Thin Lizzy – Chinatown (1980)

Thin Lizzyn levytysuraa on aina määrittänyt kokoonpanossa kulloinkin soittanut kitaristi, tai kaksi. Ensimmäisten kolmen levyn aikainen triomuotoinen kokoonpano kitaristinaan Eric Bell oli vielä sangen erikuuloista kuin se ”kultakauden” Thin Lizzy, joka levytti timanttisen albumisuoran ”Nightlife” (1974), ”Fighting” (1975), Jailbreak (1976, ”Johnny The Fox” (1976) ja ”Bad Reputation” (1977) sekä mahtavan livealbumin ”Live And Dangerous” (1978).

Tuolloin kitaristeja oli jo kaksi (Scott Gorham sekä Brian Robertson) ja tavaramerkikisi muodostuneet harmoniat sekä kauniit melodiat hallitsivat kappaleiden rakenteita. Vuoden 1979 albumille ”Black Rose” toiseksi kitaristiksi tuli basisti/laulaja Phil Lynottin vanha bändikaveri Skid Row –yhtyeestä nimeltä Gary Moore. Hän oli piipahtanut bändissä jo vuonna 1974 Bellin lähdön jälkeen, muttei ennättänyt tuolloin levytyshommiin Lizzyn kanssa, koska kuului myös Colosseum II -kokoonpanoon. Mooren taival virallisena jäsenenä vuonna 1979 jäi lyhyeksi, sillä hän riitaantui Lynottin kanssa kesken albumin kiertueen ja häipyi rundilta ovet paukkuen. Jälleen oli tullut aika etsiä uusi kitaristi, joka tulisi soittamaan yhtyeen seuraavalla LP:llä.

Phil Lynott oli julkaissut huhtikuussa 1980 ensimmäisen sooloalbuminsa ”Solo In Soho”, joka oli biiseiltään kevyt Thin Lizzyn tuotantoon verrattuna. Pääbändiään varten oli kuitenkin syntynyt nippu kappaleita, jotka olivat kaukana popista ja tarvitsivat ammattitaitoisen sekä tyylitajuisen kitaristin Scott Gorhamin tueksi. Kitaratulta bändiin tarjoamaan kiinnitettiin englantilainen Snowy White, joka hoiteli sekä komppi- että soolohommia Gorhamin lailla. Myös kosketinsoittaja Darren Wharton soitti osuudet ”Chinatown” -albumille, vaikka ei vielä tässä vaiheessa virallinen jäsen ollut.

Thin Lizzyn levytyksiä kuunnellessa ei voi kuin ihmetellä kuinka rautaisen väkeviä studiolevyjä he saivat aikaan ja näin rumpalin näkökulmasta huomio kiinnittyy uskomattomaan Brian Downen suoritukseen. Downey soitti bändissä koko sen olemassaolon ajan. Hän lukeutuu rumpaleihin, joiden soitto svengaa, keinuu ja on niin julmetun energistä ja täynnä teknistä osaamista, ettei voi kuin ihmetellä kuinka hän sai vangittua soittoteknisesti vaativat sekä virheettömät otot nauhalle sen ajan studioteknologialla. Tämä käy ilmi usealla ”Chinatownin” raidalla, joista valtaosa oli Lizzyn mittapuulla nopeita ja raakoja rypistyksiä. Kitaristien harmoniat ja soolot ovat sitten aivan oma lukunsa. Whiten ja Gorhamin yhteispeli on korviahivelevää. Kakun kruunaa Lynottin omintakeinen tulkinta, jonka tunnistaa välittömästi. Hän oli Thin Lizzyn sielu ja liikkeelllepaneva voima, jonka kultainen kädenjälki kuuluu jokaisessa bändin tekemässä kappaleessa.

Albumin avaava ”We Will Be Strong” ei vielä räjähdä kuulijan korville vauhdillaan ja vaarantunteellaan vaan se on albumin raidoista lähimpänä Thin Lizzyä, jonka ostava yleisö oli oppinut tuntemaan. Kitaraharmoniat ovat läsnä heti kättelyssä ja Lynott kietoo kuulijan sormensa ympärille käden käänteessä hienon säemelodian keinoin. Kappaleen albumin kärkeen sijoittamisessa lienee pelattu varman päälle sillä nimikappaleen tärähtäessä kaiuttimista ollaan energisellä ja hyökkäävällä maaperällä. Uhkaava kitarariffi hallitsee raidan säemelodiaa ja vangitsee vastaanottamaan Lynottin sanomaa tämän arvelluttavan kaupunginosan vaarallisuudesta. Kyseessä on yksi albumin kärkiraidoista, joka julkaistiin myös sinkkuna, tosin listasijoitus kalpeni ”Killer On The Looselle”. Se on myös vallan tarttuva, mutta hieman raskaammin soutava sovitus. Viiltäjä-Jackistä kertova tarina vetosi massoihin paremmin, siihen oli kirjoitettu viiltävä kertosäe ja huikeat kitaraharmoniat.

