Tribuutti 70-vuotiaana menehtyneelle Bob Kulickille: ”Paul Stanley” & ”The Crimson Idol”.

0
524

Kitaristiveteraani Bob Kulick menehtyi perjantaina 29.5.2020 70-vuotiaana.

Kulickin kuolemasta ilmoitti hänen veljensä Bruce. Kuolinsyytä ei ole annettu julkisuuteen. Kulick esiintyi vuosien varrella lukuisten tähtien taustalla eri sessioissa ja toimi myös monipuolisena tuottajana. Hänet muistetaan usein Meat Loafin taustalta ja erilaisista Kiss-yhteyksistään.

On ansaittua nostaa esiin Kulickin katalogista kaksi ehdotonta helmeä tarkempaan tarkasteluun, Kiss-keulamies Paul Stanleyn debyyttisoololevy vuodelta 1978 sekä W.A.S.P. -yhtyeen vuoden 1992 mestariteos ”The Crimson Idol”.

Bob Kulickin ja Kissin yhteinen historia juontuu aina 1970-luvun alkupuolelle kun Kulick kävi koesoitossa yhtyeen kitarispaikkaan, jonka vei seuraavaksi sisään kävellyt Ace Frehley. Kulick teki tästä huolimatta vaikutuksen ja neljä vuotta myöhemmin sijaisti ensimmäistä kertaa studiossa katoamistempun tehnyttä Acea. Bobin sooloja kuullaan ”Alive 2” -levyn päätöspuolen studiomateriaalissa. Kun erimielisyyksien kanssa painiskelleet Kiss-miehet päättivät tehdä soololevyt, Paul Stanley rekrytoi Kulickin yhteistyöhön.

Lopputuloksena syntyi yksi 1970-luvun ja koko Kiss-katalogin parhaista kokonaisuuksista. Albumin julkaisun aikoihin vasta 26-vuotias Stanley löysi levyllä kokonaan uuden äänialan ja teki pohdiskeleviä sekä sovituksiltaan rikkaita kappaleita, jotka olivat kaukana Kissin peruskiven lailla jauhaneista rock-vedoista. Vaikutteita ottiin Stanleyn ihailemasta britti hard rockin katalogista, Free ja Bad Company etulinjassa. Albumi onnistuu muovaamaan näistä oman tyylinsä, joka ihastuttaa edelleen.

Paljolti kunniaa voi suunnata Kulickin suuntaan, joka soitti albumilla erinomaisesti. Hänen riffinsä ja soolonsa tukevat loistavasti biisien rikkaita melodiakulkuja ja moni-ilmeisiä sovituksia. Akustisissa vedoissa ”Take Me Away (Together As One)” sekä ”Ain’t Quite Right” kuullaan jopa blues-vaikutteista menoa. Yhteinen soundi ja soitto 12-kielisellä kitaralla rytmikitaraosuuksia esittäneen Stanleyn kanssa toimii kuin ajatuksen voimalla.

Albumilla on yhä aura, jota muilta Kiss-levyiltä ei löydy, vaikka bändi taltioi vuosien varrella useita hienoa julkaisuja. Kappaleissa kuten ”Move On” ja ”Goodbye”, Stanley lauloi omaelämänkerrallisia tarinoita rock-tähteydestä ja sen varjopuolista, mutta teki sen tavalla, joka sai tavallisen Kiss-maailmasta kaukana olleen fanin samaistumaan lyriikoihin. Huippukohdaksi nousee avauskappale ”Tonight You Belong To Me”, jonka rikkaaseen musiikillisuuteen Kiss ei ollut yltänyt aiemmin edes ”Destroyer”-klassikollaan.

Bob palasi vielä 1980-luvulla levyttämään satunnaisesti (ilman krediittiä) Kissin kanssa kunnes hänen veljensä Bruce palkattiin vakituisesti työhön vuonna 1984. Kulickin veljeksistä nimenomaan Bob nähtiin Stanleyn rinnalla tämän soittaessa lyhyen soolokiertueen 1980-luvun lopulla.

Kulickin tiet erkanivat 1990-luvulla Kiss-kuvioista toiseen suuntaan, kun W.A.S.P. julkaisi koko uransa huipputeoksen ja yhden metallihistorian parhaista teemalevyistä vuonna 1992. ”The Crimson Idol” oli keulamies Blackie Lawlessin mestariteos, joka kumpusi yhtyeen tutusta vihasta ja pimeydestä paketoiden Jonathan Steelen nousun sekä tuhon tarinan musiikilliseksi oopperaksi, jonka kuuntelua ei voi pysäyttää, kun sen kerran on aloittanut.

Bob Kulick soitti levylle lähes kaikki soolot, ja tekee tästä aivan omanlaisensa taideteoksen. Esimerkiksi ”Chainsaw Charlie” sekä ”The Great Misconceptions Of Me” sisältävät soolotyöskentelyä, jonka rooli ei ole vain täyttää biisejä musiikillisesti lahjakkaan soittajan taidonnäyttellä. Soolot kantavat tarinaa eteenpäin ja puhuvat kitaristina tunnetun Jonathan Steelen suulla, usein jopa vaikuttavammin kuin päähahmon sisälle pyrkivään ja konseptin kirjoittaneen Blackien ääni. Kitara itkee, nauraa ja huutaa Steelen koko tunneskaalan. Lopun ”The Great Misconceptions Of Me” realisoi Jonathanin kuoleman oman soittimensa kielien kautta, lopun sooloissa kitara nuotteineen tuntuu kuolevan päähahmon mukana.

Kyseessä on todennäköisesti metallihistorian kaikkien aikojen paras teemalevy ja loistava esimerkki musiikin ja tarinan saumattomasta yhteensopivuudesta. Lisäksi albumin teemat, rikkinäisestä kodista, kateudestam, toivosta, vihasta sekä itsetuhosta ovat universaaleja, ja ne osuvat syvälle.

Lawless levytti ”The Crimson Idolin” tarpeettomasti uudestaan joitain vuosia sitten. Kulick puolestaan nauhoitti vielä ”Still Not Black Enough” -albumin yhtyeen kanssa vuonna 1995. Albumia promotoineessa haastattelussa Lawless totesi toivovansa Chris Holmesin paluuta takaisin bändiin, mahdollisesti Kulickin musiikillisuus ei istunut 1990-luvun erilaista soundimaailmaa tavoitelleen Blackien tulevaisuuden suunnitelmiin. ”Still Not Black Enoughilla” on hetkensä, mutta ”The Crimson Idol” jäi W.A.S.P.:in viimeiseksi merkittäväksi työksi.

R.I.P. Bob Kulick 1950–2020.

Teksti: Ville Krannila

Alta kuunteluun Bob Kulickin hienoa työskentelyä ”The Crimson Idol” sekä ”Paul Stanley” -levyillä:

Bob Kulick -kuva: Bruce Kulick

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here