30th Anniversary Tour: Sonata Arctica & Royal Sorrow @Tavara-asema, Tampere 14.2.2026.

Tampereen Tavara-asema oli loppuunmyyty, kun Sonata Arctican 30-vuotisjuhlakiertue saapui ystävänpäivänä kaupunkiin.

Yleisö oli hyytävässä pakkassäässä ajoissa liikkeellä ja jo illan lämmittelijänä nähty Royal Sorrow keräsi runsaan katselijajoukon. Ainekset hyvään rockjuhlaan olivat siis koossa.

Royal Sorrow nousi maamme progemetallikartalle viime syksynä julkaistulla debyyttialbumilla “Innerdeeps” ja nyt oli aika katsastaa tämä ryhmä livetilanteessa. Yhtyeen musiikkia on kuvailtu sanoilla “fresh, epic and modern”, mikä oli aistittavissa myös live-esityksessä.

Bändi kuulosti lavalla hyvälle, mutta kappalemateriaalin kapeus osoittautui keikan suurimmaksi haasteeksi ja mielenkiinto meinasi lopahtaa kesken 45 minuutin setin. Vastaavia kokoonpanoja on tällä hetkellä valtavasti, eikä massasta erottuminen tule olemaan helppoa. Norjalaisen Leprous-yhtyeen ystävien kannattaa painaa nimi mieleen ja ottaa “Innerdeeps”-debyytti kuunteluun.

Sonata Arctica oli lupaillut juhlakiertueelle harvemmin soitettuja kappaleita, mutta kiertueen aiemmilta keikoilta kantautuneiden tietojen mukaan setti on ollut tyypillinen “best of” -kokoelma. Tämä toki kelpasi hyvin, eikä reilun puolentoista tunnin hittiputken parissa ehtinyt pitkästyä.

Alkuun saatiin hieno intro, jossa kuului sulkeutuvan oven ääni. Samalla lavalle syttyivät kirkkaammat valot. Läpi keikan taustakankaan läpi kuulsi valoa, mikä loi näyttävyyttä. Lisäksi valaistu mikrofoniständi valaisi lavaa vielä lisää. Sonata Arctican liveilme on aina ollut tyylikäs, eikä soundien osalta jäänyt moitteille sijaa, bändin kuulostaessa erittäin hyvälle.

Biisien väleissä teetä siemailleen laulaja, säveltäjä ja sanoittaja Tony Kakon teatraalinen esiintyminen ja eläytyminen kappaleiden sanoihin on ollut aina hänen vahvuutensa ja tästä ensimmäiset näytteet saatiin heti alkutahdit tarjonneen ”Paid In Fullin” aikana. Riveillä “I fall back, and I turn another cheek” Kakko kirjaimellisesti käänsi toisen posken yleisölle, tässä tapauksessa takapuolensa, ja läpsäisi sitä.

Kun vastaan tuli “You mouth the words you’re not ready to speak”, Kakko havainnollisti lyriikkaa käsillään suun liikkeitä matkien ja “That I’d become so much stronger than you” -kohdassa hauis nousi näyttävästi ilmaan. Henrik Klingenbergin kosketinsoolon aikana Kakko yltyi synkronoituun moshaukseen kitaristi Elias Viljasen kanssa ja kaksikon yhteinen energia alleviivasi bändin keskinäistä kemiaa.

“Black Sheep” sai yleisön liikkeelle toden teolla. Kappaleen ikoninen kertosäe ei kulkenut alkuperäisellä kaavalla, vaan Kakko tarjoili jälleen sen jo legendaariseksi muodostuneen variaation. “In love with the maiden, the flower of winter, lowbrow children, in grove of the inland” vaihtui riemastuttavasti muotoon “We’re not Iron Maiden, we’re not from England, we are Sonata, and we come from Finland”. Alkuperäisiä sanoituksia ei ole tainnut kuulla livenä vuosikymmeniin ja itseironinen heitto on muodostunut osaksi biisin elävää perinnettä.

Sanaleikit jatkuivat, kun Kakko lauloi “Temple of the evil, Temple of the weak” ja osoitti merkitsevästi ”Evil”-taitelijanimeä käyttävää Viljasta. Kitaristi reagoi salamannopeasti, laittaen plektran suuhun ja nostaen pirunsarvet pään päälle, kuin vahvistaakseen leikkimielisen tittelinsä.

