Iron Maiden – Live After Death (1985)

MAINOS:



[three_fourth]En ikinä ole ollut mikään live-albumien suuri ystävä vaan mieluummin kuuntelen levyt studiotallenteina, joissa soundit ovat kohdillaan ja laulut on laulettu sekä soittimet soitettu sillä oikealla alkuperäisellä tavalla. Jotenkin konserttitaltioinneissa on aina korvaan ikävällä tavalla tarttunut se, ”ettei se nyt siinä studiolevyllä ihan noin mennyt”. Mielikuva originaalista versiosta on yksinkertaisesti liian vahva. Eikä syynissä oleva Iron Maidenin ”Live After Death” toki tee tässä suhteessa mitään poikkeusta. Albumilla on paljon sellaista tulkintaa, joka on jotain aivan muuta kuin biisien alkuperäisissä versioissa, mutta jollain merkillisellä ja mystisellä tavalla levylle on tarttunut sellaista taikaa, ettei noita edellä mainittuja livealbumien kiroja muista märehtiä. Tunnetta ja ajoa on niin paljon, että niiden avulla kokonaisuus kantaa alun introsta levyn päättävään viimeiseen nuottiin. Ja totta kai biisit ovat taiten ja tarkastikin soitettuja, mutta vielä enemmän huomio kiinnittyy kohti korkeimpaa huippua kapuavan ja edelleen vielä suhteellisen nuoren bändin tahtotilaan ja näyttämisen haluun. Jumalauta, näytetään koko maailmalle, mistä englantilainen Lontoon lähiöissä kasvanut ja siellä oppirahansa maksanut bändi on tehty!

Alkuintro ”Churchill´s Speechin” pyörähtäesä käyntiin tunnelma alkaa nousta. Churchill pitää kuuluisaa puhettaan ja hävittäjäkoneet meluavat taustalla. ”Aces High:n” alkuriffi tulee vielä nauhalta, mutta sen jälkeen kone lähtee ihan oikeasti käyntiin. Biisin alun tempo on reilusti hitaampi kuin se tempo, jolla kappale lopulta saatetaan kohteeseen, mutta tämä ei jaksa häiritä. Laulaja Bruce Dickinsonin laulu on keikan avausbiisin aikana hiukan jäykkää ja korkeat nuotit tuottavat vaikeuksia, mutta eipä ole tämä aivan helpoimpia biisejä laulajalle aloittaa keikka. Tunnelma on heti avausraidan aikana nostettu kattoon eikä se sieltä laskeudu kertaakaan ennen kuin levy lopullisesti vaikenee.

Jatkoa seuraa ”2 Minutes To Midnight:n” muodossa ja tämän kappaleen aikana alun kankeus alkaa haihtua. Dickinson laulaa hienosti ja soitto kulkee kuin kiskoilla eteenpäin. Tästä kun jatketaan, ei tarjonta pääse heikkenemään, sillä seuraavina soivat ”The Trooper”, ”Revelations” ja ”Flight Of Icarus”. Brittiläinen metallimasiina jyrää ja kohdalle osuville ei anneta armoa vaan turpaan ladataan olan takaa. Moottori on saavuttanut sellaiset kierrosluvut, ettei sitä pysäytä mikään.

Steve Harris

Kun kuuntelee levyä ja tarkastelee settilistaa, ei voi kuin ihmetellä, millaista materiaalia on yhdelle tuplalevylle saatu mahtumaan. Vanhan liiton Iron Maiden -fanina on pakko todeta, että albumin takakannen biisilista on yhdeksänkymmentäprosenttisesti sellainen, jonka bändin toivoisi edelleen soittavan keikoillaan. Vai olette mieltä ”Rime Of The Ancient Marinerista”, Powerslavesta”, ”The Number Of The Beastista”, ”Hallowed Be Thy Namesta” tai ”Phantom Of The Operasta” vain osan mainitakseni. Listaa voisi jatkaa eikä taso siitä juurikaan laskisi.

