Accept – Too Mean To Die (2021)

Saksalainen metalliveteraani Accept palaa reilun kolmen vuoden jälkeen uudella albumilla. Wolf Hoffmannin johtama koneisto on työstänyt jo viisi levyä reilu 10 vuotta sitten tapahtuneen viimeisimmän paluunsa jälkeen ja kokonaisuudessaan ”Too Mean To Die” on 1970-luvulla alkaneen uran 16. studiojulkaisu.

Hoffmann ohjaa Acceptia edelleen perinteisellä saksalaisella suoraviivaisuudella ja tehokkuudella. ”My way or the highway” ja pitäytyminen toimivaksi nähdyssä reseptissä on kitaristin mukaan ollut kantavana teemana alusta alkaen. Tien päälle ovat sen myötä siirtyneet yksitellen kaikki bändin klassikkokoonpanosta – osa toteuttamaan omaa musiikillista visiotaan, osa mahdollisesti muuten väsyneenä rivimuusikon asemaan. Viimeisimpänä takavasemmalle siirtyi basisti Peter Baltes pari vuotta sitten. Toki mukana on Grave Diggerissä joskus vaikuttanut Uwe Lulis, joka on statistin roolissa kuten loppukolmikko soittajia. Jos muut kitaristit levylle jotain ovat soittaneet, epäilemättä Hoffmann on nuotittanut olkapään takana nämä osuudet tarkasti, koska mitään normaalista poikkeavaa ei kuulla.

”Too Mean To Die” on kuuntelukokemuksena hyvin saman kaltainen AC/DC:n tuoreen ”Power Upin” kanssa. Sillä poikkeuksella, että Accept on historiansa aikana ja viimeksi vuosikymmen sitten kyennyt selvästi monipuolisempaan ulosantiin. AC/DC:ltä kuluttaja viimeiseksi vaatii suunnan muutoksia, mutta Acceptille ei enää keskinkertaisen ”The Rise Of Chaosin” jälkeen hyväksy samaa vapaakorttia vaan tie vie Monopolilaudalla vankilaan ilman seteleitä ja noppia. Kukaan ei bändiltä erityisesti nykyisellä miehityksellä odota uutta ”Restless And Wildia”, mutta ”Blood Of The Nations” pitäisi edes yrittää haastaa.

Vokalisti Mark Tornillo astui aikanaan Udo Dirkschneiderin sotasaappaisiin ja on täyttänyt paikkansa varmuudella. Mies hoitaa tonttinsa edelleen hyvin eikä ”Too Mean To Die” kaadu hänen suoritukseensa. Albumin paras kappale on siitä huolimatta paradoksaalisesti sen päättävä instrumentaali, joka joitain vuosia sitten ilmestyneen soololevynsä jatkeena selvästi inspiroi Hoffmannin tavoittamaan osan menneisyyden loistoaan. Tämän ohella kaikki sovitukselliset paukut on kasattu singleen ”The Undertaker”, jonka muutamat sointukuviot on myös kuultu useaan kertaan aikaisemmin.

Biisit kuten ”Sucks To Be You” sekä ”Overnight Sensation” ovat kasvottomia sävellyksiä Andy Sneapin tutulla kylmän kolkolla tuotannolla varustettuna. Sanoitukset ja sovitukset kierrättävät kliseitä toisensa perään. Bändi tuntuu omaa soundiaan korostetusti alleviivaamalla hamuavan jonkinlaista terävää yksinkertaisuutta, ja saa aikaiseksi vain tylsää, paikoitellen jopa yhtyeen maineikasta historiaa pilkkaavaa ruostetta. Vuonna 2021 sielutonta metallia tulee ovista ja ikkunoista aivan liikaa. Jos kannessa lukee Accept, tätä ei enää voi millään muotoa sietää.

6-/10

Ville Krannila

1.Zombie Apocalypse
2.Too Mean To Die
3.Overnight Sensation
4.No Ones Master
5.The Undertaker
6.Sucks To Be You
7.Symphony Of Pain
8.The Best Is Yet To Come
9.How Do We Sleep
10.Not My Problem
11.Samson And Delilah

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here