”Taide kuuluu ihmisten tehtäväksi ja nautittavaksi”: haastattelussa Sonata Arctican alkuperäisjäsenet Tony Kakko ja Tommy Portimo.

Metalliluolan Riku Juutilainen istui alas kotimaisen power metal -veteraani Sonata Arctican alkuperäisjäsenten, vokalisti Tony Kakon sekä rumpali Tommy Portimon kanssa. Tarinaa riitti tulevan 30-vuotisjuhlakokoelman sekä kiertueen merkeissä yhtyeen koko uran varrelta.

Sonata Arctica julkaisee vuonna 2026 uuden 30-vuotisjuhlakokoelman. Miten biisit valikoituivat tulevalle kokoelmalle?

Tommy: Hirveän väännön kanssa.

Tony: Aika paljon oli ns. pakollisia palasia, mitä haluaa laittaa, mutta toisaalta yritettiin vältellä tiettyjä juttuja (ehkä jättää sieltä poiskin), mitkä on ollut joka kokoelmalla koko ajan ja aina sama versio julkaistaan biisistä. Yritettiin kaivaa siihen vähän uutta. En itse asiassa suoraan edes muista tällä hetkellä mitä biisejä kokoelmalla on.

Tommy: En minäkään. Sen muistan, että katsottiin aikaisemmat kokoelmat mitä on ollut ja sitten sen mukaan katsottiin biisejä, ettei ihan aina olisi ne samat.

Tony: Väännettiin montako levyä kokoelmalle tulee ja mitä kaikkee. Mä vähän tipahdin kärryiltäkin jo jossakin vaiheessa, kun keskityin kirjoittamaan meidän seuraavaa levyä. Olen ulkoistanut itseni tuosta prosessista sen myötä sitten.

Onko kokoelma yhden vai kahden CD:n julkaisu?

Tommy: Kolme oli jossain vaiheessa, mutta se nyt pikkuisen elää vielä, kun levy-yhtiö säätää vielä jotakin.

Pysyykö 30-vuotisjuhlakiertueen settilista samana joka ilta vai oletteko ajatelleet vaihdella biisejä?

Tony: Meillä on varaa ainakin muutoksiin ja vaihdella kappaleita. Katsotaan miten treenit menee. Pitkälti toistakymmentä olemme treenanneet, mutta ei me nyt niin paljon soiteta tietenkään keikalla. Vaihtareita on mahdollista olla, mutta yleensä muuttamisesta tulee enemmän valittamista, kuin siitä, että soitetaan samoja biisejä. Joku valittaa, että soititte edellisellä keikalla ton biisin, se on mun lempparibiisi ja miks ette soittanut sitä nyt. On helpompi perustella saman setin soittamista sillä, että kaikki ansaitsee saman show’n. Meillä on sen verran kuitenkin tuota orgaanista elementtiä tuossa, eli jää jonkin verran varaa improvisaatiolle ja interaktiolle yleisön kanssa, josta saattaa tulla omia hauskoja juttuja keikoille. Kappaleet sinänsä pysyy varmasti aina suunnilleen samoina.

Mitkä kaikki kriteerit vaikuttavat siihen mitä kaikkia kappaleita soitatte 30-vuotisjuhlakiertueella?

Tony: Meillä on nyt nämä meidän omat ”Sweet Home Alabamat”, muutamat, siellä on ”Fullmoonia”, ”Don’t Say A Wordia”, ”I Have A Rightia” ja tällaisia mitkä pitää ottaa mukaan mutta eihän nyt tietenkään koko settiä täytä nuo kappaleet. Nyt tälle kiertueelle on yritetty ottaa mukaan sellaisia biisejä mitä ei olla nyt vaan pyöritetty setissä pitkään aikaan.

Oliko settilistan koostaminen vaikeaa?

Tony: Olihan se, siihen vaikutti niin monet eri tekijät.

Seuraatteko mitä kappaleita olette soittaneet ja kuinka monta kertaa? Vaikuttaako se päätökseen siitä mitä mahdollisesti soitatte tai jätätte pois?

Tommy: Ei ja ehkä enemmän seurataan sitä, että olisi joka levyltä materiaalia. Jos jotakin lasketaan, niin sitten sitä, että jos joltain levyltä ei ole yhtään biisiä ja toiselta vaikka kuusi, että pitäisikö vähän katsoa jotakin muuta.

Kohtasitteko kotona biisejä treenatessa erityisiä haasteita?

Tony: Uusien biisin sanojen muistaminen ja niiden opettelu on hankalaa. Se on jotenkin semmoinen mitä on kirjoittanut iät ajat sitten ja ei ole tavallaan koskaan tarvinnut opetella niitä sanoja, kun ne on koko ajan ollut paperilla tai muuten edessä tarjolla. En tiedä mitä kaivella esille. On siinä jokukin vanha biisi, mitä ei olla soitettu pitkään aikaan. Kuulin sen ekaa kertaa niin kuin olisin ekaa kertaa kuullut koko kappaleen. Melodia oli tuttu, mutta se oli kyllä, huh huh.

Tommy: Tavallaan hyvään kohtaan tulee, kun meillä on ollut tuossa kiertueita alla, niin soittokunto on pysynyt. Senkään takia ei tavallaan tarvinnut käyttää aikaa soittokuntoon pääsemiseen. Sai vaan alkaa rämpimään menemään. Oli muutamia yllättäviä yksittäisiä kohtia joissain biiseissä, joissa piti ihan oikeasti kelailla, että ”mikäs filli tuolla tuommoinen on”.

Tony: Vaikka on kappaleita mitä on sataan taikka useampaankin kertaan tullut soitettua livenä, niin sitten kuitenkin yhtäkkiä eteen saattaa tulla tilanne, jossa ”ei tajua yhtään mitä tässä tapahtuu”, mutta aika nopeasti sanat muistaa, kun biisistä saa kiinni.

