Acceptin tarina sai alkunsa 1970-luvun puolessa välissä, mutta debyyttijulkaisua saatiin odottaa aina vuoteen 1979. ”Accept” ei pankkia vielä räjäyttänyt, mutta sitä seurannut viiden albumin suora sen teki. ”I´m A Rebel” vuodelta 1980 antoi esimakua tulevasta: ”Breaker,” ”Restless And Wild,” ”Balls To The Wall” sekä ”Metal Heart”- suora loi bändille sellaisen fanipohjan sekä kannatuksen, jonka varaan oli hyvä rakentaa ja pohtia seuraavaa siirtoa.
Metallimusiikki eli vuonna 1986 murroskauttaan ja erityisesti syntikoiden käyttö ja popsävyt olivat valtaamassa alaa. Listoilla hilluivat Bon Jovin tyyliset kiiltokuvapojat siloiteltuine soundeineen ja ylväine kertosäkeineen. Ja Acceptilla oli myös omat murheensa. Miten panna paremmaksi ”Balls To The Wallin” sekä ”Metal Heartin” myyntiluvut ja kasvattaa suosiota entisestään? Jatkuva kiertue-levy-kiertue -tahti alkoi näkyä henkilökemioissa ja turnausväsymys nosti päätään. Yhtye oli siis ajanut itsensä vaikeaan tilanteeseen, jossa ”Russian Roulette” ilmestyi markkinoille.
”T.V. War” käynnistää albumin tehokkaasti ja yllättävästi. Jopa ”Fast As A Sharkin” hetkittäin mieleen tuova tuplabassarijytke luo heti kättelyssä tunteen, että Accept ei syntikoita levyilleen tarvitse. Heavya sen olla pitää ja sitä ostava yleisö tarvitsee. Rohkea veto, sillä yleensä albumin kärkeen laitetaan kaupallinen biisi, mutta Accept ei halunnut muuttaa soundiaan, eikä lähestymistapaa musiikkiinsa.
Tämä jyräys ei kauaa vanhene kun seuraavaa pullaa lyödään uuniin ”Monstermanin” muodossa. Wolf Hoffmannin tuttua tutumpi kitarasoundi on läsnä välittömästi aloitusriffistä lähtien ja tähän raitaan on kaivettu se hieno kertosäe kunnon Accept-mullikuoroa eli kertosäekööriä unohtamatta. Kyseessä on yksi albumin vahvimpia raitoja, joka tulee yhä kaivettua kuunteluun tasaisin väliajoin. Seuraavana tiskiin lyödään albumin nimikappale, joka myös kuuluu levyn koviin vetoihin. Yksinkertainen kitarakuvio myötäilee Udo Dirkschneiderin säemelodiaa ja juuri tällainen simppeli ”vähemmän on enemmän” soitto toimii hienosti. Huomion kiinnittää myös Udon säkeissä matalammalta kulkeva laulu, josta puuttuu tavaramerkiksi muotoutunut sepelimyllymäinen soundi. Se päästetää irti vasta kertosäkeessä.
Kolmen kovan biisin jälkeen tahtia hellitetään hämäävästi. Akustisin kitaroin käynnistyvä “It´s Hard To Find A Way” on levyn balladi. Tällä kertaa sitä ei laula basisti Peter Baltes, kuten joskus oli tapana, vaan Udo itse. Kaunis kappale, jonka kertosäkeeseen on jälleen satsattu ja on hienoa, että bändissä on hyvä taustakööri joka tukee pientä suurta miestä kunnioitettavasti.
A-puolen päättävä ”Aiming High” on jälleen rivakampi sovitus, jossa kitarat saavat kyytiä ja ukot laulavat kimpassa ”Hard and heavy!” ja ”Aiming high!” Kappaleen nimestä käy myös ilmi, mitä Acceptilla oli mielessään. Korkeammalle on päästävä hinnalla millä hyvänsä ja tämän tasoisilla biiseillä sen luulisi olevan helppoa. Vaikkei nyt mikään ”Balls To The Wall” tai ”Metal Heart” ole kyseessä, huomaa tämän raidan parissa viihtyvän hienosti.
B-puolen starttaava ”Heaven Is Hell” on albumin pisin esitys yli seitsemän minuutin kestollaan ja kuuluu myös sen kärkikaartiin. Tempo on maltillinen ja kaikki Acceptille ominaiset tunnusmerkit löytyvät tästä biisistä: komea kertosäe kööreineen, Hoffmanin loistava ja pitkä kitarasoolo sekä Udon terävä vokalisointi. Ainoa mitä tähän olisin kaivannut, on jonkinlainen tahdin muutos. Nyt pitkä Udon puhuma väliosuus alkaa puuduttaa kun se vedetään läpi saman biitin jyskyttäessä taustalla. Hieno veto tämä silti on, kestoa vain olisi voinut karsia.
”Another Second To Ben” myötä tempo jälleen nousee, mutta taso laskee. Tylsä kertosäe ei jää tällä kertaa päähän soimaan ja biisi menee kieltämättä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Myös Hoffmann ei ole tällä kertaa terävimmillään ja väläyttelee ainoastaan sooloissa. Onneksi päästään ”Walking In The Shadown” pariin, ja homma toimii jälleen hienosti. Tämän raidan vahvuus piilee kuoro-osuuksissa ja kertosäkeessä, kuinka muuten. Rytmiryhmä ja peruskitarat tekevät tasaisen tappavaa työtään niin kuin muilla raidoilla, mutta kyllä Acceptissa huomio kiinnittyy aina lauluun ja kitaramelodioihin.
Seuraavana tuleva ”Man Enough To Cry” todistaa samaa. Tasaisen tappavaa työtä ja tässä vaiheessa se alkaa jo puuduttaa. Mikään ei ole varsinaisesti pielessä, mutta biisivalikoima tuntuu kovasti samasta puusta veistetyltä levyn loppua kohden. Yksittäisinä vetoina kakkospuoli menee mainiosti, mutta samankaltaisuus kappaleiden elementeissä syö harmittavasti kokonaisuuden tehoja.
Kiekon päättävä ”Stand Tight” ei tuo kaavaan muutosta. Tempo pysyy entisellään ja kitarakuviot toimisivat varmasti muilla albumin raidoilla. Ei ole täytebiisistä kyse, mutta samaan sumppuun se uppoaa kuin suurin osa B-puolen kappaleista. Ei siis erotu riittävästi edukseen.
Accept oli luonut oman tunnistettavan soundinsa, jota se edelleen ylpeänä ”Russian Roulettella” noudatti. Kaikki oli kuten ennen ja joku voi puhua varman päälle pelaamisesta. Albumi ei missään nimessä ole huono, se vain on niin tutuksi tulleen kuuloinen, että siihen väkisin puutuu loppua kohden. Kenties jokin uusi toimintamalli tai erilainen tuottamuksellinen näkemys olisi tuonut LP:lle uusia sävyjä ja sitä kautta piristystä kuulijan korviin. Tämä näyttö ei tuntunut Udosta riittävältä ja mies päätti lähteä Acceptista kohti soolouraa ensimmäisen kerran tämän pitkäsoiton jälkeen. Tasan 40 vuotta sitten julkaistu ”Russian Roulette” merkitsi yhtyeelle tämän kautta yhden ajanjakson päättymistä.
8/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.T.V.War
2.Monsterman
3.Russian Roulette
4.It’s Hard To Find A Way
5.Aiming High
6.Heaven Is Hell
7.Another Second To Be
8.Walking In The Shadow
9.Man Enough To Cry
10.Stand Tight
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar.){kind=link}