Vuoden 1985 alkaessa Van Halen oli rock-maailman huipulla. Bändi oli julkaissut edellisenä vuonna yhden uransa parhaiten menestyneen levyn, eli pelkästään USA:ssa yli 10 miljoonaa kappaletta myyneen “1984“-albumin, mutta hittisinkkujen ja menestyskiertueen takana kaikki ei ollut leirissä hyvin. Vuonna 1985 rock-maailmaa kohautti uutinen siitä, että yhtyeen nokkamies/laulaja David Lee Roth oli jättänyt rivit.
Jo vuonna 1984 Roth oli suunnitellut siirtymistä elokuviin ja työsti soundtrack-albumia kyseiselle leffalle, johon oli jo varattu studion toimesta 20 miljoonan dollarin budjetti ja tarinan mukaan myös käsikirjoitus oli valmis. Elokuvaa ei koskaan tullut, mutta Roth julkaisi vuoden 1985 tammikuussa “Crazy From The Heat” -EP:n, jolta löytyi neljä cover-biisiä. Nämä erosivat tyyliltään Van Halenin tuotannosta. EP:ltä löytyi kaksi suurta hittiä, eli Beach Boys -cover “California Girls” (USA:n sinkkulistan sija kolme) ja Louis Prima -cover “Just A Gigolo” (USA:n sinkkulistan sija 12), itse EP:n myydessä platinaan oikeuttavan yli miljoona kappaletta Amerikassa.
Tämä menestys osti Rothille aikaa, mutta mies tiesi, että hänen piti lyödä ex-bändilleen luu kurkkuun, sillä Van Halen oli julkaissut vuoden 1986 maaliskuussa uuden laulajansa Sammy Hagarin kanssa huikeat määrät myyneen uuden LP:n “5150“, joka myi pelkästään USA:ssa yli 6 miljoonaa kappaletta.
Rothin suunnitelma oli kasata ympärilleen kokoonpano, joka olisi vielä Van Halenia taitavampi ja ensimmäisenä mukaan tarttui virtuoosimainen basisti Billy Sheehan, joka oli tullut tunnetuksi Talas-yhtyeestä. Rumpuihin saatiin huikealla mullet-tukalla varustettu Gregg Bissonette, jolla oli tausta jazz/big band-maailmassa. Mies oli soittanut myös Toto-kitaristi Steve Lukatherin jamibändissä Los Lobotomys.
Haastavin paikka oli löytää kitaristi, joka pystyisi täyttämään Edward Van Halenin saappaat ja mahdollisesti haastamaan hänet sukupolven ykkösrock-kitaristin tittelistä. Rothin ensimmäinen ajatus oli napata Billy Idolin aisapari Steve Stevens tehtävään, mutta tämä suunnitelma ei toteutunut, Stevensin pysyessä uskollisena Idolille. Sheehan suositteli kitaraan toista Stevea, Frank Zappan bändissä tunnetuksi tullutta Steve Vaita, jolle loistavan kitaristin tilalle astuminen ei ollut outoa, sillä mies oli korvannut Yngwie Malmsteenin Graham Bonnettin vetämässä Alcatrazzissa.
Tämä superkokoonpano ryhtyi töihin, Vain ollessa Rothin pääasiallinen biisintekokumppani. Heinäkuussa 1986 David Lee Roth oli valmis haastamaan entisen yhtyeensä, kun Rothin ensimmäinen ”oikea” soololevy “Eat ’Em And Smile” julkaistiin. Kumpi voitti tämän taiston, Roth vai Van Halen? “Eat ’Em And Smilen” 40-vuotisjuhlan vuoksi otetaan albumi uudelleen tarkasteluun.
”Are you ready for the new sensation?
Well, here’s the shot heard ’round the world…”
Kiekko käynnistyy huikealla “Yankee Rosella“, joka on Rothin soolouran yksi tunnetuimmista biiseistä. Vain kitaran ja Rothin ”keskustelu” kappaleen alussa on yhä 40-vuotta levyn julkaisun jälkeen jotain huikeaa, nostaen hymyn automaattisesti kuulijan huulille. Esitys on kokonaisuutena hieno bilerock-pala, joka rysäytti Rothin superbändeineen porteista ulos pamauksella.
