2000-luvun alussa uudelleen aktivoituneen Whitesnaken vuosituhannen toinen studiotuotos jätti allekirjoittaneelle karvaan pettymyksen maun. Jo edellinen ”Good To Be Bad” varoitteli aluksi tylsällä kokonaisuudellaan, mutta ajan myötä koukkuja paljastui ja livenä kappaleet toimivat mukavasti. ”Forevermore” ei sen sijaan ole vuosikymmen ilmestymisensä jälkeen kuuntelua kestänyt ja kyseessä on selvästi bändin historian keskinkertaisin tuotos yhdessä uusimman “Flesh & Blood” -albumin kanssa.
Yhtyeen soittotaidossa ei ole tällä kiekolla moittimista, Doug Aldrich ja Reb Beach ovat taitavia kitaristeja ja muut muusikot tekevät varmaa työtä. Soundissa yhdistyy vanhan Whitesnaken juurevuus ja myöhempien aikojen sliipatumpi mahtipontinen näkökulma. Tuotanto on kohdallaan, vaikka 1980-luvun alun rentouteen ei ylletä. David Coverdalen äänen rapautumisesta on kirjoitettu viimeisten vuosikymmenien aikana paljon, mutta legenda on tällä levyllä verrattain hyvässä kunnossa. Korkeat äänet eivät enää irtoa entiseen malliin, mutta vastaavasti hitaammissa kohdissa tunnetta sekä paloa on riittävästi.
Ongelmana ovat valitettavasti itse sävellykset, eikä materiaali yksinkertaisesti nouse lentoon. Aldrichin ja Coverdalen luova yhteistyö ei 10 vuoden aikana tuottanut samanlaista hedelmää kuin laulajan klassikot esimerkiksi edeltäjien John Sykesin sekä Adrian Vandenbergin kanssa. ”Forevermorea” voisi kuvata kasvottomaksi ja kappaleet ovat parhaimmillaan pastisseja yhtyeen menneisyydestä.
Suurin osa biiseistä kuulostaa tietoiselta ratkaisulta jäljennellä Whitesnaken katalogin eri julkaisuja. Lopputulos on kopio, joka ei syty liekkeihin alkuperäisen teoksen tavoin. Esimerkkejä riittää, aina bluesvedoista surumielisiin balladeihin. ”My Evil Ways” on räätälöity ”Saints An’ Sinners” ajan muotiin ilman samaa tarttuvuutta ja sovituksen taidokkuutta. Nimibiisi tavoittelee jylhää Coverdale/Page-projektin tunnelmaa, mutta veto pysähtyy puoliväliin. Rivakka ”1987”– henkinen ”Dogs In The Street” on ainoa hetki, jolloin innostus nousee lattiatasosta, ja vastaavaa riffittelyä olisi pitänyt kuulla enemmän.
Vuonna 2015 seurannut Deep Purplen materiaalia uudelleen lämmitellyt ”The Purple Album” -julkaisu ei klassikkobiiseistä huolimatta kokonaisuutena vakuuttanut, ja pari vuotta sitten ilmestynyt “Flesh & Blood” toisti “Forevermoren” keskinkertaisuuden. Täytyy toivoa että Coverdale kumppaneineen jaksaisi vielä taikoa yhden kunnon studiolevyn, jotta nämä ohilaukaukset eivät jää yhtyeen joutsenlauluksi.
6+/10
Ville Krannila
1) Steal Your Heart Away
2) All Out Of Luck
3) Love Will Set You Free
4) Easier Said Than Done
5) Tell Me How
6) I Need You
7) One Of These Days
8) Love And Treat Me Right
9) Dogs In The Street
10) Fare Thee Well
11) Whipping Boy Blues
12) My Evil Ways
13) Forevermore
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}