Sweden Rock Festival 11.6.2016 Raportti

IMG_0439

Sweden Rockin päätöspäivänä lauantaina jalat huutivat jo armoa, mutta kattaus oli sen verran kova, ettei armoa ollut luvassa ja iltapäivän aluksi tie vei heti päälavan etualalle. Ohjelmassa oli myös Offical Merch-paitaostokset, tässä kohtaa tuli huomattua kuitenkin selkeästi pelin henki – vain nopeat elävät.

Päälavan paisteessa iltapäivän avasi superkokoonpano The Winery Dogs, joka on kahdella albumillaan ”The Winery Dogs” sekä ”Hot Streak” herättävänyt melkoisesti huomiota. Edellisenä iltana Dee Snider oli yllyttänyt yleisöä saapumaan paikalle katsastamaan rumpali Mike Portnoyn toisen yhtyeen esitystä, aivan kymmeniä tuhansia Twistareiden malliin ei ollut kentällä, mutta ihan mukavasti porukkaa kuitenkin. Päähuomio kiinnittyi kitaristi/laulaja Richie Kotzenin lisäksi erityisesti basisti Billy Sheehaniin, jonka sormet vilistivät basson kaulalla melkoiseen tahtiin. Yhtye koostuu virtuooseista, ja teknisesti esitys oli huippuluokkaa. Bändin varsinainen kappalemateriaali muutamaa poikkeusta lukuunottamatta jäi kuitenkin tasapaksuksi yksilösuoritusten viedessä suuren osan tilasta.

Fintroll(c)ArtoLehtinen

Paremmin yhtyeenä onnistui Sweden Stagella riehunut koti-Suomen Finntroll, jonka soundit ja esitys olivat hyvällä mallilla. Ruotsalaiset tuntuivat festareiden raskaamman metallin edustajista pääsevän parhaiten tunnelmaan juuri tämän bändin kohdalla. Jälleen oli mukava nauttia päivän lounas ja seurata samalla yleisön yhteislaulua kotimaamme folk-ylpeyden tahtiin.

Omalta kohdalta Sweden Rockin odotetuimpiin esiintyjiin kuului Hollannin Legion Of The Damned, joka kärsi jälleen yleisön jonkinasteisesta apaattisuudesta. Muutamien uskollisten fanien lisäksi valtaosa tuntui seuraavan keikkaa jonkinlaisista tarkkailuasemista. Tämä ei bändin esitystä kuitenkaan haitannut ja juhlistaakseen vuoden 2006 ”Malevolent Creation” – albumin 10-vuotisjuhlaa, thrash-viisikko soitti levyn läpi alusta loppuun ensimmäistä kertaa koskaan. Levy on yhä yksi raskaamman metallin kruununjalokivistä, ja hyvin yhtye pisti virtaa sen kappaleisiin livenä soundien ajoittaisesta puuroutumisesta huolimatta. Lopuksi kuultiin vielä ”Cult Of The Dead” ja “Son Of The Jackal”-albumien nimivedot. Toivottavasti bändin 10th anniversary kiertue yltää myös Suomeen täysimittaiselle klubikeikalle, sillä siinä ympäristössä uskoisimme yhtyeen saavan paremmin ansaitsemansa vastaanoton.

Päälava kutsui seuraavaksi. Kitaristina Steve Vai on yksi mailman parhaista, eikä tätä tosiseikkaa varmasti voida kyseenalaistaa. Sen sijaan livenä suurella festivaalilavalla miehen tilutusakrobatia ei yksinkertaisesti toiminut ja olisi ehdottomasti kaivannut tuekseen kunnon laulajaa ja edes niiden parhaiden kappaleiden soittamista. Seurueemme pääantina keikasta oli sen jälkeen tapahtunut spekulointi David Lee Rothin ”Eat ’Em And Smile”- klassikkokokoonpanon tälle vuodelle luvatusta reunionista, porukasta olisi nimittäin 2/4 ollut jo valmiiksi lauantaina paikan päällä Sweden Rockissa.

