Saksalaiskonkari Udo Dirkschneider ei osoita väsymisen merkkejä, vaikka 70 ikävuoden rajapyykki on ohitettu jo tovi sitten.
Tuorein U.D.O. -yhtyeen julkaisu “Touchdown” (2023) oli pirteä levy, tarjoten tuttuun tyyliin hienoja melodioita sekä tarttuvia kertosäkeitä.
Touchdown-kiertue ulottui ilahduttavasti myös Suomeen, Helsinkiin ja Tampereelle. Metalliluolan miehistö matkasi katsastamaan show’n Tampereen uudehkolle Tavara–asemalle, mikä toimi keikkapaikkana mainiosti.
Sunnuntai-ilta ei ole otollisin ajankohta konsertille, mutta U.D.O.:lla on ollut aina vankka kannatuspohja maassamme ja tapahtumapaikka täyttyi kiitettävästi.
Ensitahdit iltaan saatiin Italiasta, kun osan kiertueesta lämmittelijäksi pestattu Frozen Crown otti lavan haltuun omalla setillään. Vuonna 2017 perustettu ja neljä albumia julkaissut yhtye vannoo perinteisen power metallin nimeen ja tuorein, viime vuonna ilmestynyt levy kantaa nimeä “Call Of The North”.
Tuoreimmalta pitkäsoitolta kuultiin vain nimikkobiisi, “The Fallen King” -, “Winterbane”- sekä “Crowned In Frost” -albumien materiaalin täydentäessä setin kahdeksan kappaleen pituuteensa.
Päälauluvastuun yhtyeessä kantaa Giada “Jade” Etro, mutta osassa kappaleista sekaan mahtuu kontrastina myös miesääntä jopa örinän muodossa. Suhteellisen harvinaisessa kuuden jäsenen kokoonpanossa kolmen kitaran käyttö kuulosti paikoin maukkaalle ja toi mieleen esimerkiksi Iron Maidenin. Rumpali Niso Tomasinin osittain seisten soitosta tuli mieleen lähinnä Metallican Lars Ulrich.
Lämppärisetti on aina vaikea paikka bändille kuin bändille ja ei tästä nyt saatu kaikkea irti. Kappalemateriaali ja lauluosuudet jättivät tuotantoa entuudestaan tuntemattomalle toivomisen varaa, mutta hieno kitarointi nosti homman plussan puolelle.
Poseeraukset ja toistensa kitaroiden soitto näytti toki hyvältä, mutta nämä eivät päässeet riittävän hyvin oikeuksiinsa hämärän valaistuksen takia. Tämä bändi olisi kiva nähdä joskus uudelleen omalla keikallaan, sillä potentiaalia italiaisilla löytyy.
U.D.O. ei suuremmin esittelyjä kaipaa ja tällä kiertueella luotto on ollut 100 % omaan soolomateriaaliin, eli yhtään Accept-kappaletta ei settilistalta löydy.
Udo on puhunut tästä jo vuosia, ja haluaa erottaa U.D.O.n sekä Acceptin toisistaan niin, että U.D.O.-nimellä keskitytään soolomateriaaliin ja Dirkschneider-nimen alla soitetaan sitten vanhaa Acceptia. Tämä on hyvä ratkaisu, sillä laadukasta soitettavaa riittää molempiin enemmän kuin yhteen keikkasettiin mahtuu.
Illan setissä parhaiten edustettuina olivat luonnollisesti tuore “Touchdown” sekä myös vuoden 1987 legendaarinen U.D.O.-debyytti “Animal House”. Muut illan aikana kuullut kappaleet jakautuivat tasaisesti koko uran varrelle ja pitkä 20 kappaleen settilista oli viihdyttävä alusta loppuun.
Materiaalia kuultiin peräti kolmeltatoista U.D.O.-albumilta ja bändin tasalaatuisuus on ollut ihailtavaa vaihtuneista kokoonpanoista huolimatta. Kitaristikaksikon muodostaa vuodesta 2012 mukana ollut Andrei Smirnov sekä vuonna 2018 bändiin liittynyt Dee Dammers, joka seurasi suomalaisille tutun Kasperi Heikkisen jalanjälkiä.
Heikkisen aikaan muistelen lavameiningin olleen vakavaa ja hymyily ei ilmeisesti ollut sallittua. Nyt meininki oli menneisiin vuosiin verrattuna selvästi rennompaa ja koko yhtyeen hyväntuulisuus tarttui yleisöön mukavalla tavalla.
Erittäin kunnioitettavan jo 1970-luvulla alkaneen uran Acceptissa soittanut basisti Peter Baltes erosi yhtyeestä vuonna 2018 ja liittyi viime vuonna virallisesti U.D.O.n vahvuuteen, joten nyt oli mahdollisuus ja ilo nähdä vanhat bändikaverukset samalla lavalla. Lavalla nähtiin harvinaisesti myös isä ja poika, sillä Udon poika Sven Dirkschneider soittaa rumpuja.
