Kyseenalaistan väitteen, että on keksittävä uutta. Miksi ihmeessä pitää keksiä uutta, jos yli 40 vuotta on osannut tehdä jotain tiettyä juttua hyvin ja edelleen irtoaa laatutavaraa? Metallica yritti tehdä jotain uutta 1990-luvulla. Miten kävi? Helvetin huonosti kävi. Muita kuuseen kurkottaneita ja kantoon kapsahtaneita, omalta polultaan tarkoituksella ohi astuneita artisteja voisi listata, mutta tässä on pointti tullut selväksi. Nämä omalta mukavuusalueeltaan irtiottojen yritykset harvoin ovat päättyneet onnen kyyneliin. Epätoivon ja myötähäpeän kyyneliä sen sijaan on vuodatettu sitä useammin.
Kai Hansen ei yritä keksiä uutta. Kai Hansen on tehnyt 40 vuotta melodista powerheviä perus-saksalaisilla mausteilla ja vakuuttavaa jälkeä on syntynyt. Toki huteja on matkan varrelle osunut, mutta miehen katalogi on millä mittarilla tahansa mitattuna kovaa valuuttaa. Kokeile tehdä temppu perässä. Hansen on fiksu mies eikä yritä tehdä mitään muuta kuin sitä, minkä osaa. Ja sen Hansen jälleen – tällä kertaa vierailevien laulajien kanssa – teki ensimmäisellä soololevyllään “XXX: Three Decades In Metal” vuosikymmen sitten ja vielä hienosti.
Mukana albumilla vierailevat mm. Dee Snider, Michael Kiske, Ralf Scheepers, Hansi Kursch, Tobias Sammet sekä Piet Sielck tunnetuimmat mainittuna. Mikin varressa kuullaan vielä toinen puolikas meikäläiselle hieman tuntemattomampia vokalisteja, mutta laulamisen taso säilyy silti korkeana läpi levyn. Tosin itselleni maistuisivat vedot jo pelkästään mestarin itsensä tulkitsemana. Ei Hansen sinällään mikään tekninen kultakurkku ole, mutta miehen melodisen laulun sekä kirkumisen kombinaatio on aina miellyttänyt omaa korvaani.
Hansen saa tästä huolimatta ääntään reilusti esille ja albumin idea on se, että hän jokaisessa biisissä hoitaa omat lauluosuutensa ja sen lisäksi kappaleissa fiittaa yksi tai useampi vierailija vuorollaan. Samanlainen järjestely on nähty Tobias Sammetin Avantasiassa ja on myös muita vastaavia tapauksia. Asetelma on joka tapauksessa enemmän kuin herkullinen!
Miten tämä kattaus sitten tässä tapauksessa käytännössä toimii? Pääsääntöisesti erinomaisesti, mutta ei niin hyvää, ettei jotain torumisen arvoista. Laulu- ja soittosuorituksissa ei ole valittamista, mutta albumin puolivälin jälkeen tulee yleinen notkahdus biisimateriaalissa. Joukkoon on eksynyt kolme kappaletta, joiden kohdalla tuntuu, että nyt ovat eväät loppuneet kesken. ”Left Behind”, All Or Nothing” ja ”Burning Bridges” ovat biisejä, joita ei tälle levylle olisi saanut ympätä. Ne ovat kuin eri planeetalta ja kuuden ensimmäisen sävellyksen jälkeen nämä järjestyksessään kolme seuraavaa rikkovat kaavan. Ja nimenomaan niin, että tunnelma väljähtyy ja väkisin laittaa miettimään, mitä ihmettä oikein tapahtui. Joukkoon on tungettu puolivillaista kitarajynkytystä ja keskitempoista laahausta. Onko tämä HIM vai Hansenin albumi?
Onneksi levyn päättävä ”Follow The Sun” oikaisee jälleen kurssin ja suuhun jää miellyttävä jälkimaku. Silti ihmetyttää, millä perusteilla nuo kolme aiemmin mainittua raitaa on levylle valikoitu. Ei niin, että ne sysisurkeita olisivat, mutta ne eivät vain tyylillisesti kuulu joukkoon. Levyn avaava ”Born Free” on sen sijaan loistava kappale. Kitarariffi on kuultu tuhat kertaa aiemmin ja koko sävellys on toisinto vastaavista, mutta silti se vain toimii. Vielä kun mukaan olisi heitetty killerikertosäe, niin jälki olisi kerrassaan jäätävää. Kelpaa toki näin.
Seuraava veto ”Enemies Of Fun” omaa yhden vuoden kovimmista kitarariffeistä. Se on yllätyksetön, mutta kun vaan tamppaa niin maan perkeleellisesti. ”Contract Song” kertoo artistien levytyssopimusasioista aavistuksen lakonisesti ja sanat ovat huvittavat. Myös tämän biisin kitarariffi jytisee haaruksissa asti ja tuo mieleen ”Painkillerin” aikaisen Judas Priestin. Tämä ei voi kuin toimia.
