Australialainen hard rock -kone Airbourne palasi Suomeen kesän 2026 lopulla ja villitsi Helsingin Allas Liven yleisön riehakkaalla show’llaan.
Viimeksi vuonna 2019 Suomessa omalla pääesiintyjäkeikallaan nähty yhtye tarjoili noin 75 minuutin mittaisen, hikisen ja hyväntuulisen rock ’n’ roll -juhlan. Yleisö oli saapunut paikalle hyvissä ajoin, Allas Live oli lähes loppuunmyyty ja maanantai-ilta tuntui unohtuneen viimeistään keikan alkaessa.
Veljesten Joel ja Ryan O’Keeffen vuonna 2003 Australian Warrnamboolissa perustama Airbourne on kasvanut kahdessa vuosikymmenessä yhdeksi modernin hard rockin tunnistettavimmista nimistä. AC/DC:n jalanjäljet näkyvät ja kuuluvat bändin musiikissa kiistatta, mutta Airbourne on rakentanut maineensa myös omalla, lähes hengästyttävällä live-energiallaan.
Yhtyeen yksinkertaiset, mutta vastustamattoman tehokkaat riffit, suuret kertosäkeet ja tinkimätön asenne ovat kuljettaneet sitä maailman suurimpien hevifestivaalien päälavoille sekä Iron Maidenin, Motörheadin ja The Rolling Stonesin kaltaisten nimien lämmittelijäksi.
Suomessa yhtyeen soisi esiintyvän useammin ja vielä suuremmissa puitteissa. Airbourne on juuri sellainen bändi, jonka musiikki on tehty koettavaksi livenä. Levyt ovat täynnä tarttuvia sävellyksiä, mutta lavalla kappaleet saavat ympärilleen kokonaisen show’n, jossa yleisö ei ole pelkkä sivustakatsoja vaan olennainen osa tapahtumia.
Helsingin keikka kuului Euroopan kiertueen loppusuoraan ja oli ennen Tukholman Gröna Lundin huvipuistokeikkaa toiseksi viimeinen pysähdys. Samalla ilmassa oli uuden musiikin odotusta, sillä yhtyeen kuudes studioalbumi ”Airbourne” oli alun perin määrä julkaista elokuun lopussa.
Julkaisu siirtyi syyskuun puolelle, joten Allas Liven yleisö joutui odottamaan koko levyä vielä muutaman päivän. Bändi tyytyi esittämään ”Airbournelta” kaksi kappaletta, ja illan painopiste pysyi odotetusti aiempien albumien parhaissa paloissa.
Ennen varsinaista show’ta tunnelmaa nostatettiin tavallista reilummalla volyymilla soitetuilla Iron Maidenin ”Run To The Hillsilla” ja Motörheadin ”Ace Of Spadesilla”. Kun PA-järjestelmästä alkoi tämän jälkeen kuulua Airbournen pitkään käyttämä ”Terminator 2” -elokuvan pääteema, tiesi keikan alun olevan käsillä.
Lavaa hallitsi näyttävä taustakangas, joka mukaili uuden albumin kansitaidetta. Sen molemmin puolin kohosivat legendaariset Marshall-vahvistinpinojen rivistöt, jotka sopivat yhtyeen estetiikkaan täydellisesti. Valot pääsivät erityisen hyvin oikeuksiinsa illan hämärtyessä, ja kokonaisuus näytti juuri siltä kuin perinteisen hard rock -keikan pitää.
Airbourne avasi illan uuden albumin ensimmäisellä singlellä ”GUTSY”, joka toimii myös levyn avausraitana. Eteenpäin puskeva rytmi ja tarttuva kertosäe kertoivat välittömästi, ettei yhtye ollut aikeissa keksiä itseään uudelleen. Airbourne luottaa siihen, minkä se osaa parhaiten.
Bändin pelisäännöt tulivat selviksi nopeasti myös toisella tavalla. Joel O’Keeffe heitti yleisöön ensimmäisen muovikippoon kaadetun drinkin heti avauskappaleen päätteeksi. Heitto suuntautui turhan korkealle, sillä juoma osui lavarakenteisiin ja kimposi lavan sekä yleisön väliselle alueelle valokuvaajien sekaan. Pieni kömmähdys oli samalla täydellinen johdanto siihen, millaisia tilanteita Airbournen konsertissa saattaa tulla vastaan.
