Helsinkiläinen Battle Beast saapui Allas Livelle uuden solistinsa Marina La Torracan johdolla ja tarjosi noin tunnin ja 45 minuutin mittaisen, vauhdikkaan sekä ennen kaikkea hyväntuulisen hittikattauksen.
Uusi laulaja ei yrittänyt astua Noora Louhimon saappaisiin sellaisenaan, vaan toi yhtyeen kappaleisiin oman persoonansa, energiansa sekä laulutyylinsä.
Vuonna 2008 perustettu Battle Beast tunnetaan väkevästä live-esiintymisestään ja koukuttavista kertosäkeistään. Yhtye on noussut yhdeksi kansainvälisesti tunnetuimmista suomalaisista metallibändeistä ja kasvattanut mainettaan armottomalla keikkatahdilla sekä tasaisella julkaisutahdilla.
Battle Beast yhdistelee musiikissaan klassisen heavy metalin perinteitä moderniin power metaliin, ja yhtyeen kappaleita on kuunneltu suoratoistopalveluissa jo kymmeniä miljoonia kertoja. Tähän mennessä seitsemän studioalbumia julkaissut ryhmä on myös palkittu vuoden metallialbumin Emma-palkinnolla kahdesti.
Joulukuussa 2025 Battle Beast ilmoitti pitkäaikaisen solistinsa Noora Louhimon jättävän yhtyeen. Louhimon kanssa tehty viimeinen albumi ”Steelbound” julkaistiin lokakuussa 2025, minkä jälkeen yhtye aloitti uuden aikakauden vuodesta 2026 brasilialaisen Marina La Torracan kanssa. La Torraca tunnetaan muun muassa metalliyhtye Phantom Elitestä sekä sinfonista metallia soittavasta Exit Edenista.
Allas Livessä oli siis mahdollisuus nähdä ensimmäistä kertaa Battle Beastin kotikaupungin keikka tällä uudella kokoonpanolla. Rumpali Pyry Vikki toi juuri ennen show’n alkua lavalle settilistan, mutta itse rumpupallille hän ei noussut. Kuluneen kesän rumpalin tonttia hoiti Patrik Fält (Brymir), sillä Vikki on sivussa selkävaivojen vuoksi.
Intron päätyttyä yhtye iski suoraan ”Straight To The Heartiin”. Sisääntulo oli räväkkä ja La Torraca otti lavan haltuun heti ensimmäisistä sekunneista lähtien. Hänestä välittyi vaikutelma erittäin kokeneesta ja itsevarmasta esiintyjästä, joka tiesi täsmälleen, mitä lavalla piti tehdä.
Kitaristi Juuso Soinio juoksi kappaleen aikana kosketinsoittaja (keytar) Janne Björkrothin luo, ja kitaristi Joona Björkrothin sekä basisti Eero Sipilän taustalaulut toivat kokonaisuuteen lisää voimaa. Kitaristien soolo-osuudet saivat sopivasti tilaa keskellä lavaa, ja myöhemmin myös Soinio pääsi esittelemään taitojaan omalla soolollaan.
Ensimmäisen kappaleen jälkeen Sipilä pysähtyi hetkeksi puhumaan kotikaupungille:
”Tänään on aivan erityinen ilta. Tänään on ihkaensimmäinen kerta, kun Battle Beast esiintyy kotikaupungissaan tässä uudessa kokoonpanossa.”
Sipilän puheenvuorossa oli ymmärrettävää painoa. Vaikka yhtye on esiintynyt uransa aikana lukemattomilla lavoilla ympäri maailman, Helsingin kotikeikalle liittyi selvästi oma erityinen jännityksensä.
La Torraca jatkoi teemaa englanniksi:
”It is a fucking honour to be here on stage. You guys know this was a spot taken by a very talented singer and I do not take this for granted. These guys are fucking insane. They are amazing and I could not be more pleased and accepting this position.”
