Queensrÿche – The Verdict (2019)

Tarinoita legendaarisen vokalistin vaihtumisesta vähemman tunnettuun keulamieheen riittää raskaan musiikin saralla. Usein vuosien tahkoamisen jälkeen on erittäin usein väjäämättä palattu tuttuun ja turvalliseen, fanien ja kriitikoiden painostuksen alla reunion on ollut odotettu käännös tiellä. Queensrÿchen tapauksessa ero Geoff Tatesta oli väistämätön niin henkisesti kuin musiikillisesti, ja ehkä ainoana esimerkkinä tällä polulla ei paluu entisen laulajan kanssa ole näkyvissä, vaikka yhteistyötä on mm. uudelleen julkaisujen kanssa tehty.

Tate sikseen, bändille huomattavasti kovempi isku oli Chris DeGarmon poistuminen  riveistä 1990-luvun lopulla. DeGarmon vahvat melodiat sekä dynaaminen sovitustyyli onnistuivat hyödyntämään bändin musiikillista lahjakkuutta ja Taten korkeuksiin nousevaa ääntä erinomaisesti. Yhtye kasvoi ja kehittyi 1990-luvulla ja julkaisi uransa parhaisiin kuuluvat albumit ”Promised Land” (1994) ja ”Hear In The Now Frontier” (1997) keskellä grungekautta. Sen jälkeen DeGarmo lähti ja syöksylasku alkoi. ”American Soldier” ja ”Tribe” olivat täydellisiä mahalaskuja keskitempoisen eikä erityisen tarttuvan hard rockin pariin.

Taten poistuminen asettuu oikeaan valoonsa erityisen hyvin, kun entinen vokalisti rypee edelleen pohjamudissa Operation: Mindcrime -nimen ja projektin kanssa, emoyhtye puolestaan tavoittelee 1980-luvun ensimmäisten levyjensä progressiivista metallisoundia Crimson Gloryssa vakuuttaneen laulaja Todd LaTorren kanssa.

Ongelmana on aiemmin ollut vain ja ainoastaan se, ettei kitaristi Michael Wilton ole DeGarmon tai Taten huippukauden tasoinen säveltäjä, eikä 1980-luvun tuotantomaailmaakaan ole saavutettu. Wilton on aliarvostettu soittaja, mutta melodioissa häneltä on puuttunut DeGarmon taianomainen kosketus. Vuoden 2013 ”Queensrÿche”-levyllä sekä tätä seuranneella ”Condition Hümanilla” on kuitenkin otettu tasaisen varmoja askeleita eteenpäin.

Vuonna 2019 Queensrÿche saa ”The Verdict” –pitkäsoitolla lopulta palikat kohdalleen. Wilton sekä Parker Lundgren soittavat hienosti yhteen, Eddie Jacksonin bassottelu on tyyliltään ensiluokkaista ja Kamelotista tuttu Casey Grillo on livenä osoittautunut hyväksi valinnaksi mystisen pitkäksi venynyttä isyyslomaa viettävälle Scott Rockenfieldille. Tosin rummut uudelle levylle on soittanut ansiokkaasti itse LaTorre, joka kertoo saatteessa omaavansa 30 vuoden kokemuksen rumpujen soitosta ja tuntevansa Queensrÿchen tyylin niin hyvin, ettei studiossa tämän järjestelyn suhteen ollut minkäänlaista ongelmaa.

Hieno avauskappale ”Blood Of The Levant” sekä ”Man The Machine” ovat parhaita esimerkkejä LaTorren tulkinnan voimasta. Biisit tavoittelevat mennyttä kunniaa ja onnistuvat parhaimmillaan yhdistämään ”Rage For Orderin” energian ”Empiren” progressiiviseen majesteettisuuteen sekä ”Promised Landin” herkkiin melodioihin. ”Light-Years” tekee kaiken tämän jopa liian alleviivaavasti. ”Dark Reverie” voimaballadissa LaTorre kuulostaa jo niin paljon Tatelta, että on pakko tarkistaa kaljupään bändistatus uudelleen.

LaTorren lauluääni on kirkas ja voimakas. Olen aina arvostanut vokalistin korkealle, mutta hän tuntuu vain parantavan juoksuaan vuosien edetessä. ”The Verdictillä” mies hallitsee jokaista sovituksen mutkaa ja kurvia nostaen kenen tahansa muun käsissä keskinkertaisetkin sävellykset aivan uuteen ulottuvuuteen. Vokalistin taustalaulut on myös tuotettu sisään erinomaisesti. ”Bent”, ”Inner Unrest” ja ”Propaganda Fashion” eivät koukuta välittömästi vaan kasvavat taidokkaiden soittokuvioiden ja lähelle mestariluokkaa.

”The Verdict” on kirkkaasti paras LaTorre-vetoinen Queensrÿche levy ja omassa genressään erinomainen lopputulos. Näin lähelle onnistumista bändi ei ole yltänyt kertaakaan ”Hear In The Now Frontierin” jälkeen ja progressiivista metallia hienoisesti lähentelevä materiaali pesee helposti suurimman osan nykypäivän geneerisestä tarjonnasta. Kiitettävästä arvosanasta jäädään nyt vain muutamasta turhan selvästi bändin menneitä melodioita lainaavasta kohdasta. Jos yhtye saisi DeGarmon palaamaan takaisin riveihin tätä konetta ei enää pysäyttäisi mikään.

8+/10

Ville Krannila

1. Blood Of The Levant
2. Man The Machine
3. Light-Years
4. Inside Out
5. Propaganda Fashion
6. Dark Reverie
7. Bent
8. Inner Unrest
9. Launder The Conscience
10. Portrait

1 KOMMENTTI

  1. Mitä enemmän kirjoitusvastuu jäi DeGarmon harteille, sitä huonompaa materiaalia päätyi levyille.
    – Operation Mindcrime sisältää 15 kappaletta. DeGarmo oli mukana 9:llä. Wilton 7:llä. Tate 12.
    – Empirella on 11 kappaletta. DeGarmo oli mukana 9:llä. Wilton 5:llä. Tate 8.
    – Promised Landilla on 11 raitaa. DeGarmo oli säveltämässä 9:ää. Wilton mukana 2:lla. Tate 7.
    – Hear In The Now Frontier sisältää 14 raitaa. DeGarmo oli säveltämässä 13:aä. Wilton mukana 1:lla. Tate 7.

    Olisiko pelkkää sattumaa, että kaksi jälkimmäistä ovat tasoltaan huomattavasti heikompia? Toki laadun heikentymiseen vaikuttaa moni seikka: leipiintyminen, grungen tuomat vaikutteet ja paineet, kiertueväsymys ja koti-ikävä, ikääntyminen, bändin henkilökemia ja niin edespäin.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here