Vuoden 2026 alku toi metallimusiikin kentälle merkittävän yhteiskiertueen, kun melodisen metallin voimayksikkö Amaranthe sekä sinfonisen metallin pioneeri Epica yhdistivät voimansa massiivisella “Arcane Dimensions Tour” -kiertueella, joka kulki keväällä 2026 läpi 13 maan ja 26 kaupungin.
Lisäksi kolmantena esiintyjänä oli Charlotte Wessels yhtyeineen.
Yhteiskiertueen rakenne, jossa pääesiintyjäpaikat vuorottelivat, takasi sen, että molemmat yhtyeet esiintyivät täysimittaisilla, huolellisesti rakennetuilla seteillä.
Bändit saapuivat co-headline -yhteiskiertueellaan Suomeen maaliskuussa 2026, vallaten lavat Oulun Tullisalissa 13.3. ja Helsingin Black Boxissa 14.3.2026. Jonkin verran suomalaisia faneja matkusti seuraamaan kiertuetta myös Tallinnan Helitehas-klubille 15.3., mikä kertoo kokonaisuuden vetovoimasta.
Ilta oli alusta alkaen täynnä poikkeuksellista energiaa, tarttuvia melodioita ja mahtipontisen sinfonista tunnelmaa, joka kuljetti yleisön pois arjesta suoraan musiikilliseen spektaakkeliin.
Avaajana nähtiin hollantilainen Charlotte Wessels yhtyeineen. Delainin vokalistina maailmanmaineeseen noussut ja sittemmin soolouralle siirtynyt artisti on julkaissut useamman sooloalbumin, joista tuorein kantaa nimeä “The Obsession”.
Wesselsin sielukas ja genrerajoja rikkova tyyli on saanut laajaa kiitosta. ”Chasing Sunsets” toimi loistavasti ensimmäisenä numerona. Yleisö villiintyi välittömästi, heilutti käsiään ja jopa moshasi jo keikan alkumetreillä. Wesselsin hienosti auringonkukin koristeltu mikrofoniständi toi lavalle persoonallista visuaalista ilmettä, ja hänen lämmin, aito vuorovaikutuksensa yleisön kanssa oli lähes käsinkosketeltavaa.
”Dopaminessa” Wessels nojasi basisti Otto Schimmelpenninck van der Oijeen, pyytäen samalla yleisöä taputtamaan rytmissä mukana. Huomionarvoista oli, ettei laulaja Simone Simonsia nähty vierailemassa kappaleessa, vaikka studioversiolla hän on mukana.
Tunteikas ja hitaampi ”The Crying Room” pysäytti koko salin kuuntelemaan. Tunnelma syveni äärimmilleen, kun Timo Somersin seitsenkielinen, raskassointinen kitara toi musiikkiin rosoisuutta ja kontrastia Wesselsin heleään lauluääneen. Somers nousi kitarasoolonsa ajaksi lavan korkeimmalle korokkeelle naulaten soolon teknisesti ja tunteellisesti upeasti.
Kappaleen lopussa Wessels istuutui lavan reunalle, ja soolodebyytti “Tales From Six Feet Under” -albumin ”Soft Revolution” jatkui tästä intiimistä hetkestä. Wessels tulkitsi kappaleen aluksi istualtaan, herkästi ja rauhallisesti.
Lopussa nähtiin kaunis käsienheilutus ja Wesselsin sydän-ele yleisölle. Somersin toinen näyttävä kitarasoolo nousi jälleen keskiöön, ja Wessels huudatti eturiviä. Hetken kruunasi koskettava kohtaaminen kosketinsoittaja Nina van Beelenin kanssa. Kaksikko katsoi toisiaan silmiin ja halasi, luoden aidon sekä inhimillisen hetken lavalle.
”Tempest” ja ”After Us, The Flood” edustivat uudempaa materiaalia, joita ei löydy “The Obsession” -albumilta. Kappaleet vyöryivät yleisön päälle myrskyn lailla, tarjoten tuoreita sävyjä ja dynamiikkaa.
