Deep Purple – Slaves And Masters (1990)

0
1069

Deep Purplessa on aikojen saatossa miehistöä vaihtunut kuin pipoa ja pelkästään vokaaleissa on yli 50 vuotta kestäneen uran aikana kuultu viittä eri herraa. Purplen tunnetuimpana äänenä yleisesti pidetty Ian Gillan oli vuonna 1989 toistamiseen poistunut kehistä vaisun ”The House Of Blue Light” –albumin jälkeen. Välit erityisesti kitaristi Ritchie Blackmoren kanssa olivat jääkylmät.

Blackmore oli inspiroitunut vihamiehensä katoamisesta ja kirjoitti seuraavalle levylle pitkästä aikaa vakuuttavaa materiaalia kaupallisella otteella. Ehdolla uudeksi laulajaksi olivat mm. sellaiset AOR-mestarit kuten Jimi Jamison ja Terry Brock, mutta lopulta valinta kohdistui Rainbown viimeisessä kokoonpanossa 1980-luvun alkupuolella laulaneeseen Joe Lynn Turneriin.

Turnerin sisään astuminen ei monia miellyttänyt. Eräät Purplen fanikunnan johtohahmot jopa aloittivat vihakampanjan laulajaa vastaan, mies oli heidän mielestään katastrofaalinen valinta. Puhuttiin vanhan koulukunnan juurekkaasta hard rockista ja yhtye oli nyt muuttunut aivan muuksi, jota haukuttiin nimellä Deep Rainbow. Itse pidän tätä levyä ja kokoonpanoa enemmän Deep Purplena kuin nykyisen miehistön tuotantoa, mutta ruoditaan tarkemmin musiikkia. Loppupeleissä se ratkaisee, seisooko levy omilla jaloillaan vai kaatuuko se heti kättelyssä ja saappaat jalassa.

”King Of Dreams” on hieno aloitus. Soundi on kaupallinen, mutta välittömästi tunnistettava Deep Purpleksi. Turnerin vokaalit soljuvat läpi kappaleen melodisena, mutta ei tämä silti kuulosta aivan Rainbown materiaalilta. Bändin sielu Jon Lordin Hammond on pinnassa ja biisi rullaa eteenpäin vastustamattomasti. Seuraavaksi kuultava ”The Cut Runs Deep” alkaa Blackmoren hienolla riffillä ja Roger Gloverin basso tamppaa mukana mainiosti. Ritchien soolo on hieno, Ian Paicen kannuttaessa taustalla vahvasti, kunnes Lord ottaa homman haltuun ja sota on voitettu. Biisi nostaa vaihteita tasaisesti ollen yksi Purplen diskografian aliarvostettuja esityksiä.

Kuva: BMG

Levy tasapainoilee läpi kestonsa ohutta narua 1980-luvulta ammentavan kaupallisuuden ja Purplen perussoundin välillä, onnistuen suurimmaksi osaksi muovaamaan näistä aineksista toimivan kokonaisuuden. Esimerkiksi ”Fire In The Basement” on klassista Purplea, jossa yhtyeen kaikki parhaat tavaramerkit ovat yhä vahvasti läsnä. ”Love Conquers All” puolestaan julkaistiin singlenä ja monelle tämä oli se pahin pyhäinhäväistys. Balladi seilaa lähimmäksi Rainbown jäähyväisalbumi ”Bent Out Of Shapen” tunnelmia. Se ei silti poista sitä tosiseikkaa, että kyseessä on loistava sävellys ja osuvasti iskettiin Whitesnaken pari vuotta aiemmin petaamaan markkinarakoon.

Perinteiseen Purple-tyyliin hudeilta ei vältytä, ja kehno ”Breakfast In Bed” tuo oudosti mieleen Lynyrd Skynyrdin. Myös Turnerin sessioihin tuoma kappale ”Too Much Is Not Enough” notkahtaa pakkasen puolelle. Laulajan soolona levyttämä versio on selvästi parempi esitys. Lopusta löytyy vielä voimakas ”Wicked Ways,” jossa Blackmore soittaa kuin paholainen ja eeppisiä mittasuhteita saava biisi kasvaa yhdeksi koko Purplen historian kohokohdista.

