Iron Maiden – The Final Frontier (2010)

Palattuaan yhteen Bruce Dickinsonin ja Adrian Smithin kanssa yli 20 vuotta sitten, Iron Maiden on julkaissut viisi studiolevyä. Lähes jokainen väli on kestänyt vuoden pidempään, joten tällä aikataululla seuraajaa 2015 ilmestyneelle ”The Book Of Soulsille” voidaan odottaa 2021 aikana.

”The Book Of Soulsia” edeltäneestä levystä “The Final Frontier” on tämän kaavan mukaan nyt kulunut 10 vuotta. Albumin Final-nimi aloitti aikanaan huhut Maidenin uran päättymisestä, mutta tästä ei tietenkään ollut kysymys. Maiden on viimeisten 20 vuoden aikana noussut suuruusluokaltaan metallibändien top-5 joukkoon, johon kuuluvat myös Metallica, AC/DC, Rammstein sekä Guns N’ Roses. Yhtyeet ovat ainoat, jotka yhä vetävät stadioneita täyteen ympäri maailmaa. Täsä etuoikeudesta lienee vaikeaa luopua.

Maidenille ja esimerkillisesti työnsä tehneelle managementille tästä toki on annettava ansaitsemansa kunnia, mutta bändin musiikin puutteita tällä vuosituhannella se ei korvaa. Jo 1990-luvulta alkaen yhtye on kärsinyt – joillain levyillä enemmän ja toisilla vähemmän -yksittäisten kappaleiden sisällä olevasta toistosta sekä sävellysten mammuttitaudista, joka ainoastaan loistavalla ”Brave New Worldilla” saatiin toimimaan kokonaisuutta palvellen.

Maiden tarvitsisi ehdottomasti kriittisen tuottajan, joka pistäisi Steve Harrisin seinää vasten ja leikkaisi biiseistä turhan lihan pois. Tähän vuodesta 2000 bändin kanssa työskenneellä Kevin Shirleyllä ei ole enää ensimmäisen yhteistyön jälkeen ollut kanttia ja ”The Book Of Soulsille” biisien pituudet vain kasvoivat edelleen.

10 vuoden jälkeen ”The Final Frontieriin” tarttuu pelonsekaisella odotuksella, olisiko vuosikymmen tehnyt hyvää tälle aikanaan pahaksi pettymykseksi jääneelle teokselle?

Ei ole. Jo levyn aloittava lähes viisi minuuttinen sekameteli-intro varoittaa tulevasta ja onnistuu latistamaan kuuntelukokemuksen heti alkuunsa. CD:lle on ahdettu 76 minuuttia kestoa. Aivan liian pitkä mitta mille tahansa metallilevylle ja ideat eivät riitä kantamaan yksittäisiä kappaleita niiden keston ajan. Esimerkkeinä ”The Man Who Would Be Kingin” täysin päämäärätön sooloilu. Tuntuu kuin tiiviiden ja biisien rakenteita tukeneiden soolojen entiselle mestarille Dave Murraylle olisi jaettu uusi päiväkäsky: vedä tähän mitä haluat, kunhan saat sille vähintään puolitoista minuuttia kestoa. Shirley lienee tajunnut epäonnistuneen lopputuloksen ja soolo on miksattu kellaritasolle.

Päätöksenä kuultavan ”When The Wild Wind Blowsin” tuulen ulvonnalla saadaan lisää mittaa tauluun ja olisi tuohon vielä pari minuuttia lisäkompressoinnilla mahtunut. Kappaleessa on aineksia tiiviiseen muutaman minuutin luentaan ydinsodan paranoiaa mielenkiintoisesti heijastelevalla tarinalla, mutta 11 minuutin jälkeen järki on kadonnut ovesta. Vastaavia ympyrää kulkevia jamitteluja riittää myös muissa biiseissä.