Somersin taustalaulut ja karjunnat erottuivat edukseen, ja Oton bassotaajuudet toivat soundiin lisää syvyyttä. Nina van Beelenin rauhallinen, mutta dramaattinen kosketinosuus oli suorastaan musiikkia korville lisäten kokonaisuuteen elokuvamaista tunnelmaa.
”After Us, The Floodissa” tunnelma rauhoittui hetkeksi. Wesselsin eteerinen, melodinen tarinankerronta ja vahva eläytyminen herkistivät yleisön. Biisi nousi keikan suureksi kohokohdaksi. Biisin aikana Wessels laski alaspäin viidestä yhteen, minkä jälkeen lava pimennettiin hetkeksi dramaattisen efektin luomiseksi.
Hiljaisuuden jälkeen Somersin räväkkä kitarasoolo räjähti käyntiin yleisön seuratessa poikkeuksellisen keskittyneesti.
Setin päättänyt ”The Exorcism” toi mukanaan lisää liikettä. Moshpit heräsi eloon ja yleisö taputti rytmikkäästi mukana. Wessels venytti kappaleen lopussa huikean pitkän nuotin, jopa örinän sävyin, ja painoi lopuksi päänsä alas lattiaan, täysin tunteeseen heittäytyneenä.
Konsertin päätteeksi kuultiin lämmin kiitos: “Kiitos Helsinki”. Wessels heitti auringonkukan yleisöön, jättäen jälkeensä kauniin ja symbolisen hetken.
Noin 40 minuutin mittainen setti oli intiimi, tunteikas ja erittäin laadukas kokonaisuus, joka toimi täydellisenä avauksena illalle.
Charlotte Wesselsin nykyinen kokoonpano muistuttaa pitkälti Delainin vuosien 2010–2021 miehitystä, sillä erotuksella, että kosketinsoittaja Martijn Westerholt ei ole mukana. Lisäksi rumpali Joey Marin de Boer soitti Delainissa vuosina 2018–2021. Nykyisessä soolokokoonpanossa kosketinsoittajana toimii van Beelen, joka tuo yhtyeeseen oman tunnistettavan ja tunnelmallisen lisänsä.
Wesselsin keikka tuntui aivan liian lyhyeltä, mikä oli nyt valitettavasti lämmittelijän kohtalo. Hän oli siitä huolimatta loistava vaikeassa paikassa illan avaajana.
Charlotte Wesselsille julkaistiin juuri oma pääesiintyjäkiertue helmikuulle 2027, jolloin bändi kiertää Britteinsaaria ja Keski-Eurooppaa. Lämmittelijänä toimii Melissa Bonny. Valitettavasti Suomeen rundi ei näillä näkymin saavu.
******
Kitaristi-laulaja Mark Jansenin perustama hollantilainen Epica on kerännyt kansainvälistä huomiota nopealla tahdilla ja noussut sinfonisen metallin kirkkaimpaan kärkeen.
Yhtye on vuosien varrella kehittänyt soundiaan goottimetallista kohti laajaa, eeppistä ja elokuvamaisen sinfonista äänimaisemaa. Vuonna 2021 julkaistu kahdeksas studioalbumi “Omega” saavutti myös Suomessa merkittävän menestyksen nousten fyysisen albumilistan sijalle viisi.
Epica nähtiin ensimmäistä kertaa Suomessa Tuska-festivaalilla vuonna 2006. Sittemmin yhtye on palannut samaisille lavoille kahdesti sekä esiintynyt omilla klubikeikoillaan ympäri maata. Viimeksi bändi nähtiin Suomessa Qstockissa ja Kuopiorockissa kesällä 2023.
Huhtikuussa 2025 Epica julkaisi uuden “Aspiral”-albumin, jota on kuvailtu mestarilliseksi kokonaisuudeksi, täynnä syvällistä tarinankerrontaa, ajattomia melodioita, suuruutta sekä herkkyyttä vahvan narratiivisen otteen kera. “Aspiral” on yhtyeen mahtavan, yli 20 vuotta kestäneen uran kymmenes studioalbumi.