Seuraavana kuultu ”Too Much, Too Young, Too Fast” sai yleisön kunnolla liikkeelle. Vuoden 2007 ”Runnin’ Wild” -debyytin tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuva rallatus on juuri sellaista suoraviivaista hard rockia, jonka tahtiin on vaikea pysyä paikallaan. Joel O’Keeffe oli alusta asti illan kiistaton showmies, ja hänen liikkeensä, ilmeensä sekä yleisön jatkuva huomioiminen tekivät esiintymisestä välittömän ja viihdyttävän.
Myös yhtyeen yhteispeli oli vakuuttavaa. Kitarat ja rytmisektio iskivät yhteen tiukasti, ja muiden jäsenten taustalaulut erottuivat miksauksesta poikkeuksellisen selkeästi. Synkronoidut lavaliikkeet toivat esiintymiseen vanhan liiton areenarockin tuntua. Kappaleen loppupuolella Joel pääsi näyttämään kitaristin taitojaan soolon merkeissä ja päätti biisin näyttävään hyppyyn.
Äänentoistosta puhuttaessa on todettava, että Allas Livessä oli varsin tiukka äänenvoimakkuusrajoitus. Äänenpaine jäi vain noin 90 desibeliin, ja moni seurasi konserttia ilman korvatulppia. Airbournen kaltaiselle bändille kovempi volyymi olisi varmasti luontevampaa, mutta tästä huolimatta miksaus oli onnistunut, eikä soundi menettänyt voimaansa maltillisemman äänenpaineen vuoksi.
”Hungryn” aikana näyttävät vilkkuneet valospotit seurasivat erityisesti Joelia. Hyppiminen jatkui, eikä laulaja-kitaristin vauhti näyttänyt hidastuvan edes hetkeksi. Joel ehti myös kehaista Helsingin baareja ja tiedustella, kuinka moni yleisöstä piti juomaa kädessään. Seuraavaksi hän kysyi, oliko paikalla ihmisiä, joiden pitäisi mennä seuraavana päivänä töihin tai kouluun.
Vastaus oli O’Keeffen maailmankuvan mukainen, eli kukaan ei menisi töihin tai kouluun. ”Hell no!” kuului julistus, ja maanantai-illan juhlat saivat jatkua.
”Back In The Game” jatkoi samanlaisella energialla. Alun Joel lauloi poikkeuksellisesti mikrofoni kädessään ilman kitaraa, mikä toi kappaleeseen pienen vaihtelun. Sen jälkeen kitara palasi mukaan, soolo vei mennessään ja lopussa nähtiin jälleen odotettu hyppy.
Airbournen jäsenissä on paljon tuttua vanhan koulukunnan australialaisesta hard rockista. Erityisesti basisti Justin Streetin habituksesta ja ilmeilystä tuli mieleen AC/DC:n Cliff Williams, mikä vahvisti entisestään yhtyeen ja esikuviensa välistä mielleyhtymää.
”Raise The Flag” oli yksi illan odotetuimmista kohokohdista. Aurinko oli jo laskenut, ja lavavalot pääsivät viimein kunnolla oikeuksiinsa. Yleisön keskellä käynnistyi pieni pitti, ja Joel soitti kitarasooloa jopa polviltaan.
Sitten toteutettiin yksi yhtyeen tunnetuimmista livebravuureista. Crew’n jäsen nosti Joelin olkapäilleen ja lähti kuljettamaan laulaja-kitaristia yleisön joukkoon tämän jatkaessa soittoa. Matka vei koko yleisön halki alueen reunaan, jossa Joel ryhtyi hakkaamaan oluttölkkiä päätään vasten, kunnes tölkki lopulta puhkesi ja sisältö suihkusi katsojien päälle.
Kaikki eivät tällaisesta tempusta varmasti pidä, mutta itselleni se on olennainen osa Airbournen estotonta rock ’n’ roll -teatteria. Tilanne oli juuri niin absurdi ja näyttävä kuin bändiltä voi odottaa. Joel jatkoi soittamista koko ajan ja palasi samaa reittiä takaisin lavalle, moshaten samalla yleisön päälle viimeiset olutpisarat.
”Cheap Wine & Cheaper Women” oli mukava nosto settilistaan ja osoittautui yhdeksi illan tarttuvimmista kappaleista. Sen yksinkertainen rytmi ja röyhkeästi eteenpäin kulkeva riffi ovat juuri sellaista materiaalia, jonka varaan Airbourne rakentaa parhaat hetkensä.