Jokainen bändin viidestä ensimmäisestä albumista on saanut edustusta ”Live After Deathille” painotuksen ollessa kuitenkin luonnollisesti kolmessa tuoreimmassa ja nimenomaan Bruce Dickinsonin laulamassa kokopitkässä. Tälle on totta kai perusteena se, että pääosin näiden kolmen viimeisimmän albumin eli ”The Number Of The Beastin”, ”Piece Of Mindin” sekä ”Powerslaven” ansiosta Maiden oli vuonna 1985 se bändi, joka livelevyllä on kuultavissa ja ennen kaikkea aistittavissa. Paul Di´Annon tilalle tullut Dickinson ja Steve Harrisin tuohon aikaan todella hyvässä terässä ollut sävellyskynä olivat ne syyt, jotka nostivat bändin parissa kolmessa vuodessa suurten joukkoon ja jopa niiden yläpuolelle. Tässä vaiheessa bändi oli saavuttamassa ensimmäisen kukoistuskautensa lakipistettä ja suunta oli vahvasti edelleen ylöspäin.

Livelevyille on kautta aikojen tehty jälkiäänityksiä ja virheitä on studiossa korjailtu ennen kuin albumi on päästetty suuren yleisön nautiskeltavaksi. Tämä tietysti antaa hiukan väärää kuvaa siitä, mitä lavalla oikeasti on tapahtunut ja mikä nuotti ja isku on todellisuudessa keikalla soitettu. Varmaan ”Live After Deathiakin” on jonkin verran korjailtu ja siitä taitaa olla ihan puhuttuakin totuutta bändin jäsenten sanomana, mutta kuuleman perusteella vaikuttaisi, ettei pyyhekumia ole kovin runsain määrin käytetty. Tarkkaan kun kuuntelee, voi erottaa esimerkiksi kitaristien sooloissa alkuperäisiin verrattuna muutoksia, jotka eivät sinänsä virheiltä kuulosta, mutta kuitenkin tulee tunne, että nyt ei ihan osunut tai sitten on ehkä jossain hankalammassa osuudessa haluttu vähän oikoa. Lisäksi esimerkiksi soolosoundista komppisoundiin takaisin vaihdettaessa voi huomata, että efektipedaalin poljinta ei painettu aivan heti soolon loputtua vaan soolosoundin phaser pyörii melko pitkään soolon jälkeenkin, vaikka komppikitarasoundissa efektiä ei pitäisi kuulua. Tällaiset pienet jutut antavat tunteen siitä, että nyt ollaan live-tilanteessa ja nämä pikku viiveet sekä myöhästymiset kuuluvat asiaan. Kitaristien Dave Murray ja Adrian Smith komppiosuuksissa on myös hauska huomata eroavaisuuksia rytmityksissä. Periaatteessa rytmityksien ei monissa paikoin pitäisi toimia keskenään, mutta näillä herroilla on aina ollut toisiinsa jokin maaginen yhteys, jonka ansiosta soitto erilaisuudestaan huolimatta yksinkertaisesti vain toimii.

Rumpali Nicko McBrainin soitto on tuttuun tapaansa toisinaan hiukan kulmikasta ja fillit välillä vähän hapuilevat, mutta ilman hänen soittoaan Maiden ei olisi Maiden. Jotenkin kauhean vaikea olisi kuvitella kellontarkka rumpali soittamaan bändiin ja liialla pedanttisuudellaan tappamaan elämä, jonka McBrain soitollaan saa luotua. Tempot vaihtelevat ja useasti jopa yksittäisen biisin sisällä tapahtuu huojumista, mutta sekin on osa live-elämystä. Soitto on luomua ja perustuu fiilikseen. Klikkiä ei varmasti ole käytetty.

bruce

Bruce Dickinson laulaa suurilta osin komeasti, mutta oikopolkuja joutuu hänkin käyttämään. Nämä oikaisut ovat sittemmin tulleet tutuiksi myöhempien aikojen keikoilla ja miksipä ei käytettäisikään tuttuja turvallisia keinoja selvitä kunnialla tehtävistä. Iron Maidenin kappaleiden vokaalit on pääsääntöisesti kirjoitettu niin korkealle, että täytyy pitää ihmeenä kuinka Dickinson on tyylikkäästi urakasta selvinnyt ilta toisensa jälkeen. Varsinkin avausraita ”Aces High:ssa” Dickinsonilla on selkeitä vaikeuksia etenkin säkeistön kohdassa, jossa sointupohja vaihtuu A:aan. Laulu kulkee koko ajan korkealta ja kiertueen rasitus äänelle alkaa kuulua. Tätäkään ei kuitenkaan ole jälkeen päin menty korjaamaan vaan alkuperäisen laulun on annettu jäädä levylle. Lieköhän Dickinsonilla itsellään ollut vaikeuksia jälkikäteen kuunnella lauluaan, sillä melkoista henkihieverissä huutamista tuo kyseinen kohta on.