Puolalaisen kuvanveistäjän Stanisław Szukalskin visionäärisestä työstä inspiraationsa saanut “Aspiral” symboloi uudistumista ja muutosta, vahvistaen Epican asemaa yhtenä genrensä merkittävimmistä edelläkävijöistä.
Epica on jakanut lavan muun muassa Metallican kanssa, esiintynyt maailman suurimpien festivaalien pääesiintyjänä sekä pitänyt loppuunmyytyjä orkesterikonsertteja Mexico Cityssä ja Amsterdamissa.
Keikan alussa screenillä nähtiin vaikuttava introvideo, jossa hahmo spiikkasi:
”Good evening, Helsinki. Welcome. Welcome to the moment you have all been waiting for. Tonight, you’re not just an audience. You are part of something bigger. Part of something shared. Part of something louder than everyday life. Energy brings us closer. Music brings us together. Strangers become one. One voice, one heartbeat. One mass of sound and emotion. So live in this moment, leave your phone behind. This is not a memory yet. This is not a story for later. This is now. So prepare yourself to move. Prepare yourself to feel. Prepare yourself to let go. Because this moment is yours. Helsinki, here we go. 10, 9, 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1.”
Tämän myötä Epica kehotti yleisöä jättämään puhelimet taskuihin ja keskittymään täysin käsillä olevaan hetkeen. Ennen avausbiisiä Simone Simons nousi lavalle lähes tyhjästä. Mielenkiintoisesti yhtye esitti avausnumeron “Apparition” hyvin huonossa valaistuksessa, ja Simonsin päätä koristi mystinen, pitsinen musta huntu.
”Apparition” jyrisi käyntiin äärimmäisen raskaana ja intensiivisenä, ollen yllättävä, mutta toimiva valinta keikan avaajaksi. Rob van der Loon bassot jytisivät niin voimakkaasti, että ne tuntuivat fyysisesti kehossa asti.
”Cross The Divide” ei lukeudu henkilökohtaisiin suosikkeihini, mutta livenä kappale rullasi vakuuttavasti. Lavalla nähtiin suuri ”X”-symboli, ja aurinkolaseja pitänyt Simons antoi yleisön ottaa ohjat käsiinsä biisin alkupuolella, kun ainoastaan rumpali Ariën van Weesenbeek piti rytmiä yllä.
Epican esiintyminen on aina ollut valloittavaa, eikä tämä show ollut poikkeus, päinvastoin. Kyseessä oli bändin suurin sisäkeikka Suomessa, ja massiivinen screen sekä näyttävä valosuunnittelu tukivat musiikillista ilotulitusta erinomaisesti.
”Martyr Of The Free Wordin” alussa kosketinsoittaja Coen Janssen haki tavaramerkikseen muodostuneen kaarevan keytarinsa, astui lavan etuosaan ja kehotti yleisöä moshpittiin. Katsojia vielä jännitti, eikä kunnollista pittiä syntynyt.
Kappaleen keskivaiheen hieno erilainen osuus pysäytti kuuntelemaan ja erityisesti Janssenin soittoa oli nautinnollista seurata. Hänen varsinainen kosketinsoittimensa, massiiviseen jalustaan kiinnitetty pyörivä laite, kääntyi 360 astetta ja oli jälleen vaikuttava näky.
“Eye Of The Storm” edusti vakuuttavasti tuoretta “Aspiral”-albumia, ja Jansen hoiti jälleen örinävokaalit. Kaunista kontrastia loi Simonsin siirtyminen lavan korkealle takakorokkeelle. Kertosäkeen aikana lavalla nähtiin massiivisia savupatsaita, ja screenillä välkkyivät salamat Jansenin laulujen tahtiin. Simons vaati yleisöltä lisää liikettä.
”Unleashed” sai Amsterdamin erikoiskeikalta tutun orkesterimaisen intron. Kyseinen konsertti julkaistiin blu-rayna “Aspiral”-levyn CD-version bonuksena ja myös YouTubessa on julkaistu lähes koko esiintyminen. Simons tulkitsi kappaletta yksin lähes kahden minuutin ajan pelkistetyllä lavalla ja pimeiden screenien edessä. Kun muu bändi liittyi mukaan, visuaalinen maailma räjähti kirkkauteen. Screenit säkenöivät kuin tähdenlennot tai ilotulitukset.