Yleisöä huudatettiin kitaran avulla, synkronoidut lavaliikkeet jatkuivat ja Joel pomppi tasajalkaa lavalla. Biisi osoitti, ettei yksinkertainen tarkoita tylsää, kun riffi ja groove osuvat näin hyvin kohdalleen.
Ennen ”Breakin’ Outta Hellia” Joelin mikrofonissa alkoi ilmetä häikkää, ja väline käytiin vaihtamassa. Kappale käynnisti jälleen pitin ja nosti tempoa entisestään. Nopeatempoisen riffittelyn, tiukan rumpukompin sekä suuren kertosäkeen yhdistelmä sai jälleen jalat vipattamaan.
”Diamond In The Roughissa” yleisö puolestaan intoutui laulamaan kertosäettä suureen ääneen. Kappaleen aikana huoltoa tarvitsi tällä kertaa Joelin langaton lähetin. Laulaja-kitaristin työtahti näkyi myös fyysisesti, sillä ilman paitaa esiintynyt Joel oli läpimärkä hiestä, ja vatsaan tarttunut plektra pysyi siinä paikallaan.
Jos Airbournen keikoilta odottaa yhtä erityistä hetkeä, se liittyy usein ”Raise The Flagiin” tai ”Live It Upiin”. Allas Livessä ”Live It Upia” edelsi tuttu, elokuvamainen lentokoneen moottorien ja sireenin äänimaisema.
Rumpali Ryan O’Keeffe siirtyi lavan etuosaan pyörittämään käsikammella toimivaa mekaanista ilmahälytyssireeniä, jonka läpitunkeva ulvonta kuulosti siltä kuin koko alue olisi joutumassa ilmahyökkäyksen kohteeksi.
Samaan aikaan Joel asettui polvilleen lavalle ja nosti kitaransa päänsä yläpuolelle, välillä yhdellä kädellä. Kun ”Live It Up” lopulta käynnistyi, meno nousi jälleen uudelle tasolle. Kitaristit pääsivät vuorollaan esittelemään soolotaitojaan, ja rumpujen, basson sekä kitaroiden muodostama kokonaisuus kuulosti siltä mitä Airbournelta toivoo.
Kappaleen aikana lavalle tuotiin ikoninen Lemmy’s Whisky Bar. Joel ryhtyi sekoittamaan juomia ja heittelemään niitä muovimukeissa kymmenittäin yleisön joukkoon. Osa yleisöstä sai napattua juomia ilmasta kiinni, kun he olivat nousseet hetkellisesti toistensa olkapäille. Jokainen onnistunut koppi sai aikaan hurrauksia ja suurta riemua. Lopuksi Joel päätti kappaleen näyttävään hyppyyn rumpukorokkeelta.
”Live It Upin” päätteeksi ilmaan jäi soimaan ”Ready To Rockin” melodia, johon yleisö tarttui laulamalla mukana. Kyseessä oli yksi illan hienoimmista hetkistä ja yhtyeen ja yleisön välinen yhteys tiivistyi muutamaksi kylmiä väreitä nostattaneeksi sekunniksi, eikä tunnelman tarvinnut nojata erikoistehosteisiin tai juomatemppuihin. Pelkkä tuttu melodia riitti.
”Ready To Rock” käynnisti encore-osuuden nopeasti, ja jo encoren ensimmäisten hetkien aikana juomaa lensi jälleen yleisöön. Kitaristi Brett Tyrrell ja Street vaihtoivat keskenään paikkoja. Katsojat pääsivät laulamaan melodiaa samalla, kun muut yhtyeen jäsenet säestivät mukana Joelin keskittyessä esiintymiseen. ”One more time!” huusi O’Keeffe, ja yleisö vastasi huutoon.
Tuoreimmalta albumilta kuultu ”Alive After Death (Last Plane Out)” toi settiin vielä toisenlaista sävyä. Vaikka kappaleen perusilme on edelleen tuttua Airbournen hard rockia, siinä on myös melodisempaa sekä juhlallisempaa tunnelmaa. Uuden levyn toinen maistiainen sopi hyvin loppusuoran alkupuolelle ja antoi samalla esimakua albumista, jonka julkaisuun oli jäljellä vain muutama päivä.
Joelin laulu huipentui biisin lopussa komeaan karjaisuun, ja jossain vaiheessa lavalle lensi juomia yleisön suunnasta. Airbourne ei antanut vauhdin hidastua, vaan kääntyi suoraan kohti illan viimeistä numeroa.