”Last Goodbye” vahvisti nopeasti, ettei La Torraca ollut lavalla vain täyttämässä Louhimon jättämää paikkaa. Hänen korkealle kohonnut kiekaisunsa lähti komeasti ja Joona Björkrothin soolo istui kappaleeseen tyylikkäästi. Yleisö oli heti mukana ja tunnelma oli kohdallaan.
Seuraavaksi La Torraca pysähtyi jälleen juttelemaan yleisölle:
”Are you guys enjoying the summer evening? This is amazing weather. You guys don’t know how happy I am, coming from Brazil, to actually be in Finland with this, what, sun? What is sun? It’s that. That wonderful thing over there.”
”Riders Of The Storm” on yksi ”Steelboundin” kiinnostavimmista biiseistä ja Battle Beast nosti sen mukaan liveohjelmistoonsa vasta tänä vuonna. Allas Livellä kappale käynnistyi koko yleisön yhteislaululla. Sovituksen raskas ja samalla tarttuva rakenne toimi livenä erinomaisesti.
Yhtye oli silmin nähden hyvin yhteen hitsautunut, ja lavalta välittyi tunne siitä, että bändillä oli aidosti hauskaa keskenään. Kappaleen rauhallisemmassa osassa yleisö alkoi taputtaa rytmiä mukana, minkä jälkeen eturivissä innostuttiin hyppimään loppua kohti. Livenä ”Riders Of The Storm” osoittautui yhdeksi ”Steelboundin” parhaista paloista.
”Eye Of The Storm” jatkoi samalla vahvalla linjalla. La Torracan laulussa oli hieman aiempaa enemmän pehmeyttä, ja hän toi esiin hyvin myös äänensä kauniimman puolen. Fältin tuplabasarit toivat biisin loppupuolelle lisää painoa.
”No More Hollywood Endingsin” intro sisälsi yhden illan hauskimmista hetkistä. Fält nousi rumpujensa takaa seisomaan ja heitti vesipullon korkin salakavalasti Joona Björkrothin eteen pedaalien juureen. Keskittynyt kitaristi huomasi tempun, hölmistyi ja käänsi katseensa rumpujen suuntaan. Fält näytti Björkrothille virnuillen keskisormea. Björkroth tarkisti vielä toisen olkansa yli, aivan kuin siellä olisi voinut olla joku toinen syyllinen. Kun hän kääntyi uudelleen katsomaan Fältiä, rumpali seisoi lavalla täysin viattoman näköisenä. Fält esitteli yleisölle hauistaan, ja tilanne sai yleisön nauramaan. Björkroth puolestaan pudisteli huvittuneesti päätään.
Varsinainen kappale pääsi nopeasti vauhtiin, ja La Torracan huikea pitkä nuotti kruunasi esityksen. Numeron aikana Björkrothin veljekset löysivät toisensa katsekontaktilla ja poseerasivat hetken yhdessä. Lavalla oli paljon kaikkea pientä hauskuuttelua, eikä esitys tuntunut missään vaiheessa mekaanisesti läpiviedyltä.
Ennen ”Blood Of Heroesia” Sipilä vaihtoi hetkeksi vakavampaan sävyyn:
”Seuraava biisi ikävä kyllä tuntuu säilyttävän ajankohtaisuutensa viikosta ja kuukaudesta toiseen. Pahoin pelkään että myös vuodesta toiseen. Me halutaan omistaa tää biisi kaikille sodanuhreille Ukrainassa, kaikille sodanuhreille Lähi-idässä, kaikille kaikkien vitun konfliktien uhreille kaikkialla maailmassa. Erittäin turhaa ja tarpeetonta että kenenkään enää täytyy tehdä vuonna 2026 tällaisia biisejä.”
”Blood Of Heroes” oli omistuksensa jälkeen juuri sitä mitä tällaiselta sävellykseltä voi odottaa. Kova, mahtipontinen ja tunnelmaa nostattava anthem, jonka aikana Joona Björkroth yltyi moshaamaan villisti.