Baltesin bassosoundi oli äärimmäisen jyhkeä, voimakas ja erottuva, ja juuri siltä kunnollisen hevibasson kuuluu kuulostaa. Soundissa oli paljon vastaavaa tunnistettavuutta kuin Iron Maidenin Steve Harrisilla.
Keikka oli valmiina alkamaan saksalaisella täsmällisyydellä sekunnilleen aikataulussa AC/DC:n “Thunderstruck”-intron myötä, josta siirryttiin saumattomasti “Touchdownilta” löytyvän biisikaksikon “Isolation Man” sekä “Forever Free” pariin. Samassa rytäkässä tarjoiltiin myös 1980-luvun herkkua, kun kakkosalbumi “Mean Machinen” (1989) “Break The Rules” sai yleisön puimaan nyrkkiä ilmaan.
“Steelhammerin” (2013) väkevä “Metal Machine” toimii kaikessa yksinkertaisuudessaan ja runttaus on takuuvarma tunnelmannostattaja, jonka kitarariffi saa jokaisen päät vähintään nyökyttelemään tyytyväisyyden merkeissä. Samaiselta pitkäsoitolta kuultiin myös “Never Cross My Way”.
Lyhyen hengähdystauon jälkeen vuorossa oli “Solidin” (1997) ykkösraita “Independence Day”, jossa Dirkschneider pääsi laulattamaan yleisöä urakalla. Kolmannen studioalbumin vuoro tuli klassisen “Heart Of Goldin” myötä (“Faceless World” 1990) ja harmittavasti nyt oli tyytyminen vain yhteen esitykseen kyseiseltä hienolta pitkäsoitolta.
Debyytin “In The Darkness” kuulosti todella hienolta pidennetyn intron kera. Jälleen kuultiin kappale, mikä on juurtunut olennaiseksi osaksi jokaista U.D.O.-keikkaa. “Man And Machine” samannimiseltä albumilta (2002) on kaikessa rytmikkyydessään mieleenpainuva ja biisille on aina paikkansa osana settiä.
Tuoreemman tuotannon “Pain” on aliarvostettu, sillä sen verran komeita melodioita löytyy tältä “Decadentin” (2015) raidalta. Knoppitietona suomalaisille mainittakoon, että albumi jäi Heikkisen ainoaksi studiotyöksi U.D.O.n kanssa, mutta livejulkaisuja miehen vyölle kertyi useampi.
Tunnelmaa rauhoitettiin “One Heart One Soulin” myötä ja pian kuultiin niin ikään rauhallinen “I Give As Good As I Get”. Väliin varsinaisen setin loppupuolelle lyötiin uusimman levyn nimikkobiisi “Touchdown”, jonka tuplabasarit jyräsivät kaikesta läpi vakuuttavalla tavalla. Viimeisen encoreosuuden kärkeen nostettiin “Holy” (1999), sekä kasariklassikot “They Want War” ja tietysti “Animal House”.
Äänimaailma oli koko illan huippuluokkaa. Musiikki tuli todella kovaa lähennellen sataa desibeliä, mutta silti nautittavan puhtaasti. Edellispäivän Helsingin keikalla vieraillut alkuperäinen U.D.O.-kitaristi Mathias Dieth ei valitettavasti ehtinyt enää Tampereelle.
Hämmästyksekseni setti ei ollut tässä vaiheessa vielä ohi, sillä U.D.O. kaivoi vielä yhden ässän hihastaan. Iätön Queen-cover “We Will Rock You” esitettiin raskaiden soundien vyöryessä saliin. Erikoisella tavalla rakennettu cover löytyy Udo Dirkschneiderin “My Way” -sooloalbumilta (2022), jossa herra versioi peräti 17 eri artistin tuotantoa.
Tunti ja 55 minuuttia vierähti kuin siivillä ja U.D.O. osoitti kuuluvansa edelleen perinteisen saksalaisen heavyn kärkikastiin.
Raportti: Riku Juutilainen & Hannu Juutilainen
Kuvat: Hannu Juutilainen ©Metalliluola
Perinteisen raskaan rockin ja melodisen metallin ystävä. Livekeikkojen ja (vinyyli)levymusiikin suurkuluttaja. Musiikin ohella vapaa-aikaan kuuluvat viskiharrastus ja frisbeegolf. Kamera on mukana keikalla kuin keikalla.
Intohimoinen livekeikoilla kävijä ja fyysisen musiikin raskaan sarjan keräilijä. Hifistä hullaantunut ja albumien teknisestä toteutuksesta kiinnostunut seikkailija, jonka sydän sykkii eniten Nightwishille, mutta tarkassa seurannassa on hard rockin ja perinteisen hevin monipuolinen maailma 70-luvun Black Sabbathista aina 2000-luvun sinfonisen metallin aaltoon asti kaikkine orkestereineen. Vapaa-ajalla ohjelmaan kuuluu frisbeegolf, jos radoille vain keikoilta ennättää.