symphx3

Progressivisen metallin huippunimiin kuuluva Symphony X vastasi yhdestä Lemmy Stagen parhaimmista esityksistä näillä festareilla. Bändi teki melko rohkean ratkaisun soittaen peräti kymmenen kappaletta uudelta ”Underworld”-levyltä. Mutta kun kyseessä on Symphony X:n parhaimmistoon kuuluva julkaisu ja yhtye todella iski biisit kotiin raivokkaalla otteella, ei tästä voinut valittaa. Vokalisti Russell Allen omaa hienon äänen ja lavakarisman, jonka avulla bändin tekninen taituruus siirtyy mainioksi livekokonaisuudeksi. Soundien ollessa mahtipontiset ja samalla sopivan raskaat, setti oli todella onnistunut. Ja kuultiinhan uuden materiaalin jatkoksi ”Out Of The Ashes” sekä ”Sea Of Lies” vanhojen fanien riemuksi. Lopuksi Allen heilutti Captain Morgan-rommipulloa ja omisti päätöksenä kuullun ”Legend”-kappaleen edes menneille legendoille Ronnie James Diolle sekä Lemmy Kilmisterille.

Symphony X:n jälkeen oli aika katsastaa paitakojut, ja harmiksemme huomasimme kadon olleen melkoinen. Megadethin ja monen muun aiempien päivien esiintyjien paidat oli loppuunmyyty ja loppujen lopuksi jopa Symphony X:n ja Anthraxin osalta jäljellä ei ollut pian kuin ääripäiden kokoa. Toki paitamenekki on ymmärrettävää loppuunmyydyillä festareilla, mutta olisi toivonut yhtyeiden varustautuneen hiukan paremmin, koska selkeästi markkinat olisivat hyvälle oheistuotteiden myynnille olleet suuret. Jatkossa siis paidat kannattaa napata heti haltuun.

dta5

4Sound Stagella päästiin Symphony X:n jälkeen jälleen raskaampiin tunnelmiin kun Deathin ja Chuck Schuldinerin muistoa kunnioittanut Death DTA astui lavalle. Bändi on vihjaillut kiertueiden loppumisesta, mikä olisi todella sääli, sillä Chuck Schuldinerin hienot kappaleet ansaitsivat jatkossakin saada huomiota ja Death DTA esitti ne kunnioituksella ja asiallisella otteella. Soundit olivat paremmat kuin Legion Of The Damnedilla lukuunottamatta hieman liian hiljaista lauluosastoa. Itse laulussa ja kitarassa Max Phelps teki todella hyvää työtä, eikä yrittänyt viisaasti kopioida suoraan Schuldinerin ainutlaatuista soittoa ja vokalisointia. Oli myös mukava todistaa vanhojen Death-miesten Steve DiGiorgion ja rumpali Gene Hoglanin työskentelyä. Hieman ihmetystä herätti tilan uhraaminen Slayer-covereille, kun kuitenkin Deathista on kysymys. Muuten settilista tarjosi monipuolisen kattauksen yhtyeet historiaan. Erityisesti ”Humanilta” vedetyt ”Flattening Of Emotions” sekä ”Suicide Machine” saivat niskat nykimään rajusti tällä osastolla. (VK)