”Master Of Illusion” palautti tunnelman jälleen vauhdikkaaksi. La Torraca jatkoi vakuuttavia laulusuorituksiaan, ja Joona Björkrothin soolo toi kappaleeseen oman tutun huippukohtansa.
Oli jälleen La Torracan puheenvuoron paikka:
”Unfortunately I do not know any Finnish besides kiitos.”
”Haista vittu”, Sipilä huusi humoristisesti väliin.
La Torraca toisti Sipilän sanat ja jatkoi:
”I still don’t know what that means, they’re trolling me, right?”
La Torraca nauratti yleisöä ja jatkoi kertomalla omasta suhteestaan Battle Beastiin:
”I need to say something. I already said in the beginning of the show that I’m very happy to be here and I don’t take this for granted, this is a fantastic opportunity with the fantastic team. Actually I even have my parents over here today. You know if it wasn’t for them enduring me trying to copy Rob Halford when I was 15.”
Tässä kohtaa La Torraca esitti lyhyen, erittäin Rob Halford -henkisen ”Painkiller”-imitaation.
”And they were like oh god no, is this going somewhere? Well, here I am, it took a little while. Thank you for your support and patience and thank you guys for this amazing journey.
We are reaching the end of our summer season and it’s been like literally trial by fire. You guys know this happened kind of abruptly and I was like okay, you’re on stage with Battle Beast. I was focusing on my grunts back then and then I needed to switch lanes. We’re live and there’s nothing better.”
”The Burning Within” osoittautui yhdeksi illan kovimmista esityksistä. Biisi kuuluu ”Steelboundin” parhaimmistoon, ja ”Riders Of The Stormin” tavoin se nostettiin liveohjelmistoon vasta tänä vuonna. Battle Beastille tyypillinen raskas kitaravetoinen intro käynnisti kappaleen vahvasti. Pirteä ja tarttuva kertosäe puolestaan antoi La Torracalle jälleen hyvän mahdollisuuden näyttää laulajan kykynsä. Lavalle nousi kappaleen edetessä hienoja savupatsaita.
Tämän jälkeen oli vuorossa Battle Beastille ominainen hassutteluosuus. Sipilä ryhtyi laulamaan ”Mombasaa” ja Yön klassikkoa ”Rakkaus on lumivalkoinen”. Esitys oli mahdollisesti hiukan väsähtänyt, mutta ennen kaikkea sen tarkoitus oli pitää hauskaa. Yleisö ymmärsi idean ja nauroi mukana.
Hetkeä myöhemmin lavalle lensi kenkä. Sen heittäjä oli yleisön joukossa ollut australialainen Adelaidesta. Australian tunnettuun shoey-perinteeseen kuuluu juoda olutta kengästä, ja Sipilä päätti tietysti ottaa tilanteesta kaiken irti. Hän kaatoi kenkään reilusti olutta, nosti sen huulilleen ja joi oluen suoraan kengästä yleisön hurratessa. Tämän jälkeen kenkä lensi takaisin omistajalleen.
”Where Angels Fear To Fly” jatkoi iltaa jälleen musiikin ehdoilla. Kappale oli räväkkä ja energinen, ja yhtyeen soitto pysyi napakkana. ”Twilight Cabaretin” aikana La Torraca toivoi yleisöltä salsatanssia. Pienet savut pöllähtelivät lavalta ja laulajaa itseään nauratti yleisön reaktio. Joona Björkrothin ja Sipilän taustalaulut täydensivät kappaletta jälleen kerran.
Sipilä vei yleisön erilaisiin tunnelmiin:
”Näistä häiriintyneistä salsatunnelmista hieman kotoisimpiin sävyihin. Tää seuraava biisi on ehkä tyhmin biisi mitä me ollaan ikinä tehty ja voin sanoa että tässä katalogissa se on pahasti sanottu. Mutta syystä tai toisesta tää biisi on silti pitänyt paikkansa settilistassa vuosi vuoden jälkeen kiertue toisensa perään.