Monessa kohtaa albumilla ollaan ”The House Of Blue Lightin” jatkumossa, mutta kappalemateriaali on nyt kautta linjan laadukkaampaa ja Turnerin lauluesitys kepittää Gillanin edellisen levyn ajoittain vaivalloisen suorituksen helposti. Saadessaan kunnollista musiikkia laulettavakseen JLT on aina tehnyt varmaa jälkeä ja hänen vokaalinsa soivat komeasti sekä melodisesti jokaisessa biisissä.

Blackmore oli lunastanut paikkansa yhtenä historian kovimmista kitaristeista jo vuosikymmeniä aikaisemmin ja ”Slaves And Masters” pitää mustan ritarin omalla tasollaan. Vuonna 2012 edesmennyt Lord peesaa mainiosti ja hänen Hammondinsa on etualalla kuten pitää. Ilman näitä miehiä Deep Purple ei ole Deep Purple.

Gloverin tuotanto on perusvarmaa osastoa. Mikäli mahdollista kannattaa kuunteluun ottaa vuonna 2013 julkaistu remasteri, jossa lisäksi bonuksena ”Love Conquers All”- singlen B-puoli ”Slow Down Sister.” Saman nimisen elokuvan soundtrackilla aikanaan julkaistu toinen bonusraita ”Fire, Ice And Dynamite” ei kustannuslupien vuoksi ole tälle levylle vielä päätynyt.

Kuva: BMG

”Slaves And Masters” jäi ainutkertaiseksi suoritukseksi Mark V:ltä. Seurannut maailmankiertue oli kohtalaisen menestynyt ja uutta levyä valmisteltiin vuodeksi 1992. Levy-yhtiö halusi kiristyneessä markkinatilanteessa turvata selustan ja Gillan oli saatava takaisin keulille hinnalla millä hyvänsä. Turner koulutti laulajaa lähes 15 vuotta vanhempaa Lordia sanoin: ”minä olen tulevaisuus, sinä olet menneisyys”. Kosketinsoittaja liittyi tämän jälkeen yhtiön riveihin ja ilmoitti, ettei astuisi enää Turnerin kanssa samalle lavalle.

Gillanin naaraus takaisin yhtyeeseen tuli kalliiksi, sillä poikkiteloin asettuneelle Blackmorelle maksettiin huikea korvaus ja tarjottiin soolodiili, jotta tämä suostui vihaamansa vokalistin paluuseen. Tämän option kitaristi poimi välittömästi seuraavan studioalbumin ja seuranneen Euroopan kiertueen jälkeen.

On turha spekuloida, olisiko tarina jatkunut Blackmoren ja Purplen osalta mikäli Turner olisi saanut vielä toisen näyttömahdollisuuden. Joka tapauksessa on onni, että edes yksi levy saatiin. Blackmore palasi lopulta Rainbown kanssa lähes 20 vuoden tauon jälkeen rockin pariin ilman Turneria ja pääasiassa 1970-luvun tuotantoonsa keskittyen. ”Slaves And Mastersin” materiaalia tuskin tulevaisuudessa Blackmorelta tai Purplelta kuullaan, mutta joka tapauksessa nyt on korkea aika pyöräyttää turhan vähälle huomiolle jäänyt levy vielä kerran 30-vuotisjuhlien kunniaksi läpi.

”Bring on the band of angels from the great divide
I’ll never get to heaven so take me for a ride”

8/10

Ville Krannila

1.King Of Dreams
2.The Cut Runs Deep
3.Fire In The Basement
4.Truth Hurts
5.Breakfast In Bed
6.Love Conquers All
7.Fortuneteller
8.Too Much Is Not Enough
9.Wicked Ways

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here