Whitesnake – The Purple Album (2015)

Deep Purple-klassikoiden uudelleen lämmittelyä ei olisi aivan heti Whitesnakelta odottanut. Joku kyynisempi voisi sanoa, että edellisten studiolevyjen tason käännyttyä laskuun, nyt sitten nyhdetään viimeisiä mahdollisia tuloja irti jossain määrin hupenevasta fanikannasta. Whitesnake on kuitenkin muutamia Purplen kappaleita soittanut konserteissaan läpi viimeiset reilut 10 vuotta, jonka ajan yhtye on ollut uudelleen aktivoituneena. Virallisesti julkaisun takana olevat syyt liittyvät kunnianosoitukseen, menneisyyden arvostamiseen ja Deep Purplen MK3 kokoonpanon sinänsä paikallaan olevaan tributointiin. David Coverdale selittää syitä ja taustoja levylle kattavasti levyvihossa, joka onkin erittäin mielenkiintoista luettavaa.

Muutama vuosi sitten kosketinsoittaja Jon Lordin kuoleman inspiroimana Coverdale oli ottanut yhteyttä Ritchie Blackmoreen uudelleen virittääkseen ystävyyden ja kartoittaakseen olisiko mahdollista saada aikaiseksi jonkinlainen Deep Purple-reunion. Tämä tuskin olisi toteutunut sillä nimellä, koska Ian Gillanin vetämä kokoonpano yhä maailmalla vaikuttaa. Loppujen lopuksi erimielisyydet mm. kiertämisen suhteen pistivät projektin karikolle, mutta idea Purple-rainojen lämmittämisestä jäi itämään Coverdalen mieleen.

Nyt Whitesnake tarjoilee ”The Purple Albumin” muodossa 15 uudelleen versioitua kappaletta vuosilta 1974–1975 eli niiltä kolmelta Purple-levyltä, joilla Coverdale aikanaan lauloi. Kyynikot jättävät levyn suorilta käsin hyllyyn ja muut voivat tutkia enemmän puolueettomasti mistä tässä projektissa oikein on kysymys.

Ruletti pistetään pyörimään itseoikeutetusti ”Burn”- vauhtipalalla ja välittömästi (ja ikävä kyllä odotetusti) käy ilmi, ettei Davidin kuuluisa savuinen ääni tämän kaltaisessa metallisessa versioinnissa ole enää parhaimmillaan. Joidenkin mielestä suoritus ei ole edes kelvollinen, mutta on näistä huonompiakin tulkintoja kuultu. Rankemmissa kappaleissa Coverdale on selvissä vaikeuksissa ja taustalaulajat ovat mukana tukemassa useimmissa kohdissa. Sovitukset ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hyvin lähellä alkuperäisiä, mutta tunnepuolella liikutaan aivan eri alueilla. Parissa kappaleessa on mukaan otettu uudemman Whitesnaken tyylistä akustista Led Zeppelin-henkistä fiilistelyä, joka ei vain tunnu biiseihin luonnollisesti istuvan. Zeppelin ja Purple ovat kaksi eri asiaa ja ne on syytä pitääkin erillään.

Olennainen kulmakivi lauluosaston ulosannista myös puuttuu. Se on Glenn Hughesin ääni, joka oli aikanaan näillä levyillä aivan yhtä olennainen osa Purplen rakennetta kuin Coverdalen rouheampi tulkinta ja toi siihen Blackmoren vihaamaa funk-soundia. Pisteet toki Coverdalen rohkeudesta ottaa käsittelyyn ”Holy Man,” joka siis alun perin oli Hughesin yksin laulama kappale. Tähän biisiin moderni Whitesnake-sovitus sopii täydellisesti ja yllättäen se nousee tämän levyn vahvimmaksi esitykseksi.

Sävyttävimmät Coverdalen viime vuosien lauluesitykset on saatu esille balladeissa, ja pettymystä ei tältä osin tuota ikivihreä ”Soldier Of Fortune.” Tunteikkaasti veteraani vie kauniin melodian loppuun ja vuosikymmenien kokemuksen myötä biisi saa vereviä tunteita aikaan rintalastassa. Tästä huolimatta tämäkin versio kalpenee kun vuoden 1997 akustinen livealbumi ”Starkers In Tokyo” otetaan vertailuun. Blues-klassiko ”Mistreated” jää pahasti torsoksi Coverdalen vokaaliongelmien vuoksi ja taas kerran tunnelma ei yllä tavoiteltuihin korkeuksiin.

Blackmoren poissaolo tästä hankkeesta on toki mahdollistanut kappaleiden poimimisen myös 1970-luvun viimeiseksi Purple-tuotokseksi jääneeltä ”Come Taste The Bandilta.” Funk-vaikutteisen levyn muistaminen onkin asiana selvää plussaa. Tosin funkista ei tällä levyllä ole enää jälkeäkään vaan yleisilme on amerikkalaisessa heavy rockin ja metallin fuusiossa täyteen ahdettuine tuotantoineen. Kitaristi Doug Aldrichin poistuttua kokoonpanosta hänen paikkansa on ottanut Night Ranger-mies Joel Hoekstra, jonka soitto on teknisesti oikeaoppista, mutta tunteeltaan kovin kasvotonta. Kiistatta lahjakas Reb Beach ei hänkään ole nyt kotonaan tämän tyyppisen brittiläisen 1970-luvun materiaalin kanssa. Tätä vastaavaa ongelmaa on myös Whitesnaken kaikilla viimeisen vuosikymmenen studiolevytyksillä kuultu riittämiin. Rumpali Tommy Aldridge on erittäin lahjakas ja meriittinsä ansainnut soittaja, mutta hänen halon hakkuuta muistuttava tyylinsä sotii sekin näiden biisien luontaista juurekkuutta vastaan.

Loppujen lopuksi ”The Purple Album” on hyvin ongelmallinen levy. Coverdalen tarkoitusperät saattavat olla jalot ja oletettavasti tulevalla kiertueella kuullaan useampi näistä ikivihreistä. Onhan maailmalla kaikenlaisia ja kaiken tasoisia tribuuttibändejä, joiksi itse Deep Purplekin on jo luisunut. Tässä tilanteessa kyllä Whitesnake sinne sekaan mahtuu, eikä arvioija välttämättä haluaisi suoraan teilata tätä albumia. Fakta kuitenkin on, että 40 vuoden takaiset hevihistorian monumentit jatkavat seisomistaan ajan ja myllerysten keskellä täysin horjumattomina. Kunnianosoituksen sijasta Whitesnake saattaa tällä puolivillaisella levyllä vain ohjata kuulijan takaisin niiden pariin. Jos joku uusikin fani nuo levyt tämän kautta löytää, on sota sitä myöten puoliksi voitettu.

7+/10

Ville Krannila

1. Burn
2. You Fool No One
3. Love Child
4. Sail Away
5. The Gypsy
6. Lady Double Dealer
7. Mistreated
8. Holy Man
9. Might Just Take Your Life
10. You Keep On Moving
11. Soldier Of Fortune
12. Lay Down Stay Down
13. Stormbringer
14. Lady Luck
15. Comin’ Home

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here