Tommy: Tavallaan pitäisi pystyä soittamaan niin, ettei ajattele. Silloin ne jostain tulee.

Tony: Pitää treenata siihen pisteeseen, että on mahdollisuus vetää sillä tavalla, että ratkaisut tulevat spontaanisti. Sanoitusten kanssa on ollut mielenkiintoisia hetkiä monta kertaa, kun joskus on ollut keikan alussa tai biisien alussa tilanne, jossa ”mulla ei ole mitään käryä millä lähteä liikenteeseen”. Menet vaan silleen, tyhjennät pään ihan täysin ja aukaiset suun ja 90 % ajasta sieltä tulee oikea sana ulos ja se lähtee siitä rullaamaan se biisi. Se on kätevä, jostain tuolta takaraivosta pulpahtaa.

Sonata Arctica on mahdollista kokea kotikaupungissaan Kemissä helmikuun viimeisenä päivänä Sampo-jäänmurtajalla ja myöhemmin saman päivän iltana Kemi Areenalla. Kyseessä on ainutlaatuinen elämys, johon kuuluu keikkaristeilyn lisäksi muun muassa jääkelluntaa ja kävelyä jäällä. Mistä idea näihin kaikkiin sai alkunsa?

Tony: Me ollaan tässä jonkin aikaa jo haaveiltu jostakin yhteistyöstä Kemin Matkailun kanssa. Siellä on joitakin tuttujakin ollut töissä ja muuta tämmöistä. Jonkun keskustelun kautta se lähti pienen sanailun jälkeen liikenteeseen, että hitto, tämähän saattaisi olla ihan mahdollista. Meidän alkuperäinen tahtotila oli joko aloittaa tai päättää tämä Suomen kiertue Kemiin. Kun sitä ruvettiin vääntämään, että mihin me mennään keikalle, niin Kemi Areena oli tietysti uutena paikkana sellainen, mihin halutaan mennä. Kun siinä yhteydessä tavallaan jonkinlaisena osana toimii myös Kemin Matkailu kai vissiinkin jotenkin, niin sitä myöten tuli tämä kuvio.

Tommy: Sitten alkoi ideoiden pallottelu, että mitä siinä voisi olla.

Tony: Pelattiin pingistä ajatuksen kanssa ja kurvipallona tuli jäänmurtaja, ihan vitsillä varmaan ja sitten kuitenkin ajateltiin, että ”no hitto, onko tuo mahdollista”. Vastaus oli periaatteessa juu.

Millaiset odotukset teillä on?

Tony: Me ollaan käyty tämä risteily kolme kertaa.

Tommy: Viime talvena käytiin vähän jo etukäteen, kun tiedettiin, että tällainen on tulossa, niin haluttiin promomatskuja kuvata oikeasti talvella eikä esimerkiksi kesällä. Kyllä se silti itselle oli edelleen yhtä hieno. Ei ole ihan jokapäiväistä käydä lillumassa Perämeressä ja se on aina yhtä vaikuttava näky, kun kävelee jäänmurtaja Sampon kylkeen siellä ihan avomerellä siinä jäällä. Voi vain kuvitella ulkomailta tuleville, jotka eivät ole esimerkiksi koskaan vaikka kävelleet jään päällä, niin tuollainen on ihan älytön kokemus.

Tony: Tosi mielenkiinnolla odotan: Varmaan tietyllä tapaa intiimi, pienempi porukka tulee joka tapauksessa sinne, toivoisin, kuin mitä sille varsinaiselle illan keikalle. Se on hankala päivä vähän kun, samana päivänä on Uuden Musiikin Kilpailun finaali, saattaa olla kansan syvät rivit kahden vaiheilla.

Vähän eri genreä kuitenkin.

Tony: No on, mutta mekään ei olla niin extremeä, eli meillä löytyy kuuntelijaporukkaa, jotka olisivat kiinnostuneita tulemaan ja nauttimaan kummastakin. Ei olla niin ”metal”.

Mitä kotikaupungissanne Kemissä jälleen esiintyminen teille merkitsee?

Tommy: Ihan mieletöntä. Sinne tietenkin tulee hirveästi kavereita ja omaa perhettä. Alettiin tuossa vaimon kanssa laskeskelemaan, että siitä on aika pitkä aika, kun ollaan viimeksi sisäkeikka soitettu Kemissä. Tyyliin 2000 tai 2001 ollaan viimeksi soitettu ja sekin oli silloin baarissa. Oikeasti isoa sisäkeikkaa ei ole soitettu Kemissä ikinä.

Mitä fanit voivat odottaa 30-vuotisjuhlakiertueelta?

Tony: Tunnelmaa ja kappaleita, mitä he tosiaan eivät ole kuulleet meidän viimeaikaisissa seteissä. On kuitenkin myös sellaista porukkaa, jotka ovat nähneet valtavan paljon keikkoja. Paras taitaa olla kolmessasadassa keikassa. Se on ihan helvetisti, me ollaan kuitenkin vain rapiat 1500 keikkaa Tommyn kanssa tehty, niin siinä kontekstissa joku yksi henkilö on… prosentuaalisesti merkittävä määrä niistä on aika järjetöntä, hienoa. Heille ja sitten monille muille jotka ovat nähneet festareita ja muita keikkoja, tarjotaan vähän toisenlaista ja uutta näkemystä tuohon meidän settiin, ettei sitä samaa vanhaa taas jauheta. On ollut vähän synti meillä, että pyöritään niiden samojen biisien ympärillä liian paljon ja otetaan ehkä yksi uusi tai uuden levyn myötä ehkä muutama uusi kappale… Ei ehkä uudisteta meidän settilistaa tarpeeksi usein. Ollaan siinä mielessä oltu laiskoja. Syntisiä ollaan, tunnustan. Siihen on erinäisiä syitä.

