Ensimmäistä kertaa Suomessa maaliskuussa 2019 esiintynyt amerikkalainen vokalisti David Reece on 58-vuotiaana kokenut pitkän sekä värikkään uran.
Alkoholismista selvinnyt veteraani on laulanut uransa aikana Bangalore Choirin ja Bonfiren riveissä sekä lukuisissa eri projekteissa keskittyen nykyisin omaan Reece-yhtyeeseen, jonka viimeisin albumi ”Resilient Heart” ilmestyi loppuvuodesta 2018. Mies muistetaan tästä huolimatta yhä parhaiten 1980-luvun lopun lyhyestä kiinnityksestään Acceptiin, jonka keulilla Reece korvasi Udo Dirkschneiderin yhden mielipiteitä vahvasti jakavan levyn ”Eat The Heat” ajaksi.
Metalliluola istui alas Reecen kanssa keskustelemaan laulajan pitkästä urasta, Accept-vuosista sekä tulevaisuuden suunnitelmista.
Ensivisiitti toteutui maassamme vain muutama päivä U.D.O.:n lämmittelykiertueen jälkeen Kiss & Hard Rock Convention II –tapahtumassa.
Olen ensimmäistä kertaa maassanne ja tämä on hieno juttu, sillä aikataulut eivät U.D.O. –kiertueen Suomen keikan osalta vain osuneet kohdalleen. Toivon saavani jatkossa enemmän mahdollisuuksia esiintyä täällä. Kiss on myös yksi suosikkiyhtyeistäni ja näin heidät livenä jo 1970-luvulla. Joten se teki tästä vielä paremman tilaisuuden.
Monille Accept-faneille U.D.O./Reece –yhdistelmän todistaminen oli varmasti unohtumaton kokemus ja mahdollisuus nähdä kaksi yhtyeen entistä laulajaa saman illan aikana.
Olin rehellisesti sanoen alussa hermostunut osallistumisesta U.D.O. –kiertueelle. Koska minähän korvasin hänet aikanaan Acceptissa. Bändi antoi hänelle potkut ja palkkasi minut. Mutta Udo oli herrasmies, ja todella ystävällinen. Hänen seuraamisensa konserteissa oli todella inspiroivaa. Udon polvi oli hajalla, tästä huolimatta mies tuli sitkeästi lavalle kepin kanssa ja lauloi uskomattoman hyvin. Managerit ehdottivat hänelle kiertueen perumista, mutta Udo sanoi: ”Ei käy. Jalkani on rikki, mutta ääneni toimii.”
Reecen Acceptin keulilla laulama ”Eat The Heat” -levy viettää 30-vuotisjuhlaansa. Albumi ei ollut yhtyeen odottama menestys ilmestyessään, mutta nykyisin moni nostaa sen tärkeäksi osaksi bändin historiaa.
Tuolloinen soundin muutos oli tietoinen ratkaisu. Levy-yhtiö halusi melodisempaa linjaa ja amerikkalaisen laulajan. Homma ei toiminut, mutta pitää muistaa, että he valitsivat minut eikä toisin päin. Nykyisin monet tulevat luokseni levyn kanssa ja kertovat vihanneensa sitä vuonna 1989, mutta nyt albumi on yksi heidän suosikeistaan! Wolf (Hoffmann) ei halua puhua siitä ajanjaksosta enää lainkaan, mikä on noloa, sillä levyllä on todella taidokasta kitarointia. Se oli paljolti tuottaja Dieter Dierksin ansiota, hän halusi tuoda Wolfin soittotaidon eri tavalla esille. Olen itse edelleen todella ylpeä ”Eat The Heatista”.
Kulttuurierot saksalaisen Acceptin ja amerikkalaisen Reecen välillä aiheuttivat kitkaa jäsenistön välillä jo harjoituksissa.
Se oli ongelmallista alusta lähtien. He olivat kuin kone. Saksalainen hyvin öljytty kone. Tulin itse klubiympyröistä ja olimme tottuneita soittamaan viisi tuntia illan aikana, mutta Accept harjoitteli kahdeksan tunnin settejä. Oli setti A, joka vedettiin kokonaan, sen jälkeen vedettiin setti B ja niin edelleen. Eräänä päivänä kävelin harjoituksiin ja toinen kitaristi Jörg Fischer oli vain kadonnut ilman selityksiä. Brittiläinen kaveri nimeltä Jim Stacey oli paikalla Jörgin tilalla. Gaby (Hoffmann, Acceptin manageri) oli palkannut hänet. Se oli outoa ja kuten minä, Stacey ei koskaan sopinut joukkoon. Hän oli aivan eri tyylinen muusikko.
Välit Acceptissa kiristyivät ”Eat The Heat” –kiertueen edetessä ja eri lähteiden mukaan Reece ajautui lopulta nyrkkitappeluun basisti Peter Baltesin kanssa.
