1990-luvun julkaisutahti tanskalaisveteraani King Diamondilla hakee yhä vertaistaan raskaan musiikin saralla.
Vuosikymmenen aikana Diamond sylki ulos yhdeksän studiolevyä oman yhtyeensä sekä paluun tehneen Mercyful Faten kanssa. Päälle saatiin joukko EP-julkaisuja ja kokoelmia sekä jatkuvaa kiertämistä, usein molempien kokoonpanojen kanssa yhtä aikaa. Tässä valossa ei ole ihme, että terveysongelmat iskivät Kingiin seuraavalla vuosikymmellä ja työnarkomania vaihtui vuoden 2007 jälkeen täydelliseksi uuden studiolevyn odotukseksi, jota on kestänyt jo lähes 20 vuotta.
Nyt vuosikymmenen enemmän tauluun kellottava “The Graveyard” oli aikanaan King Diamondin seitsemäs täyspitkä ja ensimmäinen uudella sopimuksella Massacre-levymerkille nauhoitettu teos. Sen teemat ovat yhä Diamondin synkimpiin kuuluvia ja liikkuvat insestin, mielisairauden, kidutuksen, sairaalloisen kontrollin sekä elävältä hautaamisen pelottavissa maisemissa. Tämän tarinan kautta selvisi myös, mikäli kohtaa kuolemansa hautausmaalla, pääsi on irrotettava, jotta sielu pääsee vapaaksi.
Myös musiikillisesti levy on koruton ja raskas matka, aiempien albumien koskettimilla sovituksiin ladatut barokkivaikutteet loistavat poissaolollaan. Näiden sijasta tunnelma on raaka ja pureva kuin tammikuinen pakkastuuli. Koskettimet antavat lisämakua avainkohdissa, mutta eivät tunnu tuovan minkäänlaista lämpöä kokonaisuuteen, jossa pääroolissa ovat Diamondin vokaalit sekä pelkistetysti rouhivat kitarat.
”Black Hill Sanitarium” availee jo kuulijan mielessä kauan odotetun ”The Institute/Saint Lucifer´s Hospital” -mielesairaalaeepoksen ovia. Kingin vokaalit lentävät kaikkien eri skaalojen yli viiltävän tehokkaasti ja pääosin tuttuun aina jollain tavalla epämukavaan tyyliin, myöhemmin “Up From The Gravessa” tunnutaan kulkevan aivan veitsenterällä.
Diamondin yhtyeen tänä vuonna jättänyt Andy LaRocque sekä aisapari Herb Simonsen sooloilevat maltillisesti, mutta kun pääsevät ääneen, tarjoilevat samalla reseptillä vinossa olevia kuvioita. Lopun kohokohdaksi nousevan ” I Am” -biisin kaltaiset tarttuvat kitaramelodiat ovat harvassa.
Tuotanto on selvästi pelkistetympi, kuiva ja ajoittain jopa demomainen, kuten lähes kaikki aikakauden Tim Kimseyn vastuulla olleet King Diamond- ja Mercyful Fate -levyt, joita purkitettiin samassa studiossa. Tämä sisäsiittoinen toimintatapa alkoi syödä voimaa myös laadukkaalta materiaalilta, mutta tuntuu tukevan näitä sovituksia osuvasti. Siitä huolimatta, viimeistä kertaa yhtyeen LP:llä esiintyneen Darrin Anthonyn pahvisille rummuille olisi ehdottomasti pitänyt tehdä jotain.
Kappaleiden taso notkahtaa levyn keskellä merkillisesti, ja tämän myötä “The Graveyard” ei yllä edeltäneen aliarvostetun ”The Spider´s Lullabyen” suoritukseen. Kansilehden kuvissa King on haudankaivuuhommissa, ja visuaalinen kokonaisuus välittää sanoitusten luoman tunnelman, kuten yleisesti Diamondin parhaissa töissä.
8-/10
Ville Krannila
1.The Graveyard
2.Black Hill Sanitarium
3.Waiting
4.Heads On The Wall
5.Whispers
6.I´m Not A Stranger
7.Digging Graves
8.Meet Me At Midnight
9.Sleep Tight Little Baby
10.Daddy
11.Trick Or Treat
12.Up From The Grave
13.I Am
14.Lucy Forever
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}