Mikäli kuulijat kaipasivat vielä lisää virtuositeettia, sitä oli luvassa Sheehanin sävelmän ja alunperin myös Talaksen soittaman “Shyboyn” myötä. Vai ja Sheehan lyövät kehiin sellaista kitara/basso-ilotulitusta, että Rothin vihjailema Van Halen steroideissa -puhe ei ollut aivan ilmasta revittyä paisuttelua.
Loistavan alun jälkeen “I’m Easy” on pieni pettymys ja rock-ilotulituksen jälkeen turha paluu “Crazy From The Heat” -tunnelmiin. “Ladies’ Nite In Buffalo” palauttaa albumin heti raiteilleen, ollen todella seksikkäästi svengaava, mainio biisi. A-puolen päättää jälleen bilerokkari, eli “Goin’ Crazy!“, jonka jälkeen kuulija odotti innoissaan, mitä Rothilla oli esikuntineen tarjota B-puolella.
Toinen puolisko käynnistyy jo vuonna 1959 ensimmäistä kertaa levytetyllä bluesilla “Tobacco Road“. Roth bändeineen puskee tämän sovituksen huikeisiin sfääreihin, kappaleen ollessa erittäin onnistunut rokkari. Seuraavana kuultava omien sävellysten kolmikko “Elephant Gun“, “Big Trouble” sekä “Bump And Grind” voidaan helposti niputtaa yhteen, niin upeaa Van Halen -henkistä rockia tämä trio on. Roth bändeineen haastaa nokkamiehen ex-bändin ankaraan kisaan siitä, kuka on maailman paras Van Halen -rockia esittävä kokoonpano. Maestro Vai on jokaisessa kappaleessa mahtavassa iskussa.
Albumin viimeinen raita on valitettavasti pettymys, sillä tähän on säästetty toinen Las Vegas -show-pala, Frank Sinatra -cover “That’s Life“. Kuten aiemmin “I’m Easyssa”, Roth yhtyeineen (erityismaininta Bissonettelle, jonka jazz-taustasta oli kiistatta hyötyä näissä tulkinnoissa) onnistuu hyvin. Biisit ovat vain itsessään ylijäämätavaraa “Crazy From The Heat” -levyltä.
Siinä missä Van Halen myi “5150”-levyllään USA:ssa yli kuusi miljoonaa kappaletta, ja nousten albumilistan ykköseksi, jäi “Eat ’Em And Smile” sijalle neljä, myyden platinaan oikeuttavat reilut miljoona kappaletta. Toki albumi oli (kuten “5150”) maailmalla huikea menestys, nousten mm. Suomen virallisella listalla sijalle viisi. Kaupallisessa mielessä tämän Van Halen -osakilpailun voitto meni siis emobändille.
Miten sitten taiteellinen puoli? “Eat ’Em And Smile” sai kriitikoilta osakseen suitsutusta, Sheehanin ja Vain noustessa instrumenttiensa virtuoosien eturiviin, arvoasemaan, jota miehet eivät ole sen jälkeen jättäneet. “5150” sai puolestaan osakseen vaihtelevia arvioita, mutta toisaalta arvostus kyseistä LP:tä kohtaan on vuosien varrella noussut kohisten.
Itse en pysty näitä kahta levyä vertaamaan muuten kuin totean, että Rothin teos rokkaa hurjemmin. “5150” on AOR-henkisenä kokonaisuutena muutos Van Halenin linjaan, ollen siitä huolimatta loistava levy. Vastaan siis: minä haluan molemmat.
Loppuun voi todeta vielä, että “Eat ’Em And Smile” on mainio rock-levy. Toki useamman cover-biisin mukanaolosta voi aina valittaa, mutta toisaalta Vai/Roth-biisit sekä Sheehan-sävellys ovat jokainen loistavia vetoja. Tämä LP on kuin tehty kuunneltavaksi kesällä, joten pidä huoli, että tsekkaat tämän komean albumin ennen kuin lyhyt Suomen kesä on ohi.
9+/10
Ilkka Järvenpää
1. Yankee Rose
2. Shyboy
3. I’m Easy
4. Ladies’ Nite In Buffalo
5. Goin’ Crazy!
6. Tobacco Road
7. Elephant Gun
8. Big Trouble
9. Bump And Grind
10. That’s Life
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}