Iron Maiden – Killers (1981)

NWOBHM:n eli Brittihevin uuden aallon harjalla ratsastava Iron Maiden oli vuoden 1981 toisella albumillaan haasteen edessä julkaistuaan vuotta aiemmin debyyttilevynsä. Basisti Steve Harrisin luotsaama bändi oli raivannut itsensä nousevien uusien bändien elittiin kovalla työllä, energisillä live-esiintymisillään ja raa’alla ilmaisullaan. Kuten debyyttialbumikin myös kakkosjulkaisu tuli sisältämään pääosin Harrisin kirjoittamaa materiaalia. Kakkosjulkaisu sai nimekseen pahaenteisesti ”Killers.” Levyn kansikuva esittelee bändin maskotin Eddien julmimmillaan, kirvesmurhaajana Lontoon East Endin katulamppujen kelmeässä hehkussa.

Bändi koki debyyttijulkaisun jälkeen kaksi historiallisesti merkittävää muutosta: yhtyeen toiseksi kitaristiksi liittyi Adrian Smith ja levyn tuottajaksi Martin Birch, joka tulisi tuottamaan Maidenia seuraavat 10 vuotta halki bändin koko legendaarisimman ajanjakson. ”Killers” on edeltäjäänsä kypsempi, ammatimaisempi, melodisempi, paremmin tuotettu ja biisimateriaaliltaan moniulotteisempi kuin suoraviivainen, hiomaton ja jopa keskeneräisen oloinen debyyttialbumi edustaen kuitenkin selvästi samaa koulukuntaa. Moniulotteisuus ei ehkä kuitenkaan toimi halutulla tavalla, vaan enemmänkin linjattomuutena, mikä onkin ”Killersin” pahin synti. Bändi latasi debyyttialbumille useita jo pidemmän aikaa bändin vakiorepertuaariin kuuluneita biisejä, mikä teki debyytistä faneille helpommin omaksuttavan ja ehkä siksi myös menestyneemmän albumin. Tästä johtuen ”Killers” on jäänyt kaksikosta vähäisemmälle huomiolle myös bändin live-setissä. Ainoastaan ”Wrathchild” on säilyttänyt asemansa Maidenin liverepertuaarissa tähän päivään saakka muiden biisien pudotessa hyvin nopeasti setin ulkopuolelle aivan yksittäisiä kiertueita lukuunottamatta.

”Killers” sisältää 9 varsinaisen biisin lisäksi 2 instrumentaalia, joista ”The Ides Of March” toimii lähinnä alkusointuina ”Wrathchildille,” joka on oikeastaan varsinainen levyn aloitusbiisi. ”Wrathchild” on Maidenille hyvin tyypillinen levyn aloittaja; suoraviivainen, yksinkertainen, nopea ja tarttuva. ”Murders In The Rue Morgue” edustaa myös hyvin tyypillistä alkuajan Maidenia rauhallista introa lukuunottamatta, jonka jälkeen biisi räjähtää todenteolla käyntiin tarjoillen räyhäkän 4 minuuttisen riffirallin vauhdittamaan muistikatkoksista kärsivän skitsofreenikon pakoa Pariisin kaduilla kahden murhatun tytön ruumiiden ääreltä. ”Murders In The Rue Morgue” ei ole mikään musiikillinen riemuvoitto, mutta se ammentaa juuri sopivasti lisää tunnelmaa ”Killersin” murhaavan synkkään imagoon ollen yksi Di’Annon ajan tunnetuimpia klassikkoja. Biisi on yltänyt mukaan livesettiin myös Bruce Dickinsonin aikana.

”Another Life” jää mielestäni puhtaasti filleriosastolle ollen mitäänsanomaton ja yhdentekevä renkutus, josta ei jää oikein mitään mieleen musiikillisesti tai lyriikoiden puolesta. Mitä tässä nyt oikein yritetään sanoa? Ko. biisin olisi oikein hyvin voinut heittää roskakoriin saman tien ja keksiä jotain muuta vinyylin täytteeksi, vaikka kohinaa. Levyn toinen instrumentaali ”Genghis Khan” on lähinnä fiilistelyä, jonka olemassaoloa puolustaa ainoastaan se, että se tarjoilee tiivistelmän oloisen kattauksen Maidenin perusriffejä, -melodioita ja temmonvaihdoksia. En ole koskaan ymmärtänyt instrumentaaleja, jolleivat ne toimi selkeinä vedenjakajina ja hengähdystaukoina. ”Genghis Khania” kuitenkin seuraa toinen yhdentekevä keskitempoinen ja paikoin jopa 70-lukulainen filleri ”Innocent Exile,” joka ei juuri ”Another Lifestä” petraa. ”My life is so empty…”, sen kyllä valitettavasti kuulee. Tämä kolmikko tuo levylle selkeän suvantovaiheen, jonka jälkeen ei jää juuri muuta kuin parannettavaa.