”Live After Death” on äänitetty sekä Los Angelesin Long Beach Arenalla sekä Lontoon Hammersmith Odeonissa. Iron Maiden ei vielä tuohon aikaan ollut stadionkokoluokan bändi, mutta soitti silti headliner-keikkoja kymmenetuhannen molemmin puolen vetävissä saleissa ja halleissa. Toki stadioneilla ja suurilla festivaaleilla oli soitettu reilusti isommillekin yleisöille, mutta kiertueen peruskeikat soitettiin pykälää pienemmissä puitteissa. Suosio oli koko ajan kasvavaa ja uutta Maiden-fanikantaa sikisi joka puolella maailmaa sitä mukaa, kun kiertue eteni.

Albumin kansitaide oli taattua Derek Riggsiä, joka tuohon aikaan oli bändin hovikansitaiteilija. Kansikuvassa Eddie-maskotti nousee ylös haudastaan ja omalta osaltaan välittää bändin tunti turpaan -asennetta. Kun kuvaa katsoo, voi nuottiakaan kuulematta päätellä, että nyt ei leikitä vaan tuloillaan on jotain elämää suurempaa.

Iron Maiden oli vuonna 1985 ja ”Live After Deathin” aikoihin huippuunsa viritetty kone, joka oli saavuttamaisillaan 80-luvun suosionsa aallonharjan. Yhtyeen vahvuus oli nimenomaan keikat, jotka bändi on aina vetänyt viimeisen päälle ja mistään tinkimättä. Bändin livekunto ja soitto yleensäkään ei ole koskaan perustunut metronomintarkkaan soittoon tai muusikoiden virtuositeettiin vaan kokonaisuuteen, joka kyllä kestää pienet kauneusvirheet. Sanotaan, että kokonaisuus on osiensa summa ja Iron Maidenin tapauksessa tämä ei voisi enempää paikkaansa pitää. Bändi raivoaa läpi reilun puolitoistatuntisen livejulkaisunsa sellaisella intensiteetillä, ettei se yksinkertaisesti jätä mitään arvailujen varaan. Hiki lentää leveässä haara-asennossa ja jalka monitorin päällä.

”Live After Death” ilmestyi myös DVD-formaatissa vuonna 2008. Jos pelkkä kuuntelu ei riitä ja haluaa saada kokonaisvaltaisen keikkanautinnon, suosittelen tutustumaan myös keikan visuaaliseen puoleen. Nähtynä ja kuultuna kokemus nousee vielä astetta korkeammalle tasolle ja ei voi kuin valitella, että miksi itse ei päässyt paikan päälle World Slavery Tourin aikaan. Iron Maidenin 12 kertaa nähneenä olen sataprosenttisen varma, että kyseinen veto menisi paikan päällä nähtynä kirkkaasti kärkeen. Tätä levyä on hankala arvioida tiukan objektiivisesti, sillä mukana on niin paljon henkilökohtaista tunnetta ja nostalgiaa vuosikymmenten takaa. Kaikkine mainittuine kauneusvirheineenkin tämä on täyden kympin albumi, jolla kaikki ohilaukauksetkin ovat juuri oikeilla paikoilla. Scream for me Long Beach!

10/10

Teemu Kuosmanen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]
iron maiden live after death
Intro/Churchill´s Speech
Aces High
2 Minutes To Midnight
The Trooper
Revelations
Flight Of Icarus
Rime Of The Ancient Mariner
Powerslave
The Number Of The Beast
Hallowed Be Thy Name
Iron Maiden
Run To The Hills
Running Free
Wrathchild
22 Acacia Avenue
Children Of The Damned
Die With Your Boots On
Phantom Of The Opera
[/one_fourth_last]

Levylautasella soi raskaamman musiikin osalta lähinnä black metal, Volbeat sekä Metallica. Läheinen suhde myös 90-luvun death metaliin. Levyhyllyjä täyttävät myös itärannikon hip hop - albumit. Työstä ja musiikista jäävä vapaa-aika kuluu kuntosalilla, lätkäkaukalossa, fudiskentän reunalla sekä customoidulla harrikalla kruisaillessa. Harrastuksiin lukeutuvat myös elokuvat, tv-sarjat, vinyylit ja lukeminen. - Fire Walk With Me-