huuliharppunsa kanssa ja lopuksi vielä ”Overkill”- finaalissa laulamassa ja esittämässä akrobatiatemppujaan. Mitään lisäarvoa keikalle tämä ei tuonut, ja erityisesti miehen epävireinen huuliharppuvingutus lähinnä nosti ärsytyskerrointa. Monroe näytti tajuavan tämän itsekin ja paiskoi soittimensa pitkin lattioita kappaleen päätteeksi.

Illan päätyttyä väistämättä on tullut aika pohtia Motörheadin tulevaisuutta kiertävänä yhtyeenä. Bändi seisoo vielä 40 vuotta perustamisensa jälkeen omilla jaloillaan ja pystyi vielä kohtalaisen täysipainoiseen esitykseen, jossa selkeitä puutteitakin siis oli. Päämiehen kunto huomioiden, nyt olisi paikallaan organisoida päätöskonsertit esimerkiksi klassiseen Hammersmith Odeoniin ja jättää hyvästit legendalle sopivalla arvokkuudella.

Motörhead settilista:

Bomber
Stay Clean
Metropolis
When The Sky Comes Looking For You
Over The Top
Guitar Solo
The Chase Is Better Than The Catch
Lost Woman Blues
Rock It
Orgasmatron
Doctor Rock
Just ’Cos You Got The Power
No Class
Ace Of Spades
encore:
Whorehouse Blues
Overkill

Teksti: Ville Krannila
Kuvat: Hannu Juutilainen (C) http://smokeonthewater-fin.blogspot.fi/

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here