Yhdessä kappaleen pienessä yksityiskohdassa koko lava pimennettiin hetkeksi Janssenia lukuunottamatta, jotta hänen kosketinosuutensa pääsi yksin valokeilaan. Samalla Jansen ja kitaristi Isaac Delahaye soittivat ja moshasivat keskenään näyttävästi.
Simons tervehti yleisöä humoristisesti: “Helsinki! Mitä kuuluu kukkuluuruu?” Hän totesi suomen olevan vaikea kieli ja siirtyi nopeasti englantiin, kiittäen vuolaasti Charlotte Wesselsiä, Amaranthea sekä yleisöä.
“Never Enough” vei suoraan vuoden 2007 “The Divine Conspiracy” -albumin tunnelmiin. Kyseessä on fanien rakastama klassikko, jonka kertosäe jäi välittömästi soimaan päähän. Taustalla kuultiin Jansenin murinaa, ja screenillä pyöri kappaleen musiikkivideo.
Illan ainoa vierailu nähtiin, kun Wessels liittyi lavalle esittämään ”Sirens – Of Blood And Waterin” yhdessä Simonsin kanssa. Lavaa hallitsi syvänsininen valaistus ja runsas savuefekti, luoden vaikutelman vedenalaisesta maailmasta. Kaksikko yhdisti kätensä useaan otteeseen, ikään kuin korostaakseen kappaleen emotionaalista yhteyttä.
”Tides Of Time” on yksi Epican ja koko sinfonisen metallin kauneimmista balladeista. Kappaleen kertosäe osuu syvälle, ja kyyneleet eivät ole kaukana. Simons on säveltänyt kappaleen edesmenneelle isoäidilleen.
Lavan eteen tuotiin suuri piano, jota Janssen soitti, ja lavalla nähtiin ainoastaan hän sekä Simons. Laulullisesti biisi on äärimmäisen vaativa, ja Simonsilla oli hieman vaikeuksia korkeimpien kohtien kanssa, mikä samalla korosti kappaleen haastavuutta sekä inhimillisyyttä. Kliimaksi saavutettiin, kun yleisö heilutti käsiään ja valoja ilmassa tunteikkaasti.
Piano jäi lavalle, ja Janssen soitti sillä ”Grand Saga Of Existencen” intron. Kyseessä on yksi “Aspiralin” vahvimmista sävellyksistä ja jo yhdeksäs osa laajaa “A New Age Dawns” -saagaa, jonka juuret ulottuvat 2000-luvun alkuun After Foreverin aikaan.
Sivuhuomiona mainittakoon, että After Forever teki hiljattain paluun, ja Jansen esiintyi yhtyeen riveissä ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin.
”Grand Saga Of Existence” nostatti tunnelman kattoon, erityisesti eturivissä. Kappale yhdisti kaikki Epican tunnusomaiset elementit, eli melodian, raskaat riffit ja eeppisen rakenteen. Tällä kertaa oli Delahayen vuoro hypätä soittamaan soolo lavan takaosaan rakennetulle korokkeelle Simonsin seuraksi.
Coen Janssen hyppäsi korokkeeltaan alas pitämään lyhyen puheen ja kun hän mainitsi yhtyeen valo/screenteknikon olevan suomalainen, yleisö hurrasi. Janssen valitteli, ettei hän nähnyt vielä moshpittiä. Yleisö lupaili pittiä seuraavaan biisiin.
Monet tunnistivat seuraavan kappaleen sekunneissa, sillä kyseessä oli Epican lähes jokaisella keikallaan esittämä legendaarinen ”Cry For The Moon”. Sävellyksestä julkaistiin demo Sahara Dust -nimen alla jo ennen kuin bändiä alettiin kutsua Epicaksi.
Janssen soitti kaarevaa keytaria ja varmisti vielä sormellaan näyttämällä, että yleisö lähtee oikeasti pittiin. Lopulta moshpit syntyi. Crew’n jäsen saapui videokameran kanssa lavalle, josta oli liveyhteys screeniin. Kameramies kuvasi yleisöä ja bändiä, ja eturivin fanit näkivät kasvonsa valtavalta screeniltä.