Tää on hyvä bilebiisi. Tää kertoo lähes kaikkien yhteisestä kulttuuriperimästä nimittäin viikingeistä. En tarkoita nyt Viking Linea ja Ville Viikinkiä, vaan niitä aitoja originaaleja viikinkejä ketkä seilasi puisilla veneillä ja joi kaljaa ja tykkäsi kuunnella heviä.”
”Bastard Son Of Odin” käynnistyi välittömillä taputuksilla. Soinion, Sipilän ja nyt myös La Torracan legendaariset potkuliikkeet osuivat jälleen kohdalleen, ja kappaleen Iron Maidenia muistuttava laukkakomppi toimi yleisölle kuin rasvattu. Lavalla nähtiin myös hieno ryhmittäytyminen, kun La Torraca, Sipilä ja Joona Björkroth asettuivat samalle puolelle lavaa muiden jäsenten jäädessä toiselle. Joona Björkrothin soolo nousi savujen keskeltä esiin näyttävästi, ja La Torraca osoitti innoissaan Sipilän bassoa.
”Bastard Son Of Odinin” jälkeen Sipilä kiitti kotikaupunkiaan:
”Kiitos Helsinki tästä upeasta illasta. Voin kertoa, että tää bändi on esiintynyt 18 vuoden aikana lähes jokaisella maapallon mantereella aika helvetin monessa kaupungissa ja silti omalta kohdaltani pakko kertoa, että mitään keikkoja en jännitä niin paljon kuin näitä kotikaupungin keikkoja.
Ehkä juuri siitä syystä just nää Helsingin keikat on jokaisen kiertueen ehdottomia kohokohtia. Iso kiitos teille, että olette tehneet meille taas yhden fantastisen illan.”
Sipilä kertoi seuraavan kappaleen olevan Joona Björkrothin mielestä kuin tehty lämpimiin pimeneviin kesäiltoihin. Samassa yhteydessä hän muistutti Vikin olevan selkävaivojen vuoksi sivussa ja Fältin hoitavan rumpuja tämän kesän ajan.
Kun puhe kääntyi rumpuihin, Fält päätti taas sekoilla. Hän hiipi velmuillen pois rumpusetin takaa. Sipilä kääntyi katsomaan rumpujen suuntaan ja joutui hetkeksi hämmentymään, sillä Fältin paikalle oli ilmestynyt Janne Björkroth.
Sipilä jatkoi:
”Huomaa että Jannella on tänään iso näyttämisen tarve. Hän on siis paitsi toimitusjohtaja, levytuottaja, biisinkirjoittaja, Emma-palkittu maailmanluokan muusikko ja hän on myös multi-instrumentalisti. Annetaan Jannen polkea seuraava biisi käyntiin.”
Janne Björkroth todella polki ”Angel Of Midnightin” käyntiin bassorummuilla. Hetkellinen rumpalin vaihto jäi tosin lyhyeksi, sillä Björkroth luovutti paikan nopeasti takaisin Fältille. Kasarihenkinen ”Angel Of Midnight” toimi mainiosti ja yleisö yltyi heiluttamaan käsiään puolelta toiselle. Soinion soolo viimeisteli kokonaisuuden.
Seuraavaksi La Torraca pysähtyi puhumaan naisille yleisössä:
”I can see many people here and among these many people I also see many women, am I right? Now it’s time for my feminist speech. I just wanna say once again this song is very important to me. It’s the first song I ever learned from Battle Beast and it is the song that made me fall in love with the band.
Because I was like ‘these guys are singing about this stuff, okay also vikings, but this is important shit. I would like to celebrate that I am allowed to be here on stage and you girls are allowed to be down there wear whatever the fuck you want and do whatever the fuck you want because, hey, that’s all we’re gonna do from now on.”
Seuranneen ”Steelboundin” aikana kaikki ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan ja backing trackin kanssa alkoi olla ongelmia. Joona Björkroth painoi huvittavasti viiksensä kitaraan nostamalla instrumenttiaan ylöspäin, mutta pian myös Fält ja Janne Björkroth näyttivät olleen tilanteesta aivan yhtä pihalla kuin yleisö.