Erityisen tunteikas eläytyminen nähtiin totutusti “I Have A Rightissa”. Kakko toivotti rakkaalle yleisölle hyvää ystävänpäivää ja spiikkasi ennen seuraavaa numeroa:

“Omistan seuraavan kappaleen kaikille teille kaverusjoukoille ja pareille jotka olette täällä tänään paikalla. Ja myös teille jotka olette tulleet tänne yksin. Toivottavasti teillä on ystävä jossakin muodossa olemassa, edes digitaalisen kanavan kautta. Ystävät ovat tärkeimpiä asioita mitä elämässä on. Sukua ei voi valita, mutta perheen voi. Tässä tulee ”Life.”

Pitkästä aikaa settiin nostettu “Life” on hieno ylistyslaulu elämälle ja puoltaa aina paikkaansa livesetissä. Tunnelma täpötäydessä salissa oli mainio, vaikka kappale ei ollut kaikille tuttu.

”Ai että, olemme täällä tosiaan juhlimassa meidän 30-vuotista taivalta, koko bändi. Me ollaan Tommyn (Portimo, rumpali) kanssa oltu ihan alusta asti kimpassa. Ensimmäiset treenit oli varmaan joskus 30 vuotta sitten, tosin tammikuussa jo, kun pääsin intistä lomille viimein. Vaikka me nyt ollaan tässä vietetty tosi paljon aikaa, niin se on nurinkurista, että Tommy on nähnyt mua paljon enemmän kuin mä oon nähnyt Tommya. Takamuksesta tunnistaa varmaan tilanteessa kuin tilanteessa”, Kakko totesi ja yleisö nauroi.

Bändissä myös muut jäsenet ovat olleet iät ja ajat mukana. Elias Viljanen kertoi olleensa bändissä nyt 19 vuotta. Henrik Klingenberg totesi, ettei ole laskenut, mutta pitkältä tuntuu. Kakko ja Klingenberg miettivät yhdessä, onko hän ollut bändissä 23 vai 24 vuotta. Basisti Pasi Kauppinen on vaikuttanut kokoonpanossa 13 vuotta.

Kakko vitsaili naurahtamalla, että ”teistä kaikista on kasvamassa kovaa tahtia onnellinen perhe ja nämä nuorimmat muuttaa varmaan kohta omilleen”.

Seuraavaksi mainiosti soinut rivakampi “Victoria’s Secret” on harvoja Sonata Arctican sinkkuja, jotka ovat oikeasti olleet listaykkösenä aikoinaan. Crew’n jäsen otti bändistä ryhmävalokuvan jo tässä vaiheessa, keikan puolenvälin paikkeilla. Kakko kehotti tekemään sosiaaliseen mediaan ladatulla kuvalla mitä hyvänsä, eli lataamaan sen, jakamaan, tulostaa, tehdä siitä vaikka tapettia makuuhuoneen kattoon, koska miksi ei.

Ei Sonata Arctica -keikkaa ilman “Tallulahia”. “Tallulah” toi keikkaan herkän hengähdystauon ja tämän karaokeballadien äidin ja isän suosio ei osoita hiipumisen merkkejä. Yleisössä sadat puhelimet nousivat tallentamaan herkän hetken tunnelmia.

Kakko istuutui lavan reunalle ja aloitti biisin laulamisen istualtaan. Intiimi tunnelma syveni entisestään, kun hän lauloi “I remember shooting stars, the walk we took that night” ja osoitti ylös, aivan kuin tähdenlento olisi juuri halkonut keikkapaikan yläpuolista pimeyttä.

Riveillä “I see you walking hand in hand with long-haired drummer of the band” katse ja käsi kääntyivät kohti rumpali Portimoa, ja myöhemmin kohdassa “Don’t even dare to say you hi, still swallowing the goodbye”, kaksikko heilautti vielä moikat toisilleen. Tällaiset pienet, mutta tarkkaan ajoitetut eleet tuovat kappaleiden tarinat lähelle ja eläviksi.

”Ei ole maailma niin kuin ennen. Olemme hyvää tahtia tuhoamassa tätä. Ihminenkin on eläin, mutta eroamme muista eläimistä sillä, että muilla eläimillä ei ole tendenssiä tuhota tätä meidän planeettaa samaan tahtiin ainakaan kuin meillä on. Planeetta ehtii reagoida muiden elukoiden tekemisiin huomattavasti paremmin, meidän ei. Me ollaan voitettu tää peli. Ainoa tapa millä me oikeastaan saadaan tämä homma pyöräytettyä jollakin tapaa toisin päin ja jotta tulevilla sukupolvilla on planeettaa missä elää, on ottaa askel tai kaksi lähemmäs elukkaa. Tässä tulee ”Closer To An Animal”, kehotti Kakko.