udo6

Festivaalien päätösiltaan kiirettä oli saatu aikaan yhtyeiden tason ja lavojen välisten metrien ansiosta. Päälavalle kellon käydessä jo pitkälti yli seitsemän hyökkäsi Suomessakin hienon keikan Tavastialla keväällä vetänyt UDO, tällä kiertueella omalla sukunimellään Dirkschneiderina esiintyvä herrasmies. Udon settilistahan koostuu nykynimellä ainoastaan Acceptin ajoilta. Tämä tarjonta kerää kuulijoita ympäri maailmaa ja poikkeusta ei nähty näilläkään festareilla. Lavan edusta, sekä myös oikeastaan koko alue lähistöltä oli tuupattu täysin täyteen. Herra vetikin koko laajan skaalan Accept hittejä. Toimittajakin innostui nostamaan nyrkin ilmoille legendaaristen kappaleiden, kuten ”Princess Of The Dawn” ja ”Metal Heart” aikana sekä laulamaan mukana. Viimeisiä kertojahan Dirkschneider nousee näiden kappaleiden saattamana lavalle, joten tästä syystäkin oli paikallaan ottaa ilo irti tarjonnasta. Udo tunnetusti huudatti läpi keikan yleisöä sekä innosti laulamaan mukana. Tunnelma olisi kyllä ollut korkeammalla hieman pienemmissä olosuhteissa, suurella lavalla kun näimme turhan selkeästi vanhan miehen tekemässä työtään ja nuoret pojat vierellä soittamassa. Yhtye vetäytyi lavalta kappaleen ”Losers And Winners” saattelemana pamauttaakseen perään ilmiömäisen encore-setin. ”Metal Heart,” ”Fast As A Shark,” ”Balls To The Wall” ja illan päättänyt ”Burning” jättivät yleisön hurmion partaalle. Vaikka Accept on Accept, hyvää ja varmaa työtä Dirkschneider teki jälleen. Yhtye vetäytyi illan hämärään Frank Sinatran ”My Way”-kappaleen soidessa taustalla. (JK)

Anthrax(c)ArtoLehtinen (4)

Thrashia oli vielä luvassa loppuiltaan kun Anthraxin aikana Sweden Rock sai pitinkin pyörimään. Tosin esimerkiksi yleiseen meininkiin Tuskassa verrattuna tunnelma oli melkoisen rauhallinen, ensin vähän tönittiin ja sitten herrasmiehinä käteltiin ennen kuin taas lähdettiin pyörimään. Anthrax vaikutti kuitenkin tyytyväiseltä saamaansa vastaanottoon ja kyllä Lemmy Stagen edustalla meteliä vanhojen klassikoiden kajahtaessa saatiin.

Uusi ”For All Kings”-albumi on verevä näyttö yhtyeen kyvyistä tehdä edelleen varteenotettavaa metallia ja setti käsitti vanhojen tuttujen vetojen lisäksi useamman uuden kappaleen. Suomen edelliseltä visiitiltä jäimme kaipaamaan ”Medusaa”, joka onneksi nyt kuultiin ja nousi keikan kohokohdaksi. Joey Belladonna oli Suomen keikan tapaan laulussa todella vahvassa kuosissa, ja innolla jäämme odottamaan uusintaa parin viikon kuluttua Tuskassa.

Anthraxin kanssa samaan aikaan kulman takana Sweden Stagella esiintyi 1980-luvun hard rock-mestareihin kuuluva King Kobra, joka palasi kehiin lähes alkuperäisessä kokoonpanossa joitakin vuosia sitten. Pidän yhtyettä korkeassa arvossa, ja setti alkoi vahvasti Sweden Rockissakin. Lukuisat soolospotit ja perään vedetty Black Sabbath-coveri ”Heaven And Hell” eivät tosin olleet omiaan nostamaan tunnelmaa. Jos rummuissa olisi ollut edes Carminen veli Vinnie, olisi Sabbath-rainan tulkinta ollut jossain määrin perusteltua. Basisti Johnny Rodin tulkitsema ”Wild Child” sentään sopi kuvioon. Vaikutti muutenkin siltä, ettei aivan parasta yhteensoittavaa King Kobraa nyt ollut tarjolla. Laulaja Paul Shortino vaikutti nimittäin useassa kohtaa innottomalta ja siltä kuin mies haluaisi olla jossain aivan muualla kuin lavalla. Laulu ei tuntunut sekään irtoavan monessa kohtaa niin kuin olisi ollut tarkoitus. Rodin harteille jäi shown ylläpito, ja mies teki kieltämättä parhaansa liikkuen aktiivisesti ympäri lavaa. Carmine Appice on ikäisekseen edelleen hyvässä vedossa, mutta rumpusoolo sai ihmiset liikkumaan asemistamme tarkastellen turhan vikkelästi kohti vessatiloja.

