50 vuotta sitten ilmestynyt ”Killer” avasi ikkunan Alice Cooperin mustaan sieluun. Jo keväällä 1971 kauppoihin saapunut ”Love It To Death” oli lyönyt bändin läpi ja ”Eighteen” yhdisti teiniangstin, huumorin sekä rockin tavalla, joka oli erityisesti aikakausi huomioiden, ainutlaatuinen.
Vain puoli vuotta myöhemmin Cooper ystävineen palasi jälleen ja ”Under My Wheels” sekä ”Be My Lover” jatkoivat siitä mihin ”Eighteen” jäi. Nykyisin stadionluokan bändit käyttävät kuusi vuotta aikaa levyjen välissä ja suoltavat siitä huolimatta ulos keskinkertaisuutta. Vuonna 1971 kuudessa kuukaudessa saatiin tällaista aikaiseksi. Tämä vetää kriitikon väkisin hiljaiseksi.
”Killerin” vahvasta hittien muovaamasta alusta huolimatta todellinen Cooperin, yhtyeen sekä Bob Ezrinin kolmiyhteyden luoma nerous tulee esiin draaman kaarta venyttävillä sovituksilla ”Desperado”, ”Halo Of Flies” ja ”Dead Babies”, jotka ovat ytimeltään yhä shock rokkarin uran kärkimateriaalissa. Kappaleet jatkavat edellisen albumin ”Ballad Of Dwight Fryn” linjalla, ja tässä on se itselle mieluisin Alicen musiikillinen polku. Edellisenä kesänä menehtyneelle Jim Morrisonille muistolauluksi kirjoitettu ”Desperado” on mestariteos ja ”Dead Babies” 50 vuotta myöhempään yhteiskuntaan peilaten kylmäävän ajankohtainen.
Päätöksenä kuultu nimikappale vei yhtyeen suuntaan, jota vuoden 1972 ”School’s Out” jatkoi ”Gutter Cat Vs. The Jets” kaltaisilla psykedeliaa ja jopa jazzia tihkuvilla sävellyksillä. ”Yeah, Yeah, Yeah” on puolestaan suoraan 1950-luvun rock’n’roll -käsikirjasta.
Kitaristi Michael Bruce vastasi suurimmasta osasta musiikkia ja hänen soittonsa yhdessä edes menneen Glen Buxtonin kanssa tukee Cooperin tulkintaa erinomaisesti, hyvänä esimerkkinä ”Killerin” monipolviset riffit ja soolokuviot. Samoin tuttu rytmiryhmä Dennis Dunaway sekä Neal Smith eivät sorru ylisoittamiseen, mutta lisäävät sovituksiin aina sopivia ja mielenkiintoisia mausteita.
Vajaan 40 minuutin pituudeltaan albumi näyttää kuinka onnistuneesti luodaan tiivistä sekä monipuolista rock musiikkia säilyttäen jatkuvan intensiteetin ja mielenkiinnon tekemiseen. Nykyisin tähän suoritukseen pyrkivä tarvitsee vähintään kaksi levyä ja tuplasti pidemmän ajan. Bob Ezrinin tuotanto liikkuu pääasiassa viileän ja kuivan äänimaailman alueella korostaen onnistuneesti kappaleiden viljelemää mustaa huumoria.
Alice Cooperin vuosina 1971–1975 luoma tuotanto on ensiluokkaista ja omalla tavallaan sama laatu jatkui unohdettuina vuosina tästä eteenpäin myös seuraavalle vuosikymmenelle. Oma valintani tämän listan kärkipaikalle on ”Killer”, jonka tarina on yhä vertaansa vailla.
Kaiken kruunasi onnistunut kansitaide ja LP:n sisältä löytyi hirtetty Alice vuoden 1972 vuosikalenterin kanssa. Täydellistä.
9+/10
Ville Krannila
1.Under My Wheels
2.Be My Lover
3.Halo Of Flies
4.Desperado
5.You Drive Me Nervous
6.Yeah, Yeah, Yeah
7.Dead Babies
8.Killer
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}