“Closer To An Animal” soi hienosti ja Kakko tiedusteli biisin jälkeen yleisöltä löytyikö joukosta ketään vuoden 1999 jälkeen syntynyttä. “Tää biisi on vanhempi kuin sinä”, hän virnisti ennen kuin “8th Commandment” räjähti käyntiin. Nopea sekä iskevä kappale todisti, ettei sitä ole kulutettu puhki kiertueiden varrella ja kertosäe iski yhä tuoreella voimalla. Loppupuolella bändi vetäytyi taka-alalle ja antoi yleisön hoitaa kertosäkeen laulun lähes yksin, ainoastaan Viljasen säestäessä raskaalla kitarasoundillaan.

Perään kuultu illan toinen balladi “Letter To Dana” onnistui komeasti. ”Letter To Dana” oli ensimmäinen kappale, jonka Kakko kirjoitti Tricky Beansista (ja Tricky Meansista) muuntuneelle Sonata Arcticalle, kyllästyttyään soittelemaan ja lauleskelemaan Megadethin coverkappaleita.

Kakko paljasti vetäneensä 1990-luvulla Portimon kanssa esimerkiksi Megadethin ”Victorya” ja huomioi suomalaiskitaristi Teemu Mäntysaaren soittavan jättiyhtyeessä nykyään. Kakko istuutui jälleen lavan reunalle ja lauloi biisin tunteikkaasti tulkiten istualtaan. Erityisesti kappaleen kitaraosuuksissa kuultiin hienoa Viljasen työskentelyä.

Illan kunnianhimoisimmasta kokonaisuudesta vastasi kohokohdaksi noussut ja vähän livenä esitetty “White Pearl, Black Oceans…”, joka sai konserttia varten luodun uuden, orkestraalisen intron. Pitkä ja rakenteellisesti monipuolinen teos kantoi draamansa vakuuttavasti, ja erityisesti Klingenbergin taustalaulut rikastuttivat äänimaisemaa.

Kappaleen lopussa taustanauhalta kuullun puheosuuden aikana Kakko polvistui selin yleisöön kuin rukoukseen vaipuneena. Esityksessä oli poikkeuksellista latausta, jotain sellaista, mikä toi Kakon ilmeisiin ja eleisiin tavallista syvemmän tunnekerroksen. ”White Pearl, Black Oceans…” ei ollut pelkkä kappale settilistassa, vaan pienimuotoinen musiikillinen näytelmä, joka muistutti miksi yhtyeen eeppisimmät sävellykset elävät vahvimmillaan juuri lavalla.

Loppuun lisättiin vielä kierroksia ja “The Wolves Die Young” ja “Fullmoon” upposivat lauantai-iltaa viettäneeseen yleisöön kuin veitsi voihin. Kakko spiikkasi ennen “Fullmoonin” alkua:

”Vieläkö teillä riittää virtaa riehua yhden biisin verran? Vieläkö teitä laulattaa? Olisi hemmetin kiva, jos laulaisitte tän biisin alun. Tää on ”Fullmoon”, onko tuttu? Melodia on tuttu? Sanat ovat tutut? Jos osaatte molemmat, niin laulakaa mukana. Jos osaatte vain melodian, niin ei haittaa, laulakaa mukana. Jos jostain hämmentävästä syystä osaatte ainoastaan sanat, niin helvetti räpätkää sitten menemään”, kehotti Kakko ja antoi yleisön laulaa kappaleen alun.

Viljanen ja Klingenberg nojasivat toistensa selkiin ja vaihtoivat myös paikkoja, jolloin Viljanen nähtiin takakorokkeella ja Klingenberg alempana lähempänä yleisöä. Kakko kävi myös tuttuun tyyliin biisin aikana kopauttamassa vitsikkäästi Viljasen sekä Kauppisen päitä.