”Making Headlines”, “Stranger In Time” sekä ”Fire And Ice” jatkavat samalla tutunomaisella linjalla, mutta näiden kappaleiden äärellä voi vain todeta, että yksinkertainen on kaunista. Polkupyörä keksittiin silloin 1980-luvulla ja edelleen se sama pyörä pyörii, eikä renkaista ole ilma yhtään vajennut. Hämmästyttävää, miten samat riffit ja sointukierrot jaksavat viehättää vuodesta toiseen, kun ne tekijämiesten laittamina löytävät oikean asennon. Ja kai se Kai (huomaa sanaleikki) jonkinlaisen hevimetallin viisastenkiven on aikoinaan löytänyt, kun vuodesta toiseen osaa asetella nuoteille oikeanlaisen järjestyksen.
Albumi on selkeästi kitaristin säveltämä. Niin suuressa roolissa kuusikieliset (tai paljonko niitä kieliä sitten lienee) ovat läpi levyn – lukuun ottamatta kolmea aiemmin mainitsemaani biisiä. Ja myös niissä soitetaan kitaraa, mutta se terävä saksalainen riffittely loistaa näiden kappaleiden soidessa poissaolollaan. Muuten riffit jyräävät kuin juna ja kuljettavat sovituksia kiskoja pitkin kohti asemaa. Soolot soivat perinteisesti ja siellä täällä on ujutettuna jokin harmoninen melodianpätkä. Kitarat eivät siitä huolimatta omi suurta roolia vaan ne ovat työkalu ja keino saada asiat sanottua.
Toki Gamma Ray tulee tästä mieleen ja pakko näin on olla, kun sävellysvastuussa on Kai Hansen. Se jäi hiukan harmittamaan, että kuningaskertosäkeet puuttuvat. Toki esimerkiksi ”Contract Song” ja ”Fire And Ice” laulattavat mukanaan, mutta iloisia power-rallatuksia ja sing-along-juttuja ei pahemmin löydy kappalelistasta. Niitä olisin sen muutaman enemmän mielellään kuullut. Tämä myös omalta osaltani hiukan pudotti levyn arvosanaa.
”XXX: Three Decades Of Metal” on albumi, jota on hankala avata. Se täytyy kuunnella. Ja se kannattaa kuunnella kovalla, jotta kitarat pääsevät pureutumaan kunnolla kuulijan tajuntaan. Gamma Ray, Primal Fear, jossain määrin Helloween sekä Judas Priest; siinä referenssiä, johon Kai Hansenin ja Ystävien albumi vertautuu. Ei tämän kiekon kohdalla maailman kahdeksatta ihmettä kuulla, eikä varmasti saada merkintää hevirockin historian kirjoihin, mutta 54 minuutin ajan (miinus heikompien vetojen 13 ja puoli minuuttia) saadaan nauttia perusvarmasta sekä laadukkaasta germaanimetallista.
Elämä on kaikin puolin epävarmaa. Parisuhde voi loppua. Työt voivat loppua. Lotossa tai Pitkävedossa voi jäädä luu käteen. Kauppareissulla vaanii monta vaaraa. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu, kun astuu kotiovesta ulos. Mutta yksi asia on varma: Kai Hansenin julkaisema albumi on laatutavaraa, johon voi luottaa.
Kiitos Saksa Kai Hansenista. Ilman Hansenia moni musiikillisen hekuman hetki olisi jäänyt kokematta. Kiitos Saksalle myös Hansenin laajasta ja osaavasta muusikkoystäväpiiristä, joka läsnäolollaan rikastuttaa miehen debyyttisoolon antia. Seppo Räty oli väärässä. Saksa ei todella ole paska maa!
8+/10
Teemu Kuosmanen
1.Born Free
2.Enemies Of Fun
3.Contract Song
4.Making Headlines
5.Stranger In Time
6.Fire And Ice
7.Left Behind
8.All Or Nothing
9.Burning Bridges
10.Follow The Sun
40 ja plus vanhan liiton metallimies Kajaanista. Musiikkimaku juminut metallin osalta perinneheviin ja stadionkertseihin, mutta vanhemmiten korvaa alkanut miellyttää myös muunlainen musiikki. Pääasia, että kuulostaa hyvältä niin kuin esimerkiksi Popeda ja E-Type. Perheenisän velvollisuuksien lisäksi aikaa vievät kitaransoitto bänditouhuineen sekä intohimoinen suhde maailman kovimpaan metallibändiin ja maailman kovimpaan jalkapallojoukkueeseen. Scream for me Liverpool!
 Metalliluolan arvio, Teemu Kuosmanen.){kind=link}