Sonata Arctica julkaisee uuden kappaleen ”Freedom Concept” 27.2.2026. Mistä tuli idea julkaista kokonaan uusi kappale ja minkä tyylinen biisi on tulossa?

Tony: Biisi on power metallia.

Tommy: Kappale on juu todella puhdasta power metallia. Haluttiin siihen kokoelmalle kuitenkin ennenjulkaisematon biisi kanssa.

Tony: Harmittaa, kun biisin piti olla jo nyt ulkona, tammikuun alussa muistaakseni oli tarkoitus, että pistetään pihalle alun perin. Mutta tietenkin levy-yhtiö haluaa käyttää kappaletta kokoelman markkinointityökaluna. Pidättelen hengitystä ja odotan varsinaista oikeaa julkaisua, että milloin se tulee. Kappale on mielestäni oikein hyvä ja mikäli se saadaan ulos sovittuna aikana, niin me tulemme soittamaan sen livenä Kemissä sitten, eli sellainen spesiaalijuttu. Olemme varautuneet tuohon.

Onko teillä ollut historian saatossa kiistaa siitä, millaiseen suuntaan bändin soundin tulisi kehittyä?

Tommy: Ei, minusta se on mennyt jotenkin aina niin luonnollisesti. Tony on tuonut biisit pöytään ja siirtymät on ollut aina jotenkin tosi luontaisia ja luonnollisia, suurimmaksi osaksi ainakin.

Tony: ”Unia” oli vähän meikäläisen väkisinvääntö eri suuntaan ja veikkaan, että se aiheutti eniten kulmien kurtistelua silloin aikoinaan 2007.

”Unia” oli tosiaan tyylillisesti erilainen aiempaan tuotantoon verraten. Mistä syntyi rohkeus lähteä kokeilemaan uutta suuntaa tuolla levyllä?

Tony: Mä olin tosi kyllästynyt. Meillä oli hirveän pitkä rundi ”Reckoning Nightin” kanssa takana ja joku 180+ keikkaa oltiin menty sen levyn kanssa. Mä olin aivan väsynyt. Olin saatanan väsynyt siihen power metalliin ja kaikkeen siihen. Halusin tehdä jotakin ihan erilaista. Tämä olisi ollut loistava hetki tehdä soololevy. Tuossa välissä olisi ollut hyvä paikka sille tehdä erilaisia kappaleita, mutta sen sijaan kaikki menikin Sonatalle. Bändin jätkät eivät sitä vihanneet mitenkään kummemmin, vaikka veikkaan että Janille (Liimatainen) se saattoi olla vähän paha, että siirryttiin niin tosi kauas sellaisesta mitä se haluaisi tehdä. Se nyt ei kuitenkaan vaikuttanut Janin päätökseen poistua bändistä. Siinä oli kaikenlaisia muita syitä, minkä takia Jani ei sitten ollutkaan kyseisen levyn rundilla mukana. Kaikki tietää sen. Read the book. Näin se menee.

Hypätään aikaan ennen Tricky Beansia (yhtyeen alkuperäinen nimi 1996-1999, myöhemmin Tricky Means). Miten löysitte toisenne ja miten Tony päätyi remmiin mukaan?

Tony: Mä olin bändin perustaja Markon (Paasikoski) kanssa samassa tanssiorkesterissa. Oltiin kierrelty ympäri Lappia keikoilla ja muuta kaikkea ja Marko halusi sitten perustaa rokkibändin.

Tommy: Sitten ne pyysi Jania mukaan siihen ja ideointivaiheessa oli eri rumpali, ketä oli jo pyydetty, mutta sen rumpalin äiti ei ollut antanut tuoda rumpuja treenikämppänä toimineelle vanhalle kesämökille. Kiitos hänen äidilleen. Jani oli sitten sanonut, että hän tietää yhden rumpalin, kuka tähän voisi sopia. Oltiin Janin kanssa ennen Tricky Beansia soiteltu vuosia samoissa bändeissä ja sitä kautta minä sitten tulin tähän. Lähtökohta oli vähän erikoinen silloin, kun minä olin 14-vuotias ja Tony ja sen aikainen basisti Pentti (Peura) oli 20. Se oli sellainen aika hauska koulu.

Tony: Vähän tuntuu, että bändi taisi olla enemmän tai vähemmän aika lailla kasassa ja muut bändin jäsenet katsottuna, ennen kuin Marko edes kysyi minua laulamaan siihen. Lauloin tässä tanssiorkesterissa taustoja ja me oltiin kuitenkin soitettu rokkia tällä tanssiorkesterilla. Muun muassa Lappi Rockissa tultiin toiseksi aikoinaan. Kaivelin muistin kätköjä yksi päivä tuossa. Valokuvakirjaa varten kaivelin kuvia ja muuta ja siihen liittyen tuli esille.

Tulitteko hyvin toimeen alusta alkaen vai oliko alussa erimielisyyksiä tai vaikeita päätöksiä?

Tony: Oli leppoisaa ja mentiin mökkeilemään.

Tommy: Se oli tosiaan vanha kesämökki, missä me viikonloput aina vietettiin. Soittosessiot oli aamusta iltaan ja soitettiin ihan järkyttävän paljon silloin.