Janssen hyppäsi tapansa mukaan yleisön ja lavan väliselle alueelle keytarinsa kanssa ja kohtasi fanit molemmilla reunoilla. Lähes kymmenminuuttinen esitys oli yksi keikan näyttävimmistä hetkistä.
”Fight To Survive” käynnistyi saumattomasti heti perään ja sai yleisön jälleen liikkeelle. Katseet kohdistuivat Delahayeen tämän soittaessa kitarasoolon korokkeelta.
Simons spiikkasi ilahduttavasti selvällä suomen kielellä ”Haluatteko lisää?” ja ”Kyllä!”. Hän pyysi yleisöä huutamaan niin kovaa kuin mahdollista ja bändi vakuuttui yleisön vastauksesta.
Settilistan harvinaisin helmi ja ”rare cut” oli kakkosalbumi ”Consign To Oblivionilta” poimittu ”The Last Crusade”. Kappale on “Cry For The Moonin” ohella klassista vanhaa Epicaa parhaimmillaan ja kuulosti huikean hyvältä jäähallin lavalla. Simons sai käyttää tässä paljon oopperamaista ääntään.
Simons muistutti puheessaan siitä, että metalliskene voi hyvin ja keikat ovat kaikille turvallinen tila. Keikan päättänyt ”Beyond The Matrix” sisälsi pienen inhimillisen hetken, kun Simons unohti osan sanoista, muistuttaen, että kyseessä oli aidosti live-esitys.
Lavan korokkeella nähtiin myös humoristisia hetkiä, kuten Janssenin hypyt kosketinsoittimensa ääreen. Show oli täynnä riemukkaita yksityiskohtia, ja sekä Janssen että basisti van der Loo osoittivat ylhäältä Delahayeta tämän soittaessa sooloaan.
Epican settilista oli lähes täydellinen yhdistelmä uutta ja vanhaa materiaalia, tasapainoisessa suhteessa. Tunti ja kaksikymmentä minuuttia kului kuin siivillä ja jätti jälkeensä vaikuttavan, kokonaisvaltaisen elämyksen.
Epica esiintyy Suomessa seuraavaksi heinäkuussa Laukaan Peurungan John Smith Rock Festivaaleilla.
*****
Ruotsalais-tanskalainen Amaranthe on vuosien varrella luonut täysin oman lokeronsa metallikentällä tunnusomaisella kolmen laulajan konseptillaan, jossa yhdistyvät melodinen metalli, elektroninen rock sekä vahvat pop-vaikutteet.
Ällistyttävän tarttuvia mutta samalla murskaavia pop-metal -helmiä tuottava yhtye tunnetaan erityisesti euforisista, visuaalisesti näyttävistä live-esiintymisistään. Viimeisin albumi “The Catalyst” (2024) vei bändin ilmaisua entistä teatraalisempaan ja laajempaan suuntaan, tuoden mukaan myös sinfonisia elementtejä.
Yli miljardin striimin ja yli 500 000 myydyn albumin myötä Amaranthe on vakiinnuttanut asemansa yhtenä modernin metallin dynaamisimmista toimijoista.
Morten Løwe Sørensenin rumpusettiin oli kiinnitetty erikoisia, imurin letkua muistuttavia putkia, joista puski savua ylöspäin. Tavallisesti Amaranthen keikoilla nähtävät liekit, räjähdykset ja pyroefektit loistivat tällä kertaa poissaolollaan, ja nyt mentiin savun sekä näyttävien laservalojen varassa.
Hauskana yksityiskohtana eturivissä nähtiin fani, joka vaihtoi jokaisen illan aikana nähdyn bändin kohdalla fanipaitaa. Pieni, mutta sympaattinen osoitus täydellisestä omistautumisesta.
Amaranthen keikan alku antoi nopeasti viitteitä ongelmista, sillä Olof Mörckin kitaraa ei kuulunut alussa käytännössä lainkaan.