MyDyingBride(c)ArtoLehtinen

Tämän jälkeen aikaa jäi vielä lyhyesti tarkistaa brittien synkistelyn kuninkaan My Dying Briden 4Sound Stagen viimeinen esitys. Tunnelma oli synkän tuomiopäivää enteilevä bändi runnoessa läpi settinsä, joka koostui vanhoista tutuista numeroista ja poiminnoista uudelta hienolta “Feel The Misery”-albumilta. Yleisöä olisi saanut olla jälleen enemmänkin, mutta eerisen hiljainen ja tumma ilmapiiri kylmenevässä illassa tuntui sopivan bändin sovituksiin sekä ilmeeseen jollain mystisellä tavalla täydellisesti.

Viime hetkellä festareille mukaan liittynyt Demon sulki tapahtuman Rockklassiker Stagen ja teltan osalta. NWOBHM-veteraani esiintyi varmaotteisesti, joskin ero kyseisestä liikkeestä pinnalla nousseisiin yhtyeisiin oli selvä ja havaittavissa. Myöskään energialtaan Demon ei yltänyt keskiviikkona samalla lavalla esiintyneen Diamond Headin tasolle. Silti toivomme menestystä yhtyeelle omalla tinkimättömällä tiellään.

Päälavalla oli vielä Sabatonin tilaisuus näyttää olevansa maailmanluokan yhtye, ja tämän mahdollisuuden bändi tuntui käyttävän kaikin voimin hyväkseen. Festival Stage näytti syttyvän liekkeihin ruotsalaisten tarjoillessa tutun energisen ilotulituksen. Lavalla nähtiin tuttu sotatankki ja koko yhtye laulaja Joakim Brodenin johdolla tuntui hyödyntävän jokaisen neliösentin heille annetusta suuresta tilasta. Vuoden 2012 ”Carolus Rex” – albumin kappaleet vedettiin ruotsiksi kuten kotiyleisön edessä kuului ja setin lopussa kuultu juuri edellisenä päivänä ensijulkaisunsa saanut single ”The Lost Battallion” istui muun materiaalin sekaan mainiosti. Konsertin loppuessa yleisö vaikutti näkemäänsä enemmän kuin tyytyväiseltä, ja Sabatonin sankarimetallin jatkuvaa ja kasvavaa suosiota ei voi kuin ihailla.

Michael Schenker Fest kuului niin ikään festivaalien odotetuimpiin konsertteihin. Lemmy Stagelle nousivat nimittäin yhdessä päämies Schenkerin kanssa basisti Chris Glen ja rumpali Ted McKenna joten lavalla nähtiin jälleen 1980-luvun alun kokoonpano täydennettynä kitaristi/kosketinsoittaja Steve Mannilla. Vaikka Schenker itse vaikutti hyväntuuliselta ja se kuuluisa kitara soi komeasti läpi setin, ei tässä ollut samaa yhtenäistä soundia kuin esimerkiksi Michael Schenker’s Temple of Rock-keikalla Virgin Oilissa pari vuotta takaperin. Homma potkaistiin käyntiin instrumentaalilla ”Into The Arena,” jonka jälkeen Schenker kuulutti lavalle alkuperäisen, jo kertaalleen uraansa lopetelleen laulajan Gary Bardenin.