A-puolen puoleenväliin sijoittuva ”Sweetheart” on liian kovassa seurassa jäädäkseen päähän soimaan. Sinänsä perusvarma sävellys ja kovasti vanhemmat Thin Lizzyn tekeleet mieleentuova esitys, mutta toimii paremmin yksittäisenä raitana kuunneltuna kuin albumikokonaisuudessa. ”Sugar Blues” puolestaan on ”Chinatownin” tykki, jonka kuullessaan ei voi kuin ihmetellä kuinka bändi ja eritoten Downey on doupannut itsensä käsittämättömän vimmaiseen iskuun. Biisin riffimyrsky ja rumputuli jatkuvine filleineen käy päälle kuin pommikonelaivue pimeydestä naulaten kuulijan istuimeen takomaan jaloilla tahtia ja hoilaamaan mukana biisiä, jossa ei ole edes kunnon kertosäettä. Kappale kertoo heroiinin vaaroista ja aine oli varmasti Lynottille noihin aikoihin jo tuttua. Lyriikka laittaa näin jälkikäteen ajateltuna kappaleen uuteen perspektiiviin, kun tietää miten Philille sitten loppujen lopuksi kävi.

Thin Lizzy 1980

B-puolen avaava ”Having A Good Time” on nimensä mukaisesti hyväntuulinen, mutta heppoisista eväistä kokoon kyhätty sävellys. Heti kun kappaleeseen ei ole kirjoitettu kunnon kitarariffiä, on bändi jollain tavalla hukassa. Snowy White pääsee kyllä luikauttamaan sooloja mielin määrin, mutta biisi on liian kovassa seurassa tällä albumilla.

Onneksi ”Genocide (The Killing Of The Buffalo)” palauttaa asiat raiteilleen, sillä nyt ollaan niillä vesillä, joilla Thin Lizzy operoi parhaiten. Tarttuva säemelodia ja ripeällä tempolla eteenpäin kuljettuva lyriikka toimivat kuin syysviima vesisateessa. Se nostaa karvat pystyyn. Tässä raidassa on myös outo mielleyhtymä Scott Gorhamin nykyiseen bändiin Black Star Ridersiin.

Rivakkatempoinen rock-albumi kaipaa joukkoonsa myös yhtä balladia ja sellainen tarjoillaan ”Didn´t I”:n muodossa. Vierastin tätä raitaa pitkään, mutta tietyssä herkässä mielentilassa se toimii mainiosti. Kyseessä on kaunis rakkauslaulu, jonka rakenteeseen kuuluu hieno vauhdin nosto ja tarina siitä kuinka Phil uhkaa lopettaa rakastamasta tarinan naista, mikäli tämä lähtee ovesta ulos. ”I lied, didn´t I” on tarinan avainrivi. Kaiken kaikkiaan tässä tapahtuu soitannollisesti paljon kun siihen oikein keskittyy. On akustisia kitaroita, kitaraharmoniaa, jousia ja mahtavaa bassotyöskentelyä. Älkää dissatko tätä suotta vaan antakaa raidalle tilaisuus, se kannattaa.

Jos albumi on palkinnut kuulijaa tähän mennessä mielin määrin niin se jatkaa sitä loppuun asti. ”Hey You” alkaa hämäävästi reggaebiitillä, mutta muuttuu kuin taikaiskusta suoraksi rockiksi. Säkeen alle on jätetty ilmaa yllin kyllin ja vaikka tähän ei ole kirjoitettu varsinaista kitarariffiä, niin se toimii. Kertosäe jää päähän soimaan ilkeällä tavalla ja on kappaleeseen kirjoitettu hieno kitarasoolon pohja, jossa kierrokset nousevat huippulukemiin, mutta josta pudotaan hitaaseen reggaepoljentoon. Kerrassaan käsittämätön ratkaisu, joka kuitenkin toimii uskomattoman hienosti! Ja kun neula nousee ylös huomaa vain hokevansa kuin mantraa ”Hey You! You Got It Made!”

”Chinatown” on ehdottomasti yksi Thin Lizzyn parhaita albumikokonaisuuksia. Bändi on soiton ilon ja hemmetin hyvien biisien lumoissa saanut tallennettua jälkipolville teoksen, johon aika ei pure. Bändi oli tässä vaiheessa uraansa kuin voideltu kone, joka jyskytti määrätietoisesti tietänsä eteenpäin vain yksi uhka päänsä päällä. Huumeet, nuo rocktähtien pään sekoittajat, toimivat taustalla petollisella tavalla ja kolme vuotta ”Chinatownin” julkaisun jälkeen ne olivat kuluttaneet kaksi jäsentä siihen kuntoon, että pillit päätettiin laittaa pussiin. Onneksi meille jäi mahtava perintö huikeita levyjä, joista ”Chinatown” loistaa yhtenä kirkkaimmista.

9/10

Tomi Nousianen-Gunnar

1.We Will Be Strong
2.Chinatown
3.Sweetheart
4.Sugar Blues
5.Killer On The Loose
6.Having A Good Time
7.Genocide (The Killing Of The Buffalo)
8.Didn’t I
9.Hey You

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here