Kuinka seurata yhtä koko genreä ja aikakautta määritellyttä mestariteosta? Haaste on heitetty aikojen varrella muutamille raskaan musiikin ikoneille ja Soundgarden oli tämän tilanteen edessä 30 vuotta sitten. Levyn tarina on esimerkki bändin murskaantumisesta paineen alle, ja vaikka kolmen vuosikymmenen perspektiivi on antanut tilaa arvostaa ”Down On The Upsiden” musiikillista ilmettä, se muistetaan yhä enemmän Soundgardenin viimeisenä albumina 15 vuoteen, sillä seuranneen maailmankiertueen jälkeen bändi hajosi.
Soundgardenille aiemmin mainittu haaste oli vielä kaksinkertainen, sillä vuoden 1994 miljoonia myynyttä ”Superunknown”-albumia edeltänyt ”Badmotorfinger” (1991) oli jo loistava näyte, ja aikanaan Nirvanan ”Nevermindin” sekä Alice In Chainsin ”Dirtin” ohella kokonaisuus, joka määritteli grungen peruskiven. ”Superunknown” ja erityisesti siltä lohkaistu, vuosikymmenien ajaksi radion vakiosoittolistoille päätynyt single ”Black Hole Sun”, on se teos, josta yhtye edelleen suuren yleisön keskuudessa muistetaan.
”Down On The Upsidella” Soundgarden ei viisaasti yrittänyt toistaa menneisyyttä, vaan otti levyllä introspektiivisemman ja vähemmässä määrin riffeihin perustuvan lähestymiskulman. Muutamaa avainkohtaa lukuunottamatta akustinen tunnelmointi tuntuu olevan pääroolissa. Yhtye hoiti levyn tuotannon itse pyrkien samalla pitämään soundinsa maanläheisenä. ”Superunknown” ei varsinaisesti ollut ylituotettu, mutta Michael Bienhornin luomaa äänimaailmaa oli jo parissa vuodessa kopioitu säälimättömästi.
Jännitteet alkoivat kasautua jo studiossa, kun keulamies Chris Cornellin sekä basisti Ben Shepherdin kirjoittama materiaali ei antanut tilaa aiemmin vahvemmassa roolissa olleelle Kim Thayilin riffeille, ja kitaristin omat sävellykset jäivät syrjään. Kokonaisuudessa tämä ei onneksi kuulunut, vaan pääosin “Down On The Upside” kuulostaa yhtenäiseltä.
Harva bändi osasi kuvata toisaalta ympäröivää maailmaa ja yhtä aikaa omaa sisäistä myllerrystään samalla vaikuttavuudella. Cornellin samalla tavalla maanläheisellä ja jostain syvemmältä kumpuavalla tulkinnan voimalla biisit kantavat hypnoottisella tavalla pitäen kuuntelijan koukussaan. ”I lost my head again”, Chris laulaa aavemaisella sävyllä ja toisaalla “Fell too far to start, a sucking holy wind, will take me from this bed tonight“. Hänen lahjakkuutensa mahdollisesti genren parhaana tulkitsijana nousee jälleen esiin konkreettisesti. Traagisesti mies poistui tästä maailmasta oman kätensä kautta vuonna 2017.
Rivakkatempoinen ”Ty Cobb” tuo mieleen Whitesnaken unohdetun klassikon ”Lie Down (A Modern Love Song)” 1970-luvulta ja mandoliini tuo lisävärettä sovitukseen. ”Blow Up On The Outside World” nousi tältä kiekolta suurimmaksi hitiksi ja edelleen vakuuttaa tarttuvalla kertosäkeellä sekä verrattaen yksinkertaisista aineksista rakennetulla sovituksella.
Thayilin kitara tarjoilee siellä täällä tuttuja grunge-kuvioita, mutta tällä levyllä nämä ovat enemmän satunnaisia mausteita. Vaikka yhtenä genren merkkiteoksena pidetyn ja Grammy ehdokkuuden napanneen ”Pretty Noosen” pääriffi sekä Matt Cameronin mielenkiintoinen esitys rummuissa ovat jääneet elämään, levyltä löytyy melko vähän samankaltaisia hetkiä.
Tunnin pituisena albumi hipoo ylipitkän kokonaisuuden rajoja, ja rönsyilevien sävellysten vallatessa tilaa sekä tason väistämättä laskiessa sovituksilla koitetaan pitää mielenkiintoa yllä. Lähes aina tässä myös onnistutaan. Levyn loppupuolisko on selvästi sisäänpäin kääntynyt ja Soundgarden tuntuu esiintyvän itselleen. Jälkikäteen arvioiden biisijärjestystä olisi voinut muokata paremmin kokonaisuutta palvelevaksi. Toisaalta bändin yleisvire on aiempiin levyihin verrattuna positiivisempi ja tuntuu kuin tunnelin päässä olisi valoa. Paradoksaalisesti Soundgarden oli eksynyt tähän tunneliin, josta ainoa ulospääsy oli toiminnan lopettaminen vuosien ajaksi.
“Down On The Upside” ylsi top-2 sijalle Amerikassa ja neljästä singlejulkaisuista saatiin kaikista listamenestystä aikaan. Albumi on myynyt lähes kaksi miljoonaa kappaletta yhtyeen kotimaassa. Vuoden 1996 Lollapalooza-kiertue yhdessä Metallican kanssa piti nousujohdetta yllä. Tässä vaiheessa Soundgarden matkusti jo erillään toisistaan ja jäsenet kohtasivat käytännössä vain konserttilavalla. Raskas kiertäminen ei enää motivoinut bändiä ja tämä alkoi näkyä esiintymisissä, jotka eri raporttien mukaan olivat väsyneitä sekä usein yleisöä kohtaan passiivisia.
Soundgarden hajosi virallisesti kaksi kuukautta kiertueen päättymisen jälkeen keväällä 1997. Bändi itse totesi musiikkibisneksen jauhaneen heidät palasiksi, ja ilmaisu on osuva kuvaamaan kolmen vuosikymmenen takaista tilannetta.
8+/10
Ville Krannila
1. Pretty Noose
2. Rhinosaur
3. Zero Chance
4. Dusty
5. Ty Cobb
6. Blow Up The Outside World
7. Burden In My Hand
8. Never Named
9. Applebite
10. Never The Machine Forever
11. Tighter & Tighter
12. No Attention
13. Switch Opens
14. Overfloater
15. An Unkind
16. Boot Camp
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}