Kaksikko kääntyi katsomaan toisiaan ja Fält viittoi, ettei kuule backing trackia. Sipilä yritti huitoa hänelle jotain ja hetken kuluttua kaikki soittivat jälleen jotenkuten normaalisti. Pian Janne Björkroth lopetti taas soittamisen ja siirtyi lavan sivuun kysymään monitorimiksaajalta, mitä tapahtui.
Pian myös La Torraca näytti joutuvan hetkeksi hukkaan kappaleen rakenteen kanssa. Hän ei kuitenkaan antanut tilanteen näkyä esiintymisestään juuri lainkaan, vaan lauloi edelleen ammattimaisesti ja hyvällä äänellä. Sipilä auttoi häntä hieman, kun oikea kohta meinasi hukkua.
Kappaleen päätyttyä Fält oli silmin nähden turhautunut ja hän lähti kävelemään pois rumpujen takaa rumputuoli mukanaan. Lavan edustalla Fältiä lohdutettiin ja hänelle kerrottiin, että ongelma oli backing trackissa, eikä itse yhtyeen soitossa. Muut bändin jäsenet kävivät vuorollaan taputtamassa häntä olalle.
”Edenin” alkaessa backing track oli jälleen kunnossa ja muusikot kuulivat korvamonitoreistaan tarvitsemansa asiat. Soinio, Janne Björkroth ja Sipilä kokoontuivat yhteen, Joona Björkrothin soolo nousi jälleen esiin ja yleisö lauloi mukana heiluttaen käsiään. Kaiken sekoilun jälkeen yhtye löysi onneksi yhteisen rytminsä nopeasti.
Varsinainen setti alkoi lähestyä loppuaan, mutta yleisö ei ollut valmis päästämään bändiä pois. Encore alkoi, kun Björkrothin veljekset nousivat lavan eteen soittamaan ”The Long Roadia”. Kappaleessa kitaristi Björkroth pääsi jälleen venyttämään sooloaan tavallista pidemmäksi. Tunnelma vaihtui hetkeksi myös Star Warsiin. John Williamsin ”The Imperial Marchin” soidessa Sipilä juotti pullollisen olutta Janne Björkrothille tämän soittaessa.
”King For A Day” jatkoi encorea kunnolla raskaammalla otteella. Björkrothien sooloiluissa oli jälleen tuttu Battle Beast -henkinen näyttävyys, ja Janne tarttui Joonan kitaran vibrakammesta. Kappaleen aikana viisi jäsentä asettuivat tuttuun näyttävään yhteisposeeraukseen.
Viimeisenä kuultiin ”Wings Of Light”. La Torraca oli heti alussa jälleen vahva. Viimeisten taputusten noustessa ilmoille biisi sai hienon lopetuksen. Keikan päätyttyä lavalle saatiin vielä Vikki, joka liittyi muiden joukkoon loppuposeeraukseen. Koko yhtye päätyi lopulta yhteiseen halaukseen.
Noin tunnin ja 45 minuutin mittainen keikka oli kaiken kaikkiaan mainio. Erityisesti Marina La Torraca osoitti olevansa iloinen, eloisa ja erittäin hyvä esiintyjä. Hänellä on vahva lavapresenssi, osaa ottaa yleisönsä ja ennen kaikkea hän osaa laulaa. Erityisesti ”Steelboundin” kappaleet kuulostivat hänen laulaminaan erittäin luontevilta.
Jos joku vielä pohtii, onko Battle Beast mitään ilman Noora Louhimoa, kannattaa muistaa yhtyeen historia. Battle Beastin ensimmäisellä ”Steel”-albumilla lauloi Nitte Valo, ja Louhimo liittyi yhtyeeseen vasta myöhemmin. Laulajan vaihtuminen ei siis itsessään ole Battle Beastille historiallisesti ennenkuulumatonta.