Iron_Maiden

Kuin rukouksiin vastaten fillerikimaran kaulan katkaisee pahaenteinen, veren- ja murhanhimoinen nimibiisi ”Killers.” Se on yksi niistä kappaleista, joita Bruce Dickinson ei koskaan voinut esittää uskottavasti, vaan se kuuluu yksin Paul Di’Annolle. Biisi alkaa intromaisesti Di’Annon kiljahdellessa mielipuolisesti, jonka jälkeen Murray/Smith-riffikone jyrähtää käyntiin tykittäen täydeltä laidalta Di’Annon sylkiessä ulos murhahimoisia lyriikoita. Smith/Murray-kaksikko tarjoaa biisissä tuplasoolon, joista oli tuleva heidän tavaramerkkinsä tulevina vuosina ja antaa esimerkin siitä, miten hyvin ko. kaksikko sopi yhteen erilaisista tyyleistään huolimatta.

”Prodigal Son” hidastaa ja keventää tahtia jälleen reippasti saaden jopa folkmaisia piirteitä. En oikein ymmärrä tämänkään biisin funktiota, sillä se ei istu levyn yleisilmeiseen. Ehkä tällä biisillä on yritetty tuoda esiin bändin moniulotteisuutta ja taiteellisempaa puolta, mutta se istuu aika huonosti levyn kovimpien vetojen rinnalle ja on jälleen yksi osoitus linjattomuudesta. ”Purgatory” polkaisee koneen uudelleen käyntiin ja reippaaseen menoon. Kappale edustaa debyyttilevyn tyylistä suoraviivaista ja yksinkertaista materiaalia, joka ei turhia hienostele. Kertosäkeistöä edeltävä bridge edustaa kitaramelodioineen levyn parhaita hetkiä, mutta itse kertosäkeistö istuu biisiin kehnosti poiketen täysin sen muusta linjasta.

Toiseksi viimeinen biisi ”Twilight Zone” palauttaa jälleen hukassa ollutta uskoa levyn materiaaliin. Itse olen kuulevinani vaikutteita Judas Priestistä ja selkeitä viitteitä tulevaan eli ”The Number Of The Beastiin.” Biisi on vain aivan liian lyhyt, vain 2,5 minuuttia, mikä jättää muuten kelvollisesta kappaleesta keskeneräisen maun. Potentiaalia olisi ollut pistää mukaan minuutin verran lisää, mutta eipähän ainakaan voi puhua ylenpalttisesta biisin venyttämisestä, johon Maiden on joskus myöhemmin syyllistynyt lukemattomia kertoja. Levyn päättää ”Drifter,” joka on pääpiirteissään hyvin Maidenmainen nopea ja rytmikäs veto sisältäen kuitenkin puolen välin tienoilla temmon ja tunnelman vaihdoksia aloittaen sen jälkeen ikään kuin biisin uudestaan alusta. ”Drifter” saa pään nyökkäämään tahdissa ja on mielestäni yksi levyn kantavia voimia ja päättää Paul Di’Annon joutsenlaulun suhteellisen tyylikkäästi.

Yhteenvetona voisi todeta ”Killersin” olevan hyvinkin potentiaalinen julkaisu, mutta se potentiaali hukataan linjattomuuteen ja fillereihin. Ehkäpä ilmassa näkyivät jo ristiriidat ja Di’Annon epävakaus ja epäammatimaisuus sekä uuden linjan hakeminen, joka löytyi vasta Bruce Dickinsonin korvattua päänsä sekoittamiseen keskittyneen Di’Annon. On vaikea sanoa, onko ”Killers” parempi vai huonompi kuin edeltäjänsä. Molemmissa on hyvät ja huonot puolensa. Toisaalta bändi on kokonaisuutena ja musiikillisesti kehittyneempi kuin debyyttialbumilla, mutta useampaan otteeseen mainittu linjattomuus nakertaa sitä kivijalkaa, joka olisi voinut tehdä ”Killersistä” kaksikosta sen paremman. Toki täytyy todeta, että usein kuuntelen mieluumin juuri Di’Annon aikaista Maidenia ja nimenomaan ”Killersiä” kuin Dickinsonin aikaista materiaalia johtuen siitä, että myöhemmin Maidenista tuli kaikkea muuta kuin sitä, mitä se puhtaimmillaan kahdella ensimmäisellä levyllä edusti eli kuin tuoretta ja raakaa lihaa Lontoon East End:läisen teurastajan pöydällä.

7½/10

Tomi Väänänen

Lue Metalliluolan tribuuttiartikkeli äskettäin 35 vuotta täyttäneestä ”Killers”-albumista linkistä.

1.The Ides Of March
2.Wrathchild
3.Murders In The Rue Morgue
4.Another Life
5.Genghis Khan
6.Innocent Exile
7.Killers
8.Prodigal Son
9.Purgatory
10.Twilight Zone
11.Drifter

JÄTÄ VASTAUS

Kommenttisi
Pistä nimesi tähän