Heti alkuun Gary ilmoitti äänensä olevan hajalla, mutta tässä nyt vedetään mitä pystytään. Tämän hämmentävän ilmoituksen jälkeen Barden pysyikin lavalla jostain syystä peräti seitsemän kappaleen ajan. Ääni riekaleina vokalisti tulkitsi ”Attack Of The Mad Axemanin,” ”Armed And Readyn” ja ”Cry For The Nationsin” parhaansa yrittäen, mutta olihan herran kurkku melkoisen pahassa kuosissa. Silti hymyillen Barden lopulta takavasemmalle ja takaisin eläkkeelle poistui.

msg6

Loistavan ”Coast To Coast”-instrumentaalin jälkeen Graham Bonnet astui esiin ja veti samat biisit jotka jo oli tulkinnut keskiviikkona oman yhtyeensä kanssa, eikä tässäkään kohtaa aivan päästy huipputunnelmaan. Lopulta onneksi vuoron sai Robin McAuley, joka oli edelleen ääneltään todella vahvassa kuosissa. Alun ”Save Yourself” sekä ”This Is My Heart” lupasivat hyvää, mutta jostain syystä nyt tarjolla ollutta tuhannen taalaan paikkaa soittaa lisää laadukasta ja liian vähälle huomiolle jäänyttä McAuley Schenker Groupin materiaalia ei hyödynnetty, vaan Robin pistettiin jatkoksi laulamaan loppuun kuluneet UFO-hitit ja koko keikka oli sitä myöten siinä. Toki ”Doctor Doctor” ja ”Rock Bottom” ovat ansiosta Schenkerin katalogin ylistetyimpiä kappaleita, mutta kun lavalla oli ainutlaatuinen kattaus miehen historian esiintyjiä, olisi nyt kannattanut edes jollain tavalla poiketa normikaavasta.

Myöskään luvattua neljättä laulajaa Leif Sundinia ei jostain syystä lavalla nähty lainkaan, settiin oli merkitty hänen tulkittavakseen UFO:n ”Too Hot To Handle,” mutta ilmeisesti aikataulullisista syistä se jätettiin välistä. Mielessä ei varmasti käynytkään vetää Sundinin laulamalta aliarvostetulta ”Written In The Sand”-kiekolta mitään. Summa summarum: Schenker oli hyvässä vedossa ja soolot kajahtivat ilmoille loistavasti, kuten viime vuosina on totuttu, mutta festarin viimeiseksi vedoksi hiukan puoleen väliin kiri valitettavasti jäi. (VK)

Joka tapauksessa viimeiseen yöbussiin ontui useampi onnellisen tyytyväinen festarikävijä. Seuraavana aamuna suunnattiin anivarhain kohti koti-Suomea ja paluumatkalla jäsenet olivat jo koetuksella. Tästä huolimatta kokemus oli yhtä aikaa nostalginen, hieno ja pysäyttävä. Väkisin jäimme jälleen pohtimaan tämän kaltaisten festareiden rakennetta. Moni veteraani on joko päättänyt tai päättämässä uraansa, useat ovat jo maan alla, mikä on tulevaisuus? Sweden Rockin neljästä päälavan viimeistelijästä ainoastaan Sabaton jatkanee uraansa vielä pidempään, muut ovat väistämättä sen ehtoopuolella. Nähdäänkö ensi kesänä yhtä kovat esiintyjät vai joudutaanko jossain vaiheessa tinkimään laadusta ja/tai lavojen määrästä? Aika näyttää. Tunnelma festareilla oli erinomainen, ruoka hyvää ja järjestelyt toimivat. Jonoja ei ollut pahemmin mihinkään ja koko reissun aikana taisimme nähdä yhteensä yhden kaverin turvamiesten talutuksessa. Sweden Rockiin kannattaa siis jatkossakin ehdottomasti suunnistaa mikäli monipuolinen metallitarjonta laadukkaassa ympäristössä kiinnostaa. Erityiskiitokset kuvaajille, Elmulle ja mukavalle matkaseuralle Metalliluolasta!

Päivän parhaat: Symphony X, Anthrax
Päivän alisuorittajat: Michael Schenker Fest ei yltänyt siihen hurmokseen, jota etukäteen odotimme.

Raportti : Jussi Krannila & Ville Krannila
Kuvat: Marko Syrjälä, Arto Lehtinen, Jussi Krannila & Ville Krannila

toimitus

Elmu Matkailu-sivut
Sweden Rock Festival-sivut

swedenrock

Katso kuvagalleria lauantailta alta:

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here