1990-luvun metallimusiikin aikakauden todellisen underground-genren parhaisiin teemakokonaisuuksiin kuului amerikkalaisen Virgin Steelen ”The Marriage Of Heaven And Hell” -trilogia, joiden toinen näytös ”Part Two” saatiin julki 30 vuotta sitten helmikuussa 1996.
Kakkososa tarjoilee loppujen lopuksi samankaltaista barbaarisromanttista metallia kuin edellisenä vuonna ilmestynyt ykköslevy, sillä erotuksella, ettei aivan yhtä laadukkaasta kokonaisuudesta ole kyse. Tätä tuskin kannattaisi mainita, ellei taso olisi sen verran korkea. Ero on pieni ja myös tältä käsittelyssä olevalta pitkäsoitolta on löydettävissä Virgin Steelen uran kohokohtiin kuuluvia esityksiä.
Nämä levyt monien arvioiden mukaan vaikuttivat vahvasti vuosituhannen vaihteessa esille nousseeseen sinfoniseen voimametalliin, ja kieltämättä näitä elementtejä on Virgin Steelen sovitusmaailmasta havaittavissa. Tästä huolimatta, pohjavire on nyt vuosikymmeniä myöhemmin kuunneltunu yllättävän perinteinen ja enemmän aistimuksia saadaan 1980-luvun amerikkalaiseen power metalliin sekä edellisen vuosikymmenen Rainbown ”Rising”-kauden kosketinsoitin- ja itämaisiin sointukuvioihn.
Levyltä löytyy kompakteja 4-5 minuutin sävellyksiä sekä muutama eeppisempi veto, joiden musiikki luonnollisesti polveilee, mutta Virgin Steelen jo välittömämmin mieleen tuovien lukemattomien myöhempien heikompien biisien edelle mennään selvästi. Myös progressiivisen heavyn sudenkuopat päämäärättömässä tai tarinan taakse taipuvassa musiikissa vältetään lähes kokonaan.
”Prometheus The Fallen One” sekä lähes 10-minuuttinen ”Emalaith” toimivat molemmat hienosti, ja erityisesti ensi mainitussa päästään lähelle perustarinan ydintä ihmisyyden ja jumaluuden kohtaamista. Koskettimien aitoudesta erityisesti Virgin Steelen tapauksessa on keskusteltu usein, mutta tästä tunnelma on yhtäaikaisesti jylhä sekä orgaaninen.
Ikävä tulee 1990-lukua ja aikaa kun väleissä kuultavat David DeFeisin voihkinnat sekä pianon mukilointi olivat lähinnä poikkeuksia värittämässä varsinaisia kappaleita. Tällä kertaa hymyn huulille ja nyrkin ilman nostavat ”Unholy Waterissa” kuultavat Edward Pursinon suorastaan brittiläistä heavy metallia lainaavat kitarariffit sekä melodiakulut.
DeFeis pitää edellisen kiekon tavoin tulkintansa pääasiassa hyvin raiteilla, ja hänen suorituksensa ei varasta musiikilta liikaa huomioita kuten myöhempinä vuosina tulisi käymään. Samat vaikeroivat henget, kunnian tavoittelu sekä kärsimyksen tiet kuljetaan läpi ja lyriikoista voi kaivella esiin erilaisia mytologian hahmoja, mikäli tämänkaltainen näkökulma kiinnostaa.
Ei ole sattumaa, että albumin paras materiaali on lähtöisin Pursinon kynästä ja viimeisenä varsinaisena biisinä soiva ”Victory Is Mine” kuuluu bändin sekä levyn parhaisiin esityksiin. Albumilla kuullaan kolmea eri rumpalia, mutta lopputulokseen tällä ei ole hajoittavaa vaikutusta. Edellisellä levyllä esiintynyt Joey Ayvazian, uusi soittaja Frank Girlchriest sekä päätösteeman tulkitseva Frank Zummo tekevät kaikki hyvää työtä ennen kaikkea onnistuneen rumpusoundin saattelemana.
Parilla kevyemmällä raidalla ja suoraan sanoen karmealla kansitaiteella jäädään se kuuluisa senttimetri ykkösosan mahtavuudesta. Parempaa oli silti vielä luvassa ja vuoden 1998 trilogian päätös ”Invictus” onnistui tuomaan Virgin Steelelle lähes täydellisen mestariteoksen.
8½/10
Ville Krannila
1.A Symphony Of Steele
2.Crown Of Glory
3.From Chaos To Creation
4.Twilight Of The Gods
5.Rising Unchained
6.Transfiguration
7.Prometheus The Fallen One
8.Emalaith
9.Strawgirl
10.Devil/Angel
11.Unholy Water
12.Victory Is Mine
13.The Marriage Between Heaven And Hell Revisited
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}