Setti käynnistyi “Fearlessilla”, joka sai yleisön heti mukaan taputtamaan. Energinen aloitus toimi tunnelman nostattajana, ja onneksi Mörckin kitarasoolo saatiin tässä vaiheessa vihdoin kuuluviin. Tekniset ongelmat jäivät siitä huolimatta kummittelemaan taustalle.
“Viral” alkoi pelkällä laululla, ennen kuin kappale räjähti käyntiin albumiversion mukaisesti. Tarttuva kertosäe iski välittömästi ja kyseessä on eittämättä yksi bändin parhaista moderneista korvamadoista.
“Digital Worldissa” nähtiin laulaja Elize Rydin muutamat näyttävät potkut sekä lavan täyttäneet intensiiviset laservalot, jotka loivat futuristisen tunnelman. Visuaalisesti esitys oli yksi setin näyttävimmistä hetkistä.
“Damnation Flamessa” Ryd ja laulaja Nils Molin siirtyivät lavan takakorokkeille. Tässä vaiheessa alkoi monelle valjeta karu totuus, eli tasoero aiemmin illalla nähtyihin Epicaan ja Charlotte Wesselsiin oli huomattava.
“Maximize” rullasi eteenpäin varmana perussuorituksena. Kappale täytti tehtävänsä, mutta ei juuri herättänyt suurempia tunteita.
“Strongissa” Ryd ja Molin lauloivat lavan etuosassa kahdestaan, kun taas Mörck ja basisti Johan Andreassen pysyttelivät takakorokkeilla. Valitettavasti Mörckin kitara katosi jälleen miksauksesta, mikä söi biisin voimaa merkittävästi.
“PvP” toi mukanaan raskasta jumputusta ja runsaasti yleisönhuudatusta. Vaikka kappale itsessään ei erityisesti vakuuttanut, se keräsi silti yllättävän paljon taputuksia. Sävellyksen tausta Ruotsin e-sports -joukkueen tunnarina oli havaittavissa sen energisessä, mutta yksinkertaisessa rakenteessa.
Herkkä hetki koettiin “Crystallinessa”, jossa Molin ja Ryd istuivat vastakkain katsoen toisiaan silmiin. Kaunis balladi toi esiin heidän äänensä parhaat puolet, erityisesti Molinin puhdas laulanta ja Rydin heleä tulkinta muodostivat toimivan dueton.
“Boom!1” nosti jälleen tempoa, mutta samalla korostui vokalisti Mikael Sehlinin rooli. Hänen suorituksensa ei valitettavasti yltänyt edeltäjänsä Henrik Englund Wilhelmssonin tasolle, ei laulullisesti eikä lavakarismassa.
Nimikappale “The Catalyst” toi mukanaan jälleen näyttävät laserelementit. Raita edusti yhtyeen uudempaa, teatraalisempaa suuntaa, mutta ei onnistunut täysin lunastamaan odotuksia.
“Re-Vision” sisälsi sinänsä toimivan kertosäkeen, mutta kokonaisuutena kappale jäi vaisuksi. Tässä kohtaa alkoi tuntua siltä, että vanhempi materiaali on yksinkertaisesti vahvempaa.
“Chaos Theory” esiteltiin yleisölle Molinin lyhyellä spiikillä:
“A couple of weeks ago we released ourselves some brand new Amaranthe music… Do you wanna hear it Helsinki? “Chaos Theory” for you.”
Biisi herätti aluksi hämmennystä, mutta osoittautui lopulta yllättävän pirteäksi ja energiseksi lisäykseksi settiin.
Rydin keikkabravuuri “Amaranthine” alkoi kauniisti, kun lavalle tuotiin pieni kosketinsoitin, jolla Mörck soitti pitkän intron. Kappale itsessään oli tunnelmallinen ja yleisö lauloi kauniisti mukana, mutta Rydin tapa venyttää alussa lauluosuuksiaan vei esitykseltä sen herkimmän ytimen. Yksinkertaisempi tulkinta olisi toiminut paremmin.
“The Nexus” toi kaivattua ryhtiä settiin. Loistava numero yhdistettynä näyttäviin lasereihin nosti tunnelmaa selvästi, ja tällaisia biisejä olisi kaivannut lisää.
