Lost Society lienee kotimaan menestynein thrash metal -yhtye kansainvälisessä suosiossa mitattuna. Kulmakivistatuksessa sen sijaan on vielä matkaa haastamaan sellaisia nimiä kuten Stone, National Napalm Syndicate, Airdash tai A.R.G.
Samy Elbannan johtama kokoonpano ei ole lähtenyt koskaan soundissaan puhtaasti eurooppalaisista lähtökohdista, vaan tyylisuunta oli enemmän Amerikan uudempia musiikillisia maisemia luotaava. Elbannan laadukkaat ja genren prototyypiltä kuulostavat vokaalit, vahvat perusrakenteeseen pohjaavat riffit sekä rytmiryhmän suoritus pitivät yhtyeen thrashin pinnalla lukuisan muun vastaavan yrittäjän väjäämättä upotessa. Kiistatta debyyttialbumin ”Fast Loud Death” nuorekas energia vei mukanaan ja oli ainutlaatuinen kokemus siivittäen Lost Societyn poikkeuksellisen kovaan nousukiitoon.
Kolmanteen täyspitkään ”Braindead” saavuttaessa asema oli jo vakiintunut ja nauhoitukset tehtiin Euroopan suurimpiin kuuluvalle Nuclear Blast -levymerkille. Bändi alkoi tällä albumilla liikkua pois suoraviivaisesta thrashista sekä musiikin, että sanoitusten osalta. Uusi latu ja suunta otettiin metalcoren, groove ja jopa nu-metallin alueelta. Tätä kiekkoa seurannut vuoden 2020 ”No Absolution” esittelisi selkeästi uudistuneen yhtyeen.
Elbannan lyriikat eivät enää ”Braindeadilla” keskittyneet kaikilta osin humalassa pullojen viskomiseen vaan monipuolisempaan sekä yhteiskuntaa havainnoivaan tarinankerrontaan, vaikka kevyempää sanan säilää taitetaan yhä monessa kohtaa. Tämänkaltainen albumi ei saisi missään nimessä kellottaa ylipitkää kestoa, ja tässä mielessä ”Braindead” onnistuu. 40 minuuttia on sopivan kompakti tulos, joka saa ajoittain hyvää liikettä kuulijan niskalihakseen. Erinomaiseksi tai jollain tavalla merkittäväksi sekä historiaan jääväksi teokseksi siitä ei tästä huolimatta ole.
Vielä debyytillä ja vuoden 2014 ”Terror Hungrylla” yhtyeen nuorekas sekä virkistävä palo tuntui kantavan ajoittain haparoivien kappaleiden yli onnistuneesti maaliin. ”Braindeadilla” sävellykset ovat hiotumpia, mutta tuntuu kuin koko kapea ala tässä genren lohkossa olisi käytetty ja hiekkalaatikko on käynyt ahtaaksi. Samalla väistämättä osa vimmasta ja tulesta on kadonnut. Yhtye ottaa satunnaisia sivuaskeleita tulevilla levyillä kuultaviin tyylilajeihin, samalla kokonaisuus kärsii hajanaisuudesta.
Tässä yhteydessä vahvimpiin esityksiin kuuluvat tarttuvaa melodiaa ja monipuolisia kuvioita tarjoava single ”I Am The Antidote”, vakuuttavaan riffiin pohjaava ”Rage Me Up” sekä eeppinen päätösraita ”Only (My) Death Is Certain”. Viimeisenä vetona kuullaan Pantera-cover ”P.S.T.88”, joka on alun perin kitaristi Dimebag Darrellin tulkitsema biisi vuoden 1988 ”Power Metal” -albumilta. Kappale ei edusta millään tavalla sitä Panteraa, jonka suuri yleisö tuntee ja jonka musiikilliseen suuntaan Lost Society oli aikeissa osittain nojata, mutta sen sijaan voisi olla hyvin aiemmin mainituilta ”Fast Loud Death” tai ”Terror Hungry” -LP:ltä nostettu.
Tämän kuuntelusession jälkeen Lost Societyn linjanmuutokset viimeisen 10 vuoden aikana käyvät huomattavasti ymmärrettävimmäksi. Elbannalla kumppaneineen on selvästi lahjakkuutta thrash metal -peruslokeron ulkopuolella, ja siksi yhtyeen kahlitseminen sinne tekisi heistä vain uuden version Tankardista. Mitään Tankardilta pois ottamatta – sillä heitä myös tarvitaan – onneksi suomalaisena edustajana lievästi sanottuna ahtailla kansainvälisillä markkinoilla on mahdollisuus hakea menestyspintaa laajemmalta alueelta.
7-/10
Ville Krannila
1.I Am The Antidote
2.Riot
3.Mad Torture
4.Hollow Eyes
5.Rage Me Up
6.Hangover Activator
7.Only (My) Death Is Certain
8.P.S.T.88
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}