Ei siinä varsinaisesti tapeltu. Peter oli kertonut tyttöystävälleni suhteestani toiseen naiseen. Kysyin Peteriltä asiaa ja hän myönsi tekonsa, joten läimäytin häntä. Mutta asiat olivat menneet huonompaan suuntaan jo pitkään. Kommunikaatio oli huonoa, keikat eivät vetäneet porukkaa, levy ei myynyt. He luulivat saavansa läpimurron Amerikassa minun kauttani, mutta se ei vain onnistunut. Teimme ensin klubikiertueen pääesiintyjänä ja niillä keikoilla homma toimi vielä hyvin, mutta sen jälkeen lämmittelimme W.A.S.P. -yhtyettä Metal Churchin kanssa ja se rundi meni penkin alle. Olemme hyvissä väleissä Peterin kanssa nykyisin ja nämä tapahtumat ovat vain historiaa, teimme molemmat silloin vääriä ratkaisuja.
Reecen tuomio nykyisestä Acceptista tulee nopeasti.
Kyseessä ei ole enää Accept. En toivo heille mitään pahaa, mutta minua ei voisi vähempää kiinnostaa mitä bändi tai Wolf Hoffmann tekevät. Ja fanit tuntuvat olevan samaa mieltä. Moni tuli luokseni U.D.O. –kiertueen aikana ja kertoi nähneensä äskettäin myös Acceptin. Yhtye oli heidän mukaansa muuttunut tylsäksi, he haluavat kuulla metallia ja ”Fast As A Sharkin” kaltaista menoa. Ketä kiinnostaa katsella heidän soittavan jonkin orkesterin kanssa? Fanit ovat siis selvästi vaihtaneet leiriä Udon puolelle.
Acceptin jälkeen Reece ylsi menestykseen 1990-luvun alussa Bangalore Choirin kanssa ”On Target” –levyllä. Yhtye teki paluun myöhemmin kahden studiolevyn ja keikkojen merkeissä, mutta on ollut nyt useita vuosia hiljaa.
Toivoisin bändin tekevän vielä jotain, mutta Curt (Mitchell, kitaristi) ei halua lähteä kiertueelle. Hänellä on talo, perhe sekä vakituinen työ ja hän vihaa kiertämistä nyt selvinpäin vielä enemmän kuin vuosia sitten erilaisia päihteitä käyttäessään. En voi pakottaa häntä tekemään mitään vastoin tahtoaan, joten parasta antaa homman olla. Teimme vuonna 2010 paluun, pari levyä ja keikkoja mutta emme yltäneet enää ”On Targetin” suosioon.
Davidin viimeisin soololevy ”Resilient Heart” ilmestyi marraskuussa. Laulaja kertoo lopettaneensa erilaisissa projekteissa esiintymisen ja keskittyvän jatkossa ainoastaan soolouraansa.
Kyllästyin olemaan bändin jäsen. Olen johtaja, enkä mikään rivisoittaja. Itseasiassa kitaristini Martin J. Andersen jätti yhtyeen juuri äskettäin ja Andy Susemihl (ex-U.D.O., Bangalore Choir) korvasi hänet. Andy ja minä olemme tehneet yhteistyötä vuosia ja homma toimii. En halua mitään dramaa enää ympärilleni vaan henkilöitä, jotka katsovat samaan suuntaan. Olemme Andyn kanssa jo säveltäneet viisi kappaletta tulevalle levylle, joka tulee olemaan vielä raskaampi kuin ”Resilient Heart”. Olemme soittaneet keikoilla vanhoja Accept-kappaleita kuten ”D-Train” ja ”Hellhammer”. Niiden saaman reaktion perusteella yleisö pitää raskaammasta kamasta, joten he saavat mitä toivovat. Ja sen myötä aiomme myös keikkailla Skandinaviassa ensi syksyllä, toivottavasti jälleen U.D.O.:n kanssa.
Reecen ääni on monesta aikalaisestaan poiketen tiiviin kiertämisen läpi säilynyt vahvana.
En juo enkä polta ja nukun kahdeksan tuntia yössä. Lopetin ryyppäämisen kauan aikaa sitten, sillä huomasin sen vaikuttavan tunteisiini ja laulamiseeni. En ollut koskaan täysin pihalla, mutta loppuvaiheessa join jatkuvasti. Vaimoni kysyi minulta, mitä tein, kun kävelin ympäriinsä lasi kädessä maanantaiaamuna. Olin jotenkin selittänyt itselleni, että se oli täysin normaalia. Jotkut voivat juoda aamusta iltaan ilman ongelmia, mutta minä en kuulu siihen joukkoon. Luulin kaiken olevan kunnossa, kunnes kuuntelin silloin levyttämääni materiaalia ja se sai minut heräämään. Ääneni kärsi ja olin lihonnut, joten lopetin alkoholin käytön. Monet laulajat alkavat rapautua 20 vuoden kiertämisen jälkeen, mikäli he eivät ole pitäneet itsestään huolta. Ääneni suhteen olen ollut onnekas, ja tein paljon vokaaliharjoituksia vuosien varrella. Treenaan yhä säännöllisesti ja nyt en voisi olla onnellisempi, voin hyvin ja elän onnellista elämää.
Kiss & Hard Rock Convention II raportin ja kuvat saa katseluun linkistä. Kuuntele haastattelu kokonaisuudessaan alta:
Haastattelu ja livekuva: Ville Krannila
”Detroit Rock City” –video: Taru Saarinen
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.