Kakko on aina muistuttanut yleisöä elävän musiikin tukemisen tärkeydestä, kuten tällä kertaa:

”Haluan tietenkin kiittää, että olette jälleen kerran tulleet katsomaan tätäkin elävän musiikin orkesteria soittamassa tätä elävän musiikin konserttia, kiitos. Kiitos, että olette ostaneet lipun tähänkin kaikista monista kylillä tapahtuvista konserteista. Tiedättehän mikä on tehnyt tämänkin tapahtuman mahdolliseksi? Kaikki ne liput, joita te ja teidän kaverit, teidän vanhempanne ja heidän kaverit, isovanhempanne ja heidän kaverit ja niin edespäin menneisyydessä ovat ostaneet kaikennäköisiin tapahtumiin täällä Tampereen alueella, Suomessa ja maailmalla yleensäkin luoden kulttuuria, että tällaisia tapahtumia kannattaa järjestää.”

Kakko kehotti jatkamaan samaan malliin myös tulevaisuudessa:

”Tämäkään keikkapaikka ei olisi olemassa ilman, että on ihmisiä, jotka ovat halukkaita maksamaan omalla työllä ansaittuja rahojaan ostaakseen lipun ja tullakseen katsomaan, kun bändi viihdyttää itseään lavalla ja toivoo, että yleisölläkin on kivaa. Tää on kaikki teidän ansiotanne! Totta kai toivon, että te jatkatte samaan tahtiin myös tulevaisuudessa. Menkää katsomaan bändejä vaikka tänne Tavara-asemalle, vaikka se bändi mikä täällä veivaa, ei välttämättä olisi teidän kuppi teetä. Menkää, teillä saattaa olla silti ihan kiva ilta. Ehkä se bändi onkin ihan ok. Ehkä saatatte löytää sieltä uuden lempidrinkin, uuden parhaan kaverin, uuden moikkaustutun, tulevan morsiamen tai jopa puolison… Mutta joka tapauksessa, vaikka teillä olisi ihan paskaa aikaa koko keikka, niin te olette joka tapauksessa ostaneet lipun ja tukeneet tätä keikkapaikkaa.”

Kakko kiteytti asian näin:

”Kun te ostatte lippuja tapahtumiin, merchandisea, paitoja ja oheistuotteita, teette asiaa, jonka voi englanniksi kiteyttää parhaiten näin: Ladies and gentleman, you are keeping live music alive! Kiitos.”

Eturivi lauloi Sonata Arcticalle yllättäen syntymäpäivälaulun, josta bändi oli otettu. Encoret runtattiin tuttuun tyyliin: “Häkki perkele”, eli nopeassa “The Cagessa” Kakko soitti Viljasen kitaraa useaan otteeseen molempien ilmeillessä hauskasti. ”Don’t Say A Wordin” alussa Kakko katsoi yleisöön mielipuolisella ilmeellä ja laulaja ja eturivi hyppivät kertosäkeen tahtiin. Loppua kohden kuultiin myös Kakon tutuksi tullut nauru kuin suoraan hullujenhuoneelta, mikä sopii biisiin todella hyvin.

Perinteisen “Vodka (Hava Nagila)” -yleisönlaulatusoutron kera keikka oli paketissa, mutta Kakko piti vielä lopuksi viimeisen koskettavan ja tärkeän puheen, ennen kuin plektrat, rumpukapulat ja settilistat löysivät uudet omistajansa:

“Hyvää ystävänpäivää, olette rakkaita kaikki, kiitos! Toivottavasti nähdään pian uudelleen ja sillä välin pitäkää elävä musiikki elossa täällä Tampereella. Jos ette rakasta itseänne, opetelkaa. Sen jälkeen on helpompi rakastaa aidosti toisiakin ihmisiä. Pitäkää huolta kaikista, ulkona on kylmä. Ketään ei saa jättää jälkeen. Elämä on hauras. Turvallista kotimatkaa, hyvää viikonlopun jatkoa, love you all, hyvää yötä!”

Sonata Arctica viihdytti ja yleisö viihtyi, mutta tälle kiertueelle toimituksemme olisi kaivannut vielä enemmän vaihtelua settilistaan. Nyt mentiin toki hienoilla valinnoilla, mutta jotain jäi puuttumaan. Mikäli mukaan olisi nostettu esimerkiksi pari livenä soittamatonta kappaletta, olisi juhlaan saatu vielä lisää kermaa kakun päälle.

Raportti: Hannu ja Riku Juutilainen
Kuvat: Hannu Juutilainen © Metalliluola