Kuva: EMI

Hyviä hetkiä tasaisen harmaalla levyllä on pelottavan vähän. Uriah Heepin kaikuja sisältävän ”The Talismanin” akustinen intro toimisi hyvin, ellei olisi luonnollisesti vähintään minuutin liian pitkä. Biisissä kuullaan tämän jälkeen levyn ainoa aito metalliriffi ja kertosäe lienee tämän kattauksen paras. Smithin ”Mother Of Mercy” on kohtalainen sävellys, jossa Dickinsonin vokaalit kuulostavat todella kireiltä. ”El Dorado” myös ylipitkänä toimii tästä huolimatta yhä paremmin kuin kahden edeltäneen levyn avaussinglet.

Kun ”Brave New Worldilla” progressiiviset elementit tukivat melodisia osuuksia ja biisit kuulostivat raskailta, tunteikkailta ja ennen kaikkea luonnollisilta, ”The Final Frontier” soi lähes kaikilta osiltaan pakotettuna sekä puuduttavana. Tavoitteena on saattanut olla ”Seventh Son Of A Seventh Sonin” mahtipontisuuden yhdistäminen Harrisiin suuresti vaikuttaneiden Yesin sekä Jethro Tullin 1970-luvun psykedeeliseen ilmapiiriin. Maidenin musiikkiin tämä ei istu ja biiseistä tulee muodottomia järkäleitä, joissa Dickinsonille on annettu laulettavaksi liikaa sanoja ja säkeistöjä. Kuuntelijalla on vaikeuksia saada sovituksista mitään otetta.

Levyn todellinen akilleen kantapää on tästä huolimatta tuotanto. Shirley on kannuksensa ansainnut ja vain 10 vuotta aikaisemmin teki ”Brave New Worldille” Maidenin kanssa erinomaista työtä. Ja myöhemmältä aikakaudelta miehen Black Country Communionin kanssa tekemät levyt osoittavat hänen kykenevän yhä hienoihin suorituksiin.

Tällä albumilla soundi on kuin nykypäivän parhailla suomiyhtyeiden demoilla. Itse asiassa paremmalta kuulostavat demot alkavat olla jo arkipäivää. Iron Maidenin tasoisella bändillä tämä ei ole hyväksyttävää. ”No Prayer For The Dyingin” 20 vuotta aiempi latotuotanto oli sentään ymmärrettävissä tietoiseksi yritykseksi palata perusasioihin, mutta vuonna 2010 maailman suurimmalle metalliyhtyeelle tämän kaltaisen majestettisuuteen pyrkivän materiaalin kanssa ollaan hukassa. Rummut kuulostavat tylpiltä kuin kesämökiksi puuvajaan vuosikymmeniksi unohtunut puukko ja kun kitaroiden tulisi repiä ja ulvoa, riffit jäävät paukkunalleiksi.

”The Alchemist” alleviivaa tätä epäonnistumista selkeimmällä tavalla. Kestoltaan armeliaasti kiekon lyhyimmästä biisistä on suttuisen tuotannon myötä ryöstetty kaikki virta ja energia. Jäljelle jää väsynyt sotahevonen, jonka maailmanvalloituspuheet kuulostavat tyhjältä huminalta.

Kuten näiden stadionluokan yhtyeiden tapauksessa on valitettavan usein huomattu, valtamedioissa ei kyetty tätä albumia kritisoimaan vaan kyse oli nerokkaasta, metallin raja-aitoja rikkoneesta kulmakivestä. Fanien sokeus antaa anteeksi kaiken, kun kannessa lukee Iron Maiden ja jopa järjetön intro nostettiin esimerkiksi yhtyeen uudesta loistavasta luovuudesta. ”The Final Frontier” osoittaa Maidenin luovan huippukauden jääneen kauaksi taakse ja levy löytyy yhdessä ”Dance Of Deathin” kanssa bändin diskografian peräpäästä.

6/10

Ville Krannila

1.Satellite 15…The Final Frontier
2.El Dorado
3.Mother Of Mercy
4.Coming Home
5.The Alchemist
6.Isle Of Avalon
7.Starblind
8.The Talisman
9.The Man Who Would Be King
10.When The Wild Wind Blows

JÄTÄ VASTAUS

Kommenttisi
Pistä nimesi tähän