Tony: Niin olikin joo. Mulla kävi vielä helvetin hyvä säkä. Kun nämä aloittivat, ensimmäiset treenit oli 22.12.1995, olin intissä ja olin siellä vielä seuraavan vuoden kesäkuuhun asti. Olisiko ollut maalis-huhtikuun 1996 kieppeillä, kun mortti työnsi sählypelissä armeijassa sählymailan mun jalalle ja multa taittui nilkka. Nivelsiteet venähti, pistettiin kipsi ja ne lähettivät mut kotio. Vaikkei ois tarvinnut, koska ne oli kysynyt väärästä komppaniasta, että mitä mulla on ohjelmassa. Oli metsässä ryynäämistä…. Pääsin kämpille. Kipsi jalassa kuukausi meni, kun oikeastaan oltiin vain soittokämpällä se koko kuukausi. Se oli tämän bändin alun kannalta äärimmäisen tärkeää. Siellä tuli kirjoitettua ensimmäisiä omia biisejä.

Tommy: Silloin tehtiin ensimmäisiä nauhoitteita.

Tony: Niin olikin joo. Mulla on neliraitanauhuri Fostex X-26, taitaa olla se laite, ja mulla on se vieläkin tallessa. Nauhoja on ihan helvetisti, mä oon vuonna 1990 hommannut sen ja siitä lähtien nauhoitellut neliraitanauhoituksia, demoja… Siellä on tietenkin sellainen aarreaitta, josta löytyy kaikennäköistä.

Oliko nimen muuttaminen ja Sonata Arcticana uran jatkaminen vaikea päätös?

Tony: Ei. Me oltaisiin vaihdettu nimi Tricky Meansista joksikin joka tapauksessa. Mä olin jo miettinyt kaikennäköisiä ideoita, kunnes levy-yhtiöltä tuli, että te olette sitten muuten Sonata Arctica. Selvä, mepä ollaan sitten Sonata Arctica. Ei kukaan kyseenalaistanut sitä. Kummasteltiin ja se oli kauhean hankala lappilaisille lausua koko homma. Sitä piti olla tarkistamassa moneen kertaan, että mikä se oli, teillä oli se uusi bändin nimi, mikä se nimi oli, missä bändissä olen nykyään.

Tricky Beans äänitti paljon biisejä mitkä julkaistiin ”Eclipticalla” ja ”Silencella”. Onko olemassa muita Tricky Beans – tai Sonata Arctica -ajan biisejä, jotka on kirjoitettu, mutta joita ei ole koskaan nauhoitettu tai julkaistu?

Tony: ”I’m Haunted” julkaistiin ”Ecliptican” 15-vuotisjuhlaversiolla. ”Flag In The Ground” on itse asiassa ensimmäinen biisi mikä me on ikinä nauhoitettu. Se pääsi Radio Mafian hittibiisikilpailun top 30:een aikoinaan. Biisi oli ”Blackout” Tricky Beansin aikaan. On siellä vieläkin kappaleita, löytyy sellaisia, jotka saattaisi jossakin muodossa ehkä löytää, ainakin osia niistä voisi löytää tiensä Sonata Arcticalle. En tiedä, onko siellä enää mitään kokonaista biisiä, mikä oikeastaan istuisi… ”Sing In Silence” on myös muun muassa sellainen kappale, mikä oli alun perin Tricky Beansin. Biisin nimi oli alun perin ”Addict”. Siitä on olemassa myös meidän varhainen demokämppänauhoitus.

Tommy: Paasikoski sammui eteiseen, kuului se huuto siinä…

Mitkä olivat kaikkein vaikeimmat haasteet, kun bändi otti ensimmäisiä askeliaan?

Tommy: En oikeastaan muista mitään vaikeaa. Kaikki tapahtui tosi nopeasti ja siellä on ajanjaksoja, esimerkiksi ”Ecliptican” studiosessioista mä en muista yhtään mitään. Kaikki vaan tapahtui niin järkyttävää vauhtia. Ehkä ne ensimmäiset miehistönvaihdokset, ne olivat sellaisia, että voi jumalauta. Ne olivat sellaisia ensimmäisiä ihan konkreettisia vastoinkäymisiä. Ne ovat jääneet vähän sellaisina haikeina aina, totta kai. Se on ihan hirveää aina kun vaihtuu tai joku jäsen lähtee. Ensimmäiset vaihdokset tuntuivat jopa vähän maailmanlopulta.

Tony: Voidaan olla vielä kavereita.

Tommy: Erotaan ystävinä.

Kenen idea bändin logo oli? Kuka sen suunnitteli, oliko mukana ammattilaisgraafikkoja vai syntyikö idea helposti jonkun toimesta?

Tony: Janne Pitkänen/ToxicAngel, hänen tekemä logo. Meille esiteltiin se. Ekalle sinkulle (”UnOpened”, 1999) A-kirjain oli oikeastaan täysin pyöreä ja sitten siitä leikattiin alakulmat pois, kello viisi ja kello seitsemän ja sitten siitä tuli tämän hetken muotoinen. Välissä koko logo oli ihan erinäköinen, sellainen pyöristetympi versio, jonka jälkeen palattiin takaisin tähän kulmikkaaseen Metallica-henkiseen. Traditional-logosta on pari semmoista vähän säädettyä iteraatiota olemassa, vaikken ihan kärryillä niistä ole. Jannella on tietenkin auktoriteetti tuohon hommaan ja hän on saattanut joitakin dimensioita vähän muuttaa jostakin, että se on nykyisen ajatuksensa mukainen.

Lyriikat on tärkeä ja vaativa osa musiikkia ja Sonata Arctican lyriikat ovat syvällisiä, merkityksellisiä, ajatuksia herättäviä, runollisia ja joskus monitulkintaisia — ne kertoo kokonaisia tarinoita, saa kuulijat itkemään ja nauramaan ja kaikkea siltä väliltä. Mikä inspiroi lyriikoita ja miten lähestyt sanoitusten kirjoittamista Sonata Arcticalle?

