Acceptin paluu oli vuoden 1993 kohokohtia. Rob Halfordin jätettyä Judas Priestin ja Bruce Dickinson vastaavasti Iron Maidenin lähes yhtäaikaisesti, metallifani sai jotain lohdutusta muutaman vuoden tauon jälkeen toteutuneesta saksalaisten reunionista. Paluulevy ”Objection Overruled” ei varsinaisesti sytyttänyt metallimaailmaa liekkeihin, mutta oli kuitenkin taattua klassiselta nelikolta Udo Dirkschneider, Wolf Hoffmann, Peter Baltes sekä Stefan Kaufmann.
Seuraajaa ei tarvinnut odottaa kauan, kun bändin kymmenes studiolevy ”Death Row” saatiin kauppoihin syksyllä 1994. Levy merkitsi klassisen Accept-kokoonpanon viimeistä kannanottoa sillä selkäongelmista kärsinyt rumpali Kaufmann joutui jättämään kahden biisin rumpuosuudet U.D.O.:sta ja Running Wildista tutulle Stefan Schwarzmannille. Kaufmann oli siirtymässä pysyvämmin studiotöihin ja miksasi myös tämän levyn koko bändin vastatessa tuotannosta. Schwarzmann liittyi Acceptin riveihin virallisesti ”Death Rowta” seuranneelle kiertueelle.
Halvalta näyttäneen kannen ohella levyn musiikki ei ollut missään tekemisissä aikakauden trendien kanssa. Joitain vaikutteita toki otettiin äärimetallista, ote on aavistuksen raskaampi ja kitaraa on viritetty alaspäin. Perusilme on tästä huolimatta jatkuvasti raikaavine mullikuoroineen täyttä Acceptia.
Julkaisuhetkellään ”Death Row” oli yksi vuoden kovimmista levyistä, joka sai runsaasti soittoaikaa. Jollain tavalla kylmäksi jättäneen ”Objection Overrruledin” jälkeen se tuntui nappaavan eri tavalla otteeseensa. Kuten usein vanhojen suosikkien kohdalla on tullut huomattua, vuosikymmenet ovat häivyttäneet hohtoa ja ”Death Rown” epätasaisuus on selvästi kuultavissa. Toisaalta sen parhaat hetket ovat entisestään nostaneet arvoaan.
Pelin avaajana toimiva nimikappale on rakennettu yksinkertaisen junttauksen ympärille, ja samaa lähestymiskulmaa sovelletaan myöhemmin useassa muussa biisissä. Kuvio alkaa nopeasti puuduttaa, Hoffmannin selvästi miksauksessa etualalle iskettyjen kitarakuvioiden taituruudesta.
Vastaavasti erinomaisen riffin, Udon ikimuistoisen tulkinnan sekä selvästi kasarilta haetun sovituksen johtdatteleva ”The Beast Inside” kuuluu vähintään Acceptin 1990-luvun kärkeen ja on monella tavoin unohdettu klassikko. Onneksi Dirkschneider palautti kappaleen joitain vuosia sitten hetkeksi Accept-settiinsä, muilta osin tämä levy on täysin unohdettu kuluvan vuosituhannen konserteista.
Albumin keskivaiheilta löytyvät vielä ”The Beast Insiden” tavoin metallista terävyyttä omaava ”Stone Evil” sekä ”Bad Habits Die Hard”, joka kuulostaa ilahduttavalla tavalla vanhantaiselta rokkarilta. Hymyn huulille nostava sovitus olisi voinut olla nostettu ”I’m A Rebel” -LP:ltä.
Accept päätyi myös versioimaan uudelleen aliarvostetun ”Eat The Heat” -levyn singlen ”Generation Clash”, joka on saanut loppukaneetin ”II”. Tämä jättää kaksijakoisen tunnelman. Toisaalta on mielenkiintoista kuulla tämänkaltaisia ratkaisuja, jossa klassikkokokoonpano tulkitsee uudelleen kakkosmiehistön materiaalia. Joissain unelmissa Judas Priest kokeilisi levyttää ”Jugulatorin” uusiksi Halfordin vokaaleilla. Pitkän kuuntelurupeaman jälkeen ei voi välttyä ajatukselta, että ”Generation Clash II” olisi sopinut paremmin singlen B-puolelle, jossa sen kuriositeettiarvo olisi saanut paremman alustan.
Hoffmannin mieltymys klassiseen musiikkiin kuuluu eri sovituksista löytyvien melodioiden lisäksi loppuun sijoitetusta kahdesta instrumentaalista, joiden lisäarvo kokonaisuudelle jää kevyeksi. Jo tuolloin tuntui siltä, että Wolfin soololevy olisi osuvampi sijoituspaikka tälle materiaalille.
Levylle tulee kestoa yli 70 minuuttia, joka oli aivan liian pitkä aika erityisesti vuonna 1994. Kappaleita olisi hyvällä omallatunnolla voinut karsia useamman pois. On myös myönnettävä, että ”Objection Overruled” oli loppujen lopuksi materiaaliltaan parempi uudelleen avaus Acceptin uralle, joka 1990-luvun osalta jäi pahasti telineisiin.
Kaikista haasteista huolimatta, ”Death Row” on yhtäaikaa kokeilevampi ja samalla lähempänä Acceptin sielua, kuin yhtyeen viimeisen vuosikymmenen aikana työstämät hengettömät tekeleet.
7½/10
Ville Krannila
1.Death Row
2.Sodom & Gomorra
3.The Beast Inside
4.Dead On!
5.Guns ’R’ Us
6.Like A Loaded Gun
7.What Else
8.Stone Evil
9.Bad Habits Die Hard
10.Prejudice
11.Bad Religion
12.Generation Clash II
13.Writing On The Wall
14.Drifting Apart
15.Pomp And Circumstance
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}