Iron Maiden – No Prayer For The Dying (1990)

Kuinka seurata yhtä maailman kovimmista teemalevyistä? Tämä on johtanut usean yhtyeen vaikean haasteen eteen. Iron Maidenin vastaavan tilanteen vuonna 1990 teki entisestään tukalammaksi yhden kantavista sävellys- ja soittovoimista poistuminen. Adrian Smith lähti ja tai erotettiin – miten päin asian haluaa nähdä ja myös Bruce Dickinson osoitti levottomuuden merkkejä julkaisten tuolloin ensimmäisen soololevynsä. Smithin korvaajaksi saatiin viime hetkellä ennen levytysten aloittamista Janick Gers Brucen soolobändistä. Aikaa yhteisellä treenaamiselle ei juuri ollut. Gersin tyyli pohjautui enemmän perusrockiin eikä hänellä ollut Smithin melodista otetta. Toisaalta tulevan levyn tyyli musiikillisesti oli enemmän Gersin mielialuetta.

”Seventh Son Of A Seventh Son” oli ollut massiivinen produktio tuotannollisesti, joten nyt Steve Harris halusi yksinkertaistaa hommaa. Bändi painui basistin latoon tuottaja Martin Birchin kanssa ja tuloksena oli hyvin erityyppinen levy selvästi raaemmalla ja rockimmalla otteella. Musiikkiin haettiin livesoundia ja tunnelmassa ajatuksen tasolla palattiin Maidenin ensimmäisiin levytyksiin. Ajatuksen tasolle tuo jäikin, sillä levyllä on mielestäni hyvin vähän yhteistä esimerkiksi ”Killersin” kanssa. Vuoden 1981 levyllä soitti nälkäinen yhtye lievästi punk-henkisiä kappaleita mainion pelkistetysti tuotettuna ja raivokkaalla intensiteetillä. ”No Prayer For The Dyingilla” stadionluokan bändi kuulostaa siltä kuin se kävisi läpi jonkinlaista kriisiä.

Levyn ensimmäisenä kompastuskivenä on kiistatta sen äänimaailma. Biisit eivät hyökkää tuotannoltaan silmille kuten ilmeisesti ladossa soittaneille on ollut tarkoitus. Erityisesti rumpusoundi jättää luvattoman paljon toivomisen varaa. Olen tosin kuullut vastakkaisiakin mielipiteitä ja jotkut pitävät levyä Maidenin raskaimpana. Itselleni raskaus ei ole sävellajikysymys ja toisaalta jos levyä vertaa vuoden 1990 kovimpaan hevitarjontaan, Maiden jää auttamatta jalkoihin kaikilla osa-alueilla.

Bruce Dickinson oli muuttanut aiemmin jylhissä korkeuksissa liidellyttä ääntään raa’an kiljumisen ja räyhäämisen suuntaan. Tämä toimii joillekin faneille paremmin kuin toisille. Itsekin pidän jossain määrin Brucen laulusta seuraavalla albumilla ”Fear Of The Darkilla,” jossa monipuolisemmat sovitukset tukevat tätä laulutyyliä paremmin. Tällä levyllä Dickinsonin rääkymiset ja liian usein kuultava puhelaulu vievät suoraviivaisista kappaleista voiman eivätkä suinkaan tuo niihin rankkuutta kuten ehkä on toivottu.

Lopuksi ja kaikkein tärkeimmäksi kulmakiveksi nousee sävellysten taso, mikä ei ole tutun Iron Maiden-standardin mukaista. Kappaleista löytyy yksittäisiä hyviä hetkiä, mutta niiden ympärillä on liikaa keskinkertaista ja jopa ärsyttävää huttua. Osa materiaalista kuulostaa Dickinsonin soolotöiltä, joiden sopivuus Maiden-maailman on kyseenalainen. Levyn harvoihin valopilkkuihin lukeutuu nimikappale, joka sisältää varsin hienoja ja klassisia Maiden-melodioita. Ei biisi muutamalla aiemmalla levyllä olisi suurempia säväyksiä aiheuttanut, mutta tämän materiaalin joukossa erottuu kyllä edukseen.

Kansikuvassa Eddie nousee arkusta raivokkaan näköisenä. Alkuperäisessä kannessa se tarttuu epäonnista haudan avaavaa miestä kurkusta, mutta myöhemmissä uudelleen julkaisuissa hyökkäyksen kohde on poistettu. Eddie on palautettu kahden ensimmäisen levyn perustyyliin, mutta mitään uutta kansikuva ei tarjoa. Toki huonompiakin on sittemmin ilmestynyt. Huolimatta pitkän linjan fanille aiheuttamastaan pettymyksestä ”No Prayer For The Dying” oli kuitenkin listasijoituksilla mitaten melkoinen menestys. Englannissa yllettiin huimasti kakkoseksi ja single ”Bring Your Daughter To The Slaughter” valtasi jopa ykköspaikan, mikä on Maidenille edelleen ainutlaatuinen saavutus.

Parhaimmillaankin ”No Prayer For The Dying” on epätasainen kokonaisuus. ”Seventh Son Of A Seventh Sonilla” oli saavutettu eräänlainen kulminaatiopiste, joten muutoksen hakeminen ja paluu entiseen oli itsessään ymmärrettävää. Jos taso olisi ollut kahden ensimmäisen Maiden-albumin luokkaa, lopputulos olisi voinut olla mykistävä. Toisaalta voidaan ajatella, että pitkän ja hienon suoran jälkeen sen heikon levynkin oli sieltä tultava.

Mutta onko tämä myös Maidenin Dickinson-levyjen synkin hetki? Kisa omassa Dickinsonin laulaman Maiden-diskografian häntäpäässä on kova tämän levyn, ”Dance Of Deathin” ja ”The Final Frontierin” kesken. Erot ovat pieniä. Tämän levyn eduksi noihin uudempiin levytyksiin nähden voidaan sentään lukea jonkinasteinen energiantaso ja sovitusten tiukempi linja, biisit eivät pituudeltaan ole kovin rönsyileviä ja nykyajan rasittavinta piirrettä eli toistoa ei vielä ole liikaa. Muuten ”No Prayer For The Dyingilla” edetään Maidenin mittapuulla hyvin syvissä vesissä.

7-/10

Ville Krannila

1.Tailgunner
2.Holy Smoke
3.No Prayer For The Dying
4.Public Enema Number One
5.Fates Warning
6.The Assassin
7.Run Silent Run Deep
8.Hooks In You
9.Bring Your Daughter To The Slaughter
10.Mother Russia

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here