Tony: Elämä ja elokuvat, kirjat. Ihan mistä saa vaan jonkun otteen. Aika monesti tulee kirjoitettua joku sellainen demolyriikka, jossa ei välttämättä ole minkäänlaista järkeä. Saattaa olla, että tulee laulettua ihan liirumlaarumia jos on vain sellaisia sopivia loppusointuja ja joihin sitten yhtäkkiä löytyy joku sana. Luulet saaneesi sanoitukset valmiiksi, kunnes löydät yhden sanan siihen. Tai joku lause kääntyykin yhtäkkiä jotenkin toisin päin ja pitää kirjoittaa se koko biisi uusiksi. Se on se kaikista hankalin osa. Musiikki tulee tosi helposti. Sen tekeminen on helppoa ja täysin vaivatonta, mutta lyriikoiden kanssa saa kyllä vääntää ja se on se kaikista työläin osa itselle. Joillekin toisille se on varmaan se kaikista helpoin osa, mutta minulle näin päin. Tulen taistelemaan viimeiseen asti, siitä että mitään AI-juttua ei tulla käyttämään ikinä Sonata Arctican levyllä. Taide kuuluu ihmisten tehtäväksi ja nautittavaksi.

Liittyen tuohon, tämä ei liity musiikkiin, mutta PlayStationiin: Sony oli vasta julkistanut tiedon siitä, että nyt on tulossa sellainen, että kun sä pelaat pleikkaripelejä, niin AI tulkitsee sitä sun pelaamista ja jos eteen tulee sellainen tilanne ettet selviä jostain hommasta, niin voit kytkeä päälle ominaisuuden mikä on lukenut sun pelitavan ja muun ja hoitaa sen pelaamisen sun puolesta siinä hankalassa kohtaa. Eli kun sä tietokonepelaat, niin AI huvitteleekin sun puolesta. Missä vaiheessa se alkaa kuuntelemaan meidän musiikit ja harrastaa meidän seksit?

Monet fanit kertovat, että sama kappale iskee täysin eri tavalla eri elämänvaiheissa. Oletko kokenut samoin omien biisien kanssa tai ovatko joidenkin niistä merkitykset muuttuneet sinulle kirjoittamisen jälkeen?

Tony: On erittäinkin paljon. Oon ollut suunnilleen parikymppinen, kun olen kirjoittanut ensimmäisiä lyriikoita ja jossakin vaiheessa elämäntilannetta on tullut sellainen kuvio, että mikäs Nostradamus mä olen ollut, että nyt mä ymmärrän nämä sanoitukset ihan eri lailla. ”Broken”-esimerkiksi. Mulla oli sille aivan pöhlö oma selitys, mutta nykyään sille on vähän erilainen merkitys. Olen ihmetellyt joskus aikoinaan silloin elämää kokemattomana, että miksi tää kappale on löytänyt niin paljon kosketuspintaa, että miten ihmiset ovat löytäneet sitä kosketuspintaa siitä kappaleesta ja miten se on niin älyttömän tärkeä niille, kunnes sitten jossakin vaiheessa itse on yhtäkkiä herännyt tajuamaan, että ei saatana, nyt mä tajuan miksi ne tykkää tästä biisistä. Se on joskus tapahtunut lavalla, kun sitä on laulanut, vau. Hienoja elämyksiä, hämmästyttää itsensä.

Onko olemassa jotain Sonata Arctican biisiä, jonka nyt mieluummin jättäisitte pois bändin diskografiasta?

Tony: Mulle jossain vaiheessa oli ”Wolf & Raven”, mutta ei se enää ole. Se on itse asiassa ihan helkkarin hauska biisi vetää nyt nykyään. En mä tiedä, onkohan siellä nyt enää mitään. Kaikki on hirveän trendikästä ja se on just nimenomaan ”Wolf & Raven” -tyyppisesti mainita se kaikista suosituin kappale, mitä se oli silloin jossakin vaiheessa. En tiedä, onkohan siellä nyt. Varmaan pystyisin sanomaan, jos vähän kaivelisi, voisi valita sieltä jonkun biisin, mikä ei ehkä ollut ihan highlight. Ei tuu nyt just mieleen.

Tommy: Ei tule mitään mieleen.

Miten tasapainottelette melodian, nopeuden, raskauden ja herkkyyden kanssa kappaleissa?

Tony: Tuokin on vähän hankala juttu. Siis jos on hirveän nopea kappale, niin sitä helposti tekisi mieli laulaa sata sanaa sekunnissa siihen, että sitä pysyisi tavallaan sen kappaleen mukana, mutta se ei välttämättä kyllä ole se tie onneen. Mikään ei ole laulajalle makeampaa kuin hirveä rytinä päällä ja vedät pitkää linjaa, laulat siihen päälle, se on jotenkin hienoa. Sitä yrittää löytää ehkä uusia tapoja aina välillä, erilaisia rytmityksiä ja tapoja lähestyä juttuja. Laulaa nopeasti hitaan päälle tai toisin päin. Ja ääninäyttely tietyllä tapaa, sieltä pystyy tuomaan jonkunnäköisiä tunteita ja emootiota siihen lauluun. Se on itselle hirveän tärkeää. Ja mä en oo itse pitänyt itseäni koskaan… Tai olen nimenomaan ajatellut, että tunneilmaisu on mun vahva puoli laulajana ja ei niinkään se power metal -juttu. Tuolla on niin älyttömän hyviä power metal -laulajia, ettei mulla ole mitään jakoa niiden kanssa. Mun vahvuudet on jossakin vähän toisaalla ehkä sitten.

