Italialainen Rhapsody on jäänyt mieleen 1990-luvun lopun julkaisuillaan, jotka varsin onnistuneesti yhdistivät voimametallia yltiöpäisiin sinfoniasovituksiin. Tosin bändi tasapainoili ohuella nuoralla alusta alkaen myös komedian puolelle luisuen.
Rhapsodyja on viime aikoina näkynyt enemmänkin. Vuonna 2011 yhtye nimittäin jakautui kahtia kitaristi Luca Turillin perustaessa oman Luca Turilli’s Rhapsody-kokoonpanonsa, ottaen mukaansa pari muutakin yhtyeessä vaikuttanutta jäsentä. Laulaja Fabio Lione ja kosketinsoittaja Alex Staropoli puolestaan jatkoivat Rhapsody Of Firen nimellä. Osapuolet julistivat eron tapahtuneen kaikessa ystävyydessä ja kyseessä olevan loistavan ratkaisun, sillä nyt maailma saisi nauttia yhden Rhapsodyn sijasta kahdesta bändistä.
Se tarvitseeko maailma enää yhtäkään Rhapsodya, on vähintäänkin kyseenalaista. Joka tapauksessa Rhapsody Of Firen kurssi oli laskusuunnassa jo kauan ennen Turillin poistumista kuvioista ja molempien yhtyeiden viime vuosien julkaisut eivät ole aiheuttaneet minkäänlaista kuohua heavymaailmassa. Turillin edellinen levy ”Ascending To Infinity” sentään herätteli hieman toivetta siitä, että miehen sävellyskynä saattaisi olla terävöitymässä.
Kun Rhapsody Of Fire on palannut ulosannissaan jonkin verran yksinkertaisempaan ja perinteisempään power metalliin, Turilli on syöksynyt entistä syvemmälle sinfoniametallin uumeniin. Kukin toki tyylillään, mutta ”Prometheus, Symphonia Ignis Divinus” osoittaa nopeasti miehen uponneen sellaiseen suohon, josta ylös pääsyä ei ole.
74 minuutin kuuntelusessiosta nautinto on kaukana. Kyseessä on käytännössä pahasti ylipitkä sarja otoksia jonkin fantasiaelokuvan soundtrackilta. Etäisesti vanhan Rhapsodyn ja power metallin sointukulkujakin kuullaan, mutta kaikki on valjastettu palvelemaan jotain, mitä voisi kaiketi kutsua musiikilliseksi gigantismiksi. Mikäli taustalla vaikuttaa jonkinlainen konsepti tai syvempi tarkoitus, sen tietänee vain Turilli. Tämän perusteella miehen pään sisään itselläni ei ole minkäänlaista hinkua.
Soittajat hoitavat hommansa ammattitaitoisesti – siltä osin mitä perus hevi- instrumenteista voi ylipäätänsä kuulla muun paisuttelun alta. Kuorot ja koskettimet ovat etualalla jatkuvasti ja yllättäen Turillin kitarakin tuntuu olevan sivuroolissa. Laulaja Alessandro Conti yrittää myös parhaansa, mutta mies on sysätty tylysti syrjään vyöryvän orkesterimassan tieltä. Laulajina vierailevat sellaiset tekijänimet kuin Ralf Scheepers ja David Readman, mutta mitään olennaista parannusta eivät hekään tähän synkkyyteen onnistu tuomaan.
Biiseissä ei ole minkäänlaisia koukkuja, riffejä tai edes melodiakulkuja joiden vuoksi niiden pariin haluaisi palata tai levystä ylipäätänsä saisi mitään irti. Jopa bonuskappaleena kuultava versio Riotin ”Thundersteel”– klassikosta on onnistuttu torpedoimaan täysin ja karmivan ”One Ring To Rule Them All” eepoksen kuultuaan alkaa päässä rakentumaan lakialoite, joka kieltäisi jatkossa hevibändeiltä sakkojen uhalla Tolkienin materiaaliin tarttumisen.
Jos jollekin nimenomaan fantasiaelokuvien musiikki edustaa sitä parhautta, voisi joku positiivisempi arvioija kaiketi kehottaa tarkistamaan tämä levy, mutta itsekin leffojen musiikkiin usein huomiota kiinnittävänä en näe tässä edes siitä näkökulmasta mitään pelastavaa elementtiä. ”Prometheus” on tyhjää kumiseva ja kaatumassa oleva pystyyn kuollut tammi, joka kannattaa kiertää mahdollisimman kaukaa. Vuoden huonoin levy saattaa hyvinkin olla tässä.
5/10
Ville Krannila
1.Nova Genesis
2.Il Cigno Nero
3.Rosenkreuz
4.Anahata
5.Il Tempo Degli Dei
6.One Ring To Rule Them All
7.Notturno
8.Prometheus
9.King Solomon And The 72 Names Of God
10.Yggdrasil
11.Of Michael The Archangel And Lucifer’s Fall Part II: Codex Nemesis
12.Thundersteel
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}