Mike Varneyn johtaman Shrapnel Recordsin lanseeraama raskaan musiikin tyylisuunta shred räjähti pinnalle 1980-luvun puolivälissä ja lukuisat nuoret kitaristiyrittäjät kilpailivat siitä, kuka saisi mahtumaan eniten nuotteja lyhyimpään mahdolliseen aikamääreeseen. Kisaa johtivat mm. Marty Friedman, Steve Stevens sekä Paul Gilbert, joka nousi pinnalle amerikkalaisen Racer X -yhtyeen riveistä. Kokoonpanossa vaikutti myös myöhemmin Judas Priestiin liittynyt rumpali Scott Travis.
Nuottien viljely johti naurettavuuteen, joka kaivoi hautaa ajoittain potentiaalia omanneiden sävellysten alta. 40 vuotta sitten tällaisia ajatuksia ei maisemassa liikkunut ja ”Street Lethal” on erinomainen esimerkki 1980-luvun juuriltaan peräisin olevasta virtuoosi kitararockista sekä speed metalista aidoimmillaan. Se, nostaako kukaan tänä päivänä albumin klassikoksi, voi olla hankala kysymys.
Lyhyen intron jälkeen nimikappale käy prototyypistä ja saa kieltämättä hymyn huulille erityisesti riffiensä osalta. On myös pitkästä aikaa mukava kuulla myöhempinä vuosina jonnekin kadonneen Jeff Martinin tulkintaa. Gilbertin yllättävän lyhyeksi jäävän soolon saapuessa volyymia nostetaan kunnolla ja taustalla kuuluu jopa poliisisireeni.
”Y.R.O.”-instrumentaalista voi löytää tuttuja hetkiä, ja pari vuotta aikaisemmin ilmestyneen Yngwie J. Malmsteenin debyyttialbumi ”Rising Forcen” klassikko ”Black Star” toimi inspiraationa. Huumorin puutteesta Racer X ei kärsinyt ja tribuuttinsa lyhenne juontui sanoista ”Yngwie Rip-Off”.
Viitteitä on löydettävissä vuosia aiemmin speed metal -alahaaran veteraanina toimineen japanilaisen Loudnessin musiikkiin sekä yhtälailla pioneerin meriitit omanneen Chris Impellitterin yhtyeeseen Impellitteriin. Jälkimmäiseen tulee lisää yhtymäkohtia vielä Martinin Rob Rockin vokaalityyliä mukailevasta esityksestä.
Luonnollisesti albumin ilmestyessä vasta 20-vuotiaan Paul Gilbertin huikea kitaratyöskentely on keskiössä. Kappaleet tarjoavat intensiivisiä riffejä ja teknisiä sooloja, jotka kielivät Gilbertin poikkeuksellisesta taidosta ja kyvystä sekoittaa monimutkaisia musiikillisia konsepteja helposti lähestyttävään rock-tyyliin. Jossain välissä kuulija tajuaa varsinaisen materiaalin toimivan vain astinlautana Gilbertille, joka ottaa tilanteen haltuun kaikella mahdollisella tulella ja kipinällä.
Eddie Van Halen oli tehnyt lähes kaiken mitä tässä tarjotaan ja pian Joe Satrianin sekä Steve Vain kaltaiset virtuositeetit ottaisivat reviirinsä haltuun sellaisella tavalla, joka ei tilaa kilpailijoille antanut. Gilbert tajusi tilanteen ja kasasi Mr. Big -bändin, jonka kautta hän pääsi eri tasoiseen menestykseen käsiksi. Tämä mahdollisti myöhemmin myös pitkän soolouran, jonka tarjoomaan kannattaa tutustua. Aivan tämän kaltaista shred-pommitusta ei ole aina ollut tarjolla.
Vaikka vokalistiosuudet saattavat jäädä kitaran varjoon, leimaa albumi kuitenkin yhtyeen potentiaalin ja asettaa perustan heidän myöhemmälle tuotannolleen. Racer X:n ”Street Lethal” on suositeltava kuuntelukokemus niille, jotka arvostavat teknistä taituruutta yhdistettynä voimakkaaseen hard rock -soundiin.
Racer X on tehnyt joitain levyjä myös tällä vuosituhannella, mutta niiden merkitys ei ole ”Street Lethalin” veroinen.
7½/10
Ville Krannila
1. Frenzy
2. Street Lethal
3. Into The Night
4. Blowin’ Up The Radio
5. Hotter Than Fire
6. On The Loose
7. Loud And Clear
8. Y.R.O.
9. Dangerous Love
10. Getaway
11. Rock It
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}