Vokalistivaihdos on tietysti suuri muutos yhtyeen identiteetissä, eikä Marina La Torraca ole Noora Louhimo. Hänen ei tarvitse olla. Sen sijaan La Torraca vetää materiaalin omalla tavallaan, omaan ääneensä ja omaan persoonaansa nojaten. Allas Liven perusteella Battle Beast sai riveihinsä paitsi erittäin ammattitaitoisen laulajan, myös persoonallisen ja helposti lähestyttävän esiintyjän, joka näyttää viihtyvän yhtyeen mukana.
Myös yhtyeen muu kokoonpano vaikutti olevan aidosti hyvässä vireessä. Janne Björkrothin, Joona Björkrothin, Eero Sipilän ja Juuso Soinion soitto oli pääosin tiukkaa, ja Patrik Fält osoitti olevansa huippurumpali paikkaamaan Pyry Vikin poissaolon. Edes backing trackin kanssa koettu hämminki ei lopulta rikkonut kokonaisuutta, vaan siitä muodostui yksi keikan mieleenpainuvimmista hetkistä.
Settilista painottui vahvasti ”Steelboundiin”. Albumi esitettiin lavalla paria kappaletta vaille kokonaisuudessaan, minkä lisäksi mukana oli runsaasti materiaalia ”Circus Of Doomilta”, ”Bringer Of Painilta” sekä ”No More Hollywood Endingsilta”.
Juuri ”Steelboundin” kappaleet olivat yksi illan kiinnostavimmista puolista. Albumi korostaa yksilön rohkeutta, voimaa ja vapautta. Sen läpi kulkevat uhma ja sinnikkyys, mutta samalla levyssä on paljon positiivista energiaa ja iloa. ”Steelbound” on kunnianosoitus ihmisille, jotka on joskus sivuutettu, vähätelty tai yritetty vaientaa.
Allas Liven keikalla nuo teemat tuntuivat sopivan yllättävän hyvin myös Battle Beastin nykyiseen tilanteeseen. Yhtye on kääntänyt vaikean muutoksen uudeksi luvuksi ja tehnyt siitä omannäköisensä. Ja kaikkein olennaisinta on ehkä se, että lavalla näytti olevan hauskaa.
Ilta oli täynnä vitsejä, pieniä improvisoituja tilanteita, poseerauksia, lavasekoilua ja luontevaa yleisön kanssa kommunikointia. Se tekee Battle Beastista helposti lähestyttävän ja samalla erittäin viihdyttävän livebändin.
Allas Liven lämpimässä kesäillassa Battle Beast ei siis pelkästään esitellyt uutta laulajaansa, vaan yhtye osoitti, että sillä on uuden kokoonpanonsa kanssa kaikki edellytykset jatkaa vahvasti eteenpäin. Battle Beast ei yritä vain täyttää Noora Louhimon jättämää paikkaa, vaan yhtye on aidosti aloittanut uuden luvun historiassaan.
Marina La Torraca ei ole Noora Louhimo. Hän on Marina La Torraca. Ja juuri siksi Battle Beastin uusi aikakausi näyttää erittäin lupaavalta.
Raportti: Riku Juutilainen
Kuvat: Hannu Juutilainen © Metalliluola
Intohimoinen livekeikoilla kävijä ja fyysisen musiikin raskaan sarjan keräilijä. Hifistä hullaantunut ja albumien teknisestä toteutuksesta kiinnostunut seikkailija, jonka sydän sykkii eniten Nightwishille, mutta tarkassa seurannassa on hard rockin ja perinteisen hevin monipuolinen maailma 70-luvun Black Sabbathista aina 2000-luvun sinfonisen metallin aaltoon asti kaikkine orkestereineen. Vapaa-ajalla ohjelmaan kuuluu frisbeegolf, jos radoille vain keikoilta ennättää.
Perinteisen raskaan rockin ja melodisen metallin ystävä. Livekeikkojen ja (vinyyli)levymusiikin suurkuluttaja. Musiikin ohella vapaa-aikaan kuuluvat viskiharrastus ja frisbeegