Legendaarinen Venom julkaisi huhtikuussa 1984 kolmannen pitkäsoittonsa “At War With Satan” puhkuen näyttämisenhalua. Bändi oli saanut tarpeekseen kritiikistä soitto- ja biisintekotaitoaan kohtaan. Kahden menestyneen levyn jälkeen yhtye pyrki lyömään läpi metallin valtavirrassa ja sen myötä latasi kaiken kolmanteen albumiin.
A-puoli koostuu yhdestä biisistä, eli albumin nimiraidasta, joka oli nokkamies Cronosin mukaan saanut inspiraation Rushin vuoden 1976 “2112“-albumista ja sen saman nimisestä progressiivisesta mestariteoksesta. Lähes 20 minuuttia kellottava “At War With Satan” kertoo hyvän ja pahan taistelusta, jonka luonnollisesti tässä tapauksessa paha voittaa. Lyriikoissa seikkaillaan Raamatun Ilmestyskirjan, John Miltonin Kadotetun Paratiisin ja pulp-kauhuleffojen tunnelmissa, itse sävellyksen ollessa suuri eepos. Venom runttaa ja välillä jopa herkistelee sellaisen määrän riffejä, että kappaletta on kohtuullisen vaikea kuvata muuten kuin hengästyttävänä kokonaisuutena. Venom-progea? Kenties.
Kääntöpuoli on Venom-faneille tutumpaa meininkiä. Pelin avaa “Rip Ride“, joka jyrää eteenpäin kuin Motörheadin äpärälapsi, sitä seuraavan “Genociden” ollessa myös taattua Venom-runttausta. “Cry Wolf” käynnistyy eeppisesti, siirtyen siitä tuttuun rokkaukseen ja jälleen kerran bändin soiton tiukkuutta voi kieliposkessa kutsua huitomiseksi. “Stand Up (And Be Counted)” pitää meiningin taattuna Venomina, joka huojuu, mutta silti jyrää jollain vastustamattomalla voimalla eteenpäin.
Hienosti nimetty “Women, Leather And Hell” on hurja punk/metalli-kone, joka ei kysele armoa, vaan lyö kuulijaa päin näköä, nostaen samalla hymyn huulille viimeistään Mantaksen huiman kitarasoolon aikana. Päätösraitana kuullaan toinen mainiosti nimetty kappale, eli “Aaaaarghh“, jota on myös kutsuttu yhdeksi metallihistorian hauskimmista biiseistä. Kappaletta on vaikea kuvailla, suosittelen suosiolla kokemaan sen itse. Kyseessä on joko loistava avant garde -taideteos, kännissä äänitetty neronleimaus, puhdas vittuilu tai mahdollisesti kaikkea edellä mainittua.
“At War With Satanin” piti olla Venomin läpimurto metallin valtavirtaan. Näin ei käynyt. Soundimaailma on yhä millä tahansa mittapuulla mitattuna rujo. Soitannollisesti yhtye ei ole koskaan ollut se virtuoosimaisin kokoonpano, mutta toisaalta tässä on osa viehätystä. Vaikka “At War With Satan” oli askel eteenpäin “Welcome To Hellin” (1981) ja “Black Metallin” (1982) tuotantoarvoista, niin ei ryhmä mitään jättiharppausta tässä suorittanut. Venom on Venom, vaikka sen voissa paistaisi. Monille yhtye ei koskaan aukea, mutta meille kaikille, joille se avautuu, on tässä jotain (perverssiä) mahtavuutta. En pysty sitä muuten kuvailemaan.
Oli Venomista mitä mieltä tahansa, kokoonpanon vaikutusta Black Metallin ja varhaisen Death Metallin kehitykseen ei voi koskaan aliarvioida. Piste.
8-/10
Ilkka Järvenpää
1. At War With Satan
2. Rip Ride
3. Genocide
4. Cry Wolf
5. Stand Up (And Be Counted)
6. Women, Leather And Hell
7. Aaaaarghh
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}