Sonata Arctican levyillä kuulee selvästi, miten bändi on kehittynyt ja muuttunut vuosien varrella. Onko luvassa vielä lisää kokeiluja tulevaisuudessa ja onko mielessä uusia ideoita, jotka voisivat yllättää fanit?

Tony: On ideoita, mutta ei varmaan koko albumin kokonaisuudessa niin että räjäytettäisiin pankki niin sanotusti tekemällä räppilevy tässä yhtäkkiä. Yksittäisiä juttuja, yksittäinen räppibiisi sinne väliin. Siitä se idea sitten lähti. Aina on kiva pitää homma itselle freshinä ja yrittää tehdä edes jonkun yhden kappaleen, mikä on täysin jotakin uutta, mitä ei oo tullut aikaisemmin tehtyä. Tai se tapa miten se tehdään, jotenkin eri tavalla. Siinä ei aina onnistu. Välillä onnistuu, mutta sitä ei kannata laittaa levylle. Tuommoisia ideoita on hyvä jättää hautumaan, jos kappale muuten on loistava. Se löytää ehkä kotinsa myöhemmin joskus. Joitakin kappaleita on jäänyt pyörimään kymmeneksi vuodeksi laatikkoon ja mulla on demokin siitä, mutta sitten joku kaunis päivä suihkussa ollessa tulee ajatus ”ei saatana, nyt mä tiedän miten se pitää tehdä”. That’s it. Sitä ei kannata hätiköidä. On tullut raiskattua liian monta kaunista biisiä power metalliksi tässä vuosien varrella. Mä tuossa jo aika pitkän aikaa sitten tein kipeän päätöksen etten halua enää tehdä sitä. Aina välillä sitä kuitenkin lipsahtaa.

Millainen on tyypillinen biisintekoprosessisi? Alkaako se useammin melodiasta, tekstistä vai kokonaisesta sovituksesta, vai meneekö kaikki fiiliksen mukaan?

Tony: Sovitus on jännä. Jos melodia ja sovitus on se juttu, mistä se lähtee liikenteeseen. Monta kertaa saattaa olla, mä oon aina sanonut että melodia on ensimmäinen juttu, mikä tulee, mutta se ei välttämättä ole näin. Se saattaa olla se moodi, joku sointurakenne tai muu minkä päälle sitten löytää sen melodian ja tämän kappaleen itsessään. Lyriikat on 99-prosenttisesti juttu, mikä tulee viimeisenä kappaleeseen. Johtuu tietenkin siitä, että se hankalin juttu jätetään viimeiseksi, ennen kuin saa rypistää 10–12 biisiä lyriikkaa yhdellä putkella… Olisi kauhean kiva jos pöytälaatikossa olisi valmiina lyriikkapätkiä, jonka voisi säveltää kappaleeksi. Tuossa on juttu, mikä mulla on vielä kokematta. Vaikka voisihan tuota vaikka jonkun mehupurkin kyljestä säveltää, ei se ole siitä kiinni, mutta kuitenkin.

Miten rummut huomioidaan biisiä säveltäessä?

Tony: Tunnen tässä jonkun vuoden Tommyn kanssa touhunneena suunnilleen Tommyn vahvuudet ja sen mitä hän pystyy tekemään, mitä mä voin vaatia ja missä mä voin haastaa. Se on sellainen sopiva kombinaatio noita kaikkia juttuja, ettei mene tylsäksi. Yrittää keksiä joku juttu ja Tommy sitten huomauttaa aina, että ”huomaatko montako kättä minulla on”. ”Huomaatko montako kättä tuossa soittamisessa tarvittaisiin?”.

Tommy: Kehittävä matka ollut kyllä, ei ole tosiaan pelkkää tuttua komppia soiteltu. On siellä kyllä ollut aikamoisia urakoita välillä.

Tony: Säälittää tämä ”Unia”-aika esimerkiksi.

Tommy: Siellä joutui temppuilemaan ihan tosissaan.

Kun katsotte uraanne taaksepäin, onko jokin Sonata Arctican albumi henkilökohtaisesti kaikkein rakkain?

Tommy: No nyt huomasi, että oli tosi paljon jäänyt kaiken näköisiä muistijälkiä, kun aloin joitain vanhoja biisejä soittelemaan kotona. Mutta mitäs siellä olisi jotain tärkeimpiä, hauskoja muistoja on kyllä tosi paljon tietyistä biiseistä, niiden tekovaiheista ja nauhoitussessioista. Kokonaisista albumeista tietyllä tavalla se ”Ecliptica” on tietenkin sellainen. Vaikken muista sen nauhoittamista, mutta se oli se ensimmäinen ja ihan käsittämätön… Muistan vieläkin, kun se tuli masteroinnista ja löin ensimmäistä kertaa sen CD:n pesään, että miltä se kuulosti. Ei jumalauta, ammattilaiset (Finnvox-studion Mikko Karmila ja Mika Jussila) vääntänyt oikeasti nappuloita ja sen fiiliksen muistaa kyllä vieläkin.

Tony: Mulla on ”The Days Of Grays”, siinä on hienoja melodioita, syvällisiä lyriikoita, hienoja arreja ja sinfonisia hommeleita käytettiin jonkun muun kuin minun äpöstämänä ensimmäistä kertaa (Mikko P. Mustonen). Se levy on itselle kyllä sellainen tavallaan. Käyntikortti nyt on vahva sana, mutta sanotaan, että jos yksi noista levyistä pitäisi ottaa mukaan autiolle saarelle, vain ja ainoastaan, niin ottaisin ehkä sen.

Mikä Sonata Arctican kappale on kaikkein aliarvostetuin? Mikä teidän mielestä on todella hyvä biisi, mutta se ei ole saanut haluamaanne arvostusta?

Tony: ”Tallulah” pitäisi olla sellainen (naurahtaa ironisesti).

Tommy: Olisi kiva jos ihmiset laulaisivat sitä karaokessa (naurua). Mun jo aikuinen poika kuuntelee hirveästi Sonataa. Hän kuuntelee kaikennäköistä musiikkia, mutta yhtäkkiä saattaa tulla viesti ”ei vitsi mä löysin tämmöisen biisin teiltä, tää on mieletön”. Ja sitten siellä on vaikka joku ”We Are What We Are” (“The Ninth Hour”, 2016). Se jäi jotenkin unholaan tai piippuun. Olisin voinut kuvitella, että siitä tulee, jos ei seuraava ”Tallulah”, niin kuitenkin…

Tony: Ulkomailla kuorokin on tehnyt siitä biisistä omia versioita. Se on ihan siisti, se biisi ansaitsisi ehkä enemmän huomiota. Hyvä nosto.

Mitä pidätte uranne suurimpina saavutuksina tai kohokohtina näiden kolmen vuosikymmenen aikana? Mistä olette kaikkein ylpeimpiä?

Tony: Sitä että me ollaan vieläkin tässä.

Tommy: Nyt mä saatan unohtaa jonkun ja sitten mua vihataan lopun elämää, mutta Kemistä ei ennen meitä eikä meidän jälkeen ole tämmöistä metallibändiä päässyt ihan tällaiseen kansainväliseen suosioon. Jos todennäköisyyksiä miettii ja se, että me puhutaan tästä 30 vuotta myöhemmin, kun bändi on perustettu, se on kyllä sellainen saavutus, mistä kehtaa olla ylpeä.

Tony: Yrittääksemme vastata varsinaiseen kysymykseen muulla kuin kaikista helpoimmalla tavalla, mitähän tässä nyt olisi…

Tommy: Ensimmäiset isot Euroopan kiertueet tietenkin tulee mieleen ylpeydenaiheina.

Tony: Mulle yksi sellainen mikä oli aivan saatanan hieno kokemus, vaikka seuraavana päivänä oli maailman suurin krapula, oli se ensimmäinen iso Kemin keikka. 2700 ihmistä elokuun viimeisenä viikonloppuna kaiken lisäksi kesän lämpimimpänä yönä. Oli venetsialaiset Kemissä ja ei oltu annettu ilotulituslupaa kenellekään. Me saatiin ilotulituslupa. Tosin palomestari, joka oli sitten katsomassa keikkaa, sanoi, että ”jaa, teillä oli ihan oikea ilotulitus”. Hän oli ajatellut, että me ammutaan jotain papatteja siellä. Meillä oli ihan aikuisten oikea ilotulitus sen keikan jälkeen. 2700 ihmistä katsomassa, kaikki hotellit varattu Kemissä täyteen ja kaikki baarit täynnä porukkaa. Siinä oli fiilistä.

Tommy: Mulle oli se toinen, oliko se nyt vuosi vai kaksi myöhemmin, se mikä oli siellä rannassa sitten, se oli kyllä itselle tajunnanräjäyttävä. Siellä oli jo yli 4000 ihmistä. Se oli ihan meren rannassa ja keikan jälkeen kun viimeisen biisin jälkeen käveli sinne rantaan portaita ihan meren äärelle, on säkkipimeää ja alat kuuntelemaan että mikäs helvetti tuo ääni on ja joku 20 venettä lipuu ohi, kun ne lähti meidän keikalta pois. Sitten kun näki sen ihmismäärän kaupungissa missä on 20 000 asukasta ja siellä oli tuommoinen. Se oli aika koko kaupungin tapahtuma.

Tony: Se taisi olla vielä Sonata Arctica Open Air, josta myöhemmin tuli Satama Open Air. Ensimmäisellä näistä keikoista, jonka mainitsin, oli vielä mukava, kun oltiin oltu vaelluksella Holopaisen Tuomaksen ja Rautiaisen Timon kanssa Lapissa, niin tulivat sitten fiittaamaan lavalle kanssa. Vedettiin yksi Timon soololevyn biisi (”Hiljaisen talven lapsi”) ja se oli jotakin aivan sairaan hienoa. Tuomas oli kuitenkin jo aika kurko siinä vaiheessa Suomen maassa. Oli hienoa saada Kemissä lavalle hänetkin. Jarkko Martikainenkin oli vielä siellä mukana. Näin siitä videon aika vastikään itse asiassa.

Tommy: Kieltämättä itsekin näin, se tuli jossain somessa vastaan.

Tony: Se oli jonkun argentiinalaisen faniklubin.

(Keikka oli ”Reckoning Night” -kiertueen viimeinen esiintyminen 26.8.2006 ja samalla Jani Liimataisen viimeinen live-esiintyminen Sonata Arcticassa.)

Miten fanikunnan ikäjakauman laajentuminen on muuttanut keikkakokemusta?

Tony: Niistä on tullut tällaisia family-tapahtumia.

Tommy: Siellä on kyllä kolmessa sukupolvessa ollut porukkaa katsomassa.

Tony: Ei se meidän tekemiseen ole vaikuttanut oikeastaan millään lailla. Ainoa mikä oikeasti harmittaa on että tiedän meillä olevan kauheasti tällaista nuorempaa fanikuntaa, jotka haluaisivat tulla katsomaan keikkaa, mutta harmittavan monet, pääsääntöisesti melkein kaikki keikat ja tapahtumat ovat K-18. Minkä takia niitä ei voida rajata eri tavalla? Olisi kaikille enemmän mahdollisuus kuin uhka mun mielestä, että luotaisiin sellaista keikoilla käymisen kulttuuria ihmisille, jotka ovat kaikista alttiimpia vastaanottamaan. Sellaiset 13–17 -vuotiaat jantterit, kun ne pääsisi käymään keikoilla ihan luvalla, vanhemmat voisivat tuoda he katsomaan keikkaa ja että heillä olisi se mahdollisuus, niin mikä olisi arvokkaampaa? Tämä minua harmittaa. Ja sitä kuulee ihan koko ajan, että jälkikasvu olisi tulossa katsomaan keikkaa, mutta ei pääse.