”Runnin’ Wildissa” yhteislaulu nousi koko illan voimakkaimmaksi. Vuoden 2007 debyyttialbumin nimikkokappale on yhtyeen tunnetuimpia esityksiä ja täydellinen päätös tällaiselle keikalle. Sen tarttuva ”hey, hey, hey” -huuto raikui yleisössä vastustamattomasti, ja viimeinen pitti käynnistyi vielä kerran.
Pidennettyyn esitykseen oli mahdutettu myös pieni maistiainen Black Sabbathin ”Paranoidia”. Ennen kappaletta Joel kiitti Airbournen road crew’ta ja yleisöä. Bändillä oli selvästi hauskaa, eikä lavalla nähty missään vaiheessa sellaista rutiininomaista suorittamista, jota pitkän kiertueen loppumetreillä voisi joskus odottaa.
Biisin edetessä O’Keeffe heittäytyi tuttuun tyyliinsä ja lavalla nähtiin potkuja, moshausta, suuria eleitä sekä näyttävää liikkumista. Lopussa hän nosti mikrofonitelineen ilmaan ja hyppäsi vielä kerran rumpukorokkeelta alas.
Joel spiikkasi lopussa yleisölle:
”Helsinki, thank you very much, kiitos! You fucking rock! Rock ’n’ roll are never gonna die!”
Joel nosti vielä kitaransa yhdellä kädellä ilmaan, ja Airbourne oli tehnyt tehtävänsä. Plektrat, settilistat ja hikinauhat lensivät yleisöön, ja niiden perään käytiin eturivissä kiivasta kamppailua. Tyrrell ja Street kävivät vielä erikseen jakamassa tavaraa eturivin faneille, joten monet saivat viedä kotiin konkreettisen muiston illasta.
Airbournen Helsingin keikka oli suuri hard rockin juhla ja yksi kesän kohokohdista. Yhtye kuulosti erinomaiselta, yleisö oli mukana ja show’ssa oli kaikki ne tutut elementit, jotka ovat tehneet Airbournesta yhden tämän hetken kiinnostavimmista hard rock -bändeistä. Samalla yhtye osoitti, ettei sen tarvitse uudistua radikaalisti ollakseen edelleen relevantti. Riffit, kertosäkeet, kitarasoolot sekä järjetön energia riittävät pitkälle, kun ne toteutetaan näin vakuuttavasti.
Ainoa varsinainen moite liittyy keikan kestoon. Noin 75 minuutin ja 12 kappaleen setti jätti nälkäiseksi, sillä Airbournen katalogista löytyisi materiaalia vielä pidempään iltaan. Allas Liven kaltaisessa ulkoilmaympäristössä aikataulut ja äänenvoimakkuusrajoitukset asettavat omat ehtonsa, mutta tämän bändin kohdalla olisi ollut helppo ottaa vastaan vielä puoli tuntia lisää. Myös suurempi esiintymispaikka ja pidempi oma pääesiintyjäshow olisivat enemmän kuin tervetulleita.
Airbourne suuntaa seuraavaksi marras–joulukuussa Australiaan ja Uuteen-Seelantiin Guns N’ Rosesin erikoisvieraaksi. Allas Liven perusteella yhtyeellä on edelleen kaikki edellytykset jatkaa hard rockin ja heavy metallin perinteiden vaalimista suuremmille lavoille.
Helsinki sai maanantai-illan päätteeksi juuri sitä, mitä tilasi, eli tarttuvia riffejä, hikistä hard rockia, loistavaa show’ta ja ennen kaikkea muistutuksen siitä, ettei rock ’n’ roll ole kuollut.
Raportti: Riku Juutilainen
Kuvat: Hannu Juutilainen © Metalliluola
Intohimoinen livekeikoilla kävijä ja fyysisen musiikin raskaan sarjan keräilijä. Hifistä hullaantunut ja albumien teknisestä toteutuksesta kiinnostunut seikkailija, jonka sydän sykkii eniten Nightwishille, mutta tarkassa seurannassa on hard rockin ja perinteisen hevin monipuolinen maailma 70-luvun Black Sabbathista aina 2000-luvun sinfonisen metallin aaltoon asti kaikkine orkestereineen. Vapaa-ajalla ohjelmaan kuuluu frisbeegolf, jos radoille vain keikoilta ennättää.
Perinteisen raskaan rockin ja melodisen metallin ystävä. Livekeikkojen ja (vinyyli)levymusiikin suurkuluttaja. Musiikin ohella vapaa-aikaan kuuluvat viskiharrastus ja frisbeegolf. Kamera on mukana keikalla kuin keikalla.