“Call Out My Name” oli energinen, pirteä ja jopa turboahdettu esitys, jossa soundi oli paikoin valitettavan ylikorostunut. Kokonaisuus oli vaikeasti kuvailtava.
Ennen encorea kuultiin pitkähköjä spiikkejä, joissa bändi muisteli kiertueensa vaiheita ympäri Eurooppaa korostaen Suomen merkitystä yhtyeelle. Helsinki kuvailtiin jopa Amaranthen “toiseksi kotikaupungiksi”, ja yleisöä lämmiteltiin yhteiseen huudatukseen. Molin laski suomeksi “yksi, kaksi, kolme”, ja valokuvaaja Jaakko Manninen ikuisti hetken, kun yleisö räjähti huutoon kädet ilmassa.
“Archangel” toimi kohtalaisesti encore-aloituksena, mutta ei tarjonnut mitään erityisen muistettavaa. “That Song” sisälsi osioita Queenin klassikosta “We Will Rock You”, mutta kokonaisuutena kappale jäi heikoksi ja jopa rasittavaksi.
Setin päättänyt “Drop Dead Cynical” oli yksi illan kohokohdista. Sehlin näppäili Mörckin kitaraa, laservaloja nähtiin runsaasti ja Molin riisui takkinsa yleisön riemuksi. Kyseessä on ansaitusti yksi bändin suurimmista hiteistä ja oli hyvä päätös energiselle keikalle.
Tunnin ja 20 minuutin mittainen setti oli ristiriitainen kokemus. Charlotte Wesselsin ja Epican vahvojen esitysten jälkeen Amaranthe ei onnistunut tarjoamaan samanlaista vaikuttavuutta.
Yhtye vaikuttaa osittain jämähtäneen paikoilleen, eikä live-esiintyminen enää säväyttänyt entiseen tapaan. Settilistaa hallitsi vahvasti bändin edellinen albumi ”Manifest” (2020) peräti kuuden kappaleen verran, kun taas uusimmalta “The Catalyst” -albumilta settiin poimittiin vain kolme esitystä. Mielenkiintoisesti “Helix” (2018) jäi ainoana pitkäsoittona täysin ilman edustusta.
Huonohko miksaus vaivasi lähes koko keikan ajan, mikä söi kokonaisuutta merkittävästi. Silti kaikesta huolimatta Amaranthe onnistui viihdyttämään yleisöä, vaikka jotain olennaista jäi puuttumaan.
Amaranthe kiertää Suomen klubeja syksyllä 2026 ja bändin Suomen tuleva kiertueohjelma näyttää seuraavalta:
30.10. Seinäjoki, Rytmikorjaamo
31.10. Tampere, Tavara-asema
1.11. Jyväskylä, Lutakko
6.11. Turku, Logomo
7.11. Lahti, Metalli Mössö (Messukeskus)
Paikalle kannattaa mennä, sillä luulen, että Amaranthe toimii pienemmällä klubilla paremmin. Lisäksi suosittelen ehdottomasti Charlotte Wesselsin sekä Epican näkemistä!
Raportti: Riku Juutilainen
Kuvat: Hannu Juutilainen © Metalliluola
Intohimoinen livekeikoilla kävijä ja fyysisen musiikin raskaan sarjan keräilijä. Hifistä hullaantunut ja albumien teknisestä toteutuksesta kiinnostunut seikkailija, jonka sydän sykkii eniten Nightwishille, mutta tarkassa seurannassa on hard rockin ja perinteisen hevin monipuolinen maailma 70-luvun Black Sabbathista aina 2000-luvun sinfonisen metallin aaltoon asti kaikkine orkestereineen. Vapaa-ajalla ohjelmaan kuuluu frisbeegolf, jos radoille vain keikoilta ennättää.
Perinteisen raskaan rockin ja melodisen metallin ystävä. Livekeikkojen ja (vinyyli)levymusiikin suurkuluttaja. Musiikin ohella vapaa-aikaan kuuluvat viskiharrastus ja frisbeegolf. Kamera on mukana keikalla kuin keikalla.