Tommy: Turvallisessa ympäristössä oppia kulttuuria vanhempien kanssa.

Miten koette musiikkiteollisuuden nykytilan nyt vuonna 2026?

Tony: Ikävä on niitä aikoja, kun levy-yhtiö määritti sen mistä tulee jotakin ja mihin pistetään panokset ja sillä luotiin tämmöistä yhtenäiskulttuuria. ”Kaikki” lainausmerkeissä ja vähän kärjistetysti kuuntelivat samaa, jolloin tuli tällaisia kokemuksia. Ei sen sijaan, että joku kuuntelee jotakin niche-bändiä, josta on kuullut kolme ihmistä. Kaikki on levällään joka paikassa, kukaan ei meikäläisen mittarilla kuuntele enää samaa. On pirstoittunut juttu ihan älyttömästi. Se oli helppoa silloin kun me oltiin pieniä, kun oli Twisted Sister, KISS, W.A.S.P. ja Popeda.

Tommy: Oli kyse siitä, että tykkäsikö Guns N’ Rosesista vai Metallicasta.

Tony: Se oli enemmän tuollaista. En tiedä oliko se oma maailma vaan niin mustavalkoinen vielä siinä vaiheessa vai, mutta onhan tuo muuttunut älyttömästi. Vähän murheellinen tila on. Ikävä on niitä aikoja, kun oli fyysiset levyt ja kaikki pärjäsi paremmin. Tämä striimaushommeli on vihoviimeinen juttu ja sitten vielä vihoviimeisempi juttu on tämä AI. Nyt olen alkanut kuulemaan juttuja, missä sen ja tämän bändin tämän ruotsalaisen firman accountille on ilmestynyt ihan heidän hakunimellään biisejä, jotka on tehty AI:lla ja siihen on vielä luotu sellaiset samannäköiset hahmot AI:lla esittäen muka sen bändin jäseniä. Sille ei pysty tekemään mitään. Mihin ne rahat menee ja AI-biiseillä muutenkin ei tehdä muuta kuin ”dilute the pool”. Eli liuotetaan ja vähennetään korvauksia, mitä maksetaan oikeille bändeille, koska jos siellä on sata miljoonaa AI:lla tehtyä biisiä, niin ei siinä normaaleille artisteille enää jää niin paljon, kun suurin osa menee näille AI-artisteille. Ei näin!

Miten koette oman paikan musiikkiteollisuudessa tällä hetkellä? Kai jotain positiivista löytyy varmaan kuitenkin vielä?

Tony: Olemme yhä täällä. Livehomma on ehkä sellainen, joka on jollakin tapaa vielä turvassa, kunhan ei tapahdu mitään kamaluuksia tässä globaalilla mittakaavalla taas jälleen kerran. Kun saa tehdä keikkoja, niin hommat on ihan jees. Ja metallimusiikki on siinä mielessä kiitollinen, että ihmiset oikeasti ostaa levyjä ja kuuntelee niitä virallisia kanavia myöten ja aika usein ovat ihan saakelin feikkiasian vastaisia, mikä palvelee tätä juttua kanssa. Toivottavasti nyt vaan tulisi äkkiä taas sellainen sukupolvi, joka innostuisi metallimusiikista.

Itse asiassa kotonakin sanoin rouvalle, että maailma tarvitsisi sellaisen hieltä haisevan Guns N’ Roses – jutun, joka räjäyttäisi kaikkien pään ja se olisi yhden sukupolven THE-kokemus. Sellainen, että kuljettaisiin Gunnarien tms. liivit päällä joka paikassa niin, että koko maailma tietäisi sen bändin, räyhäisivät ja käyttäytyisivät huonosti. Siitä lähtisi sitten sellainen pallo vyörymään. Rock ’n’ roll muutenkin kuulostaa mainstreamilta ja saataisiin huomiota jollekin tuommoiselle.

Kiitos haastattelusta!

Sonata Arctican Suomen kiertue on parhaillaan käynnissä. Alla jäljellä olevat päivämäärät:

14.2. Tavara-asema, Tampere (loppuunmyyty)
20.2. Kulttuuritalo, Helsinki
21.2. Teatro, Turku (loppuunmyyty)
28.2. Sonata Arctica -risteily ja elämys Sampo-jäänmurtajalla, Kemi
28.2. Kemi Areena, Kemi

Euroopan kiertue alkaa 9.4. Ruotsista.

Kesän Suomen festivaaliesiintymiset:

12.-13.6. Lisää Löylyä Festival, Vaasa
13.6. Hyvinkää Rock, Hyvinkää
4.7. Rokki Raikaa, Oulu
10.7. Vauhti Kiihtyy Festival, Turku
24.7. Rokki Raikaa, Tampere
7.8. Vauhti Kiihtyy, Vantaa
15.8. Vauhti Kiihtyy, Lahti
22.8. Vauhti Kiihtyy, Oulu
28.8. Waltikan Venetsialaiset, Valkeakoski
29.8. Vauhti Kiihtyy, Tampere
29.8. Vauhti Kiihtyy, Jyväskylä

Haastattelu: Riku Juutilainen
Haastattelun kuvat: Hannu Juutilainen © Metalliluola
Koko bändin promokuvat: Artistin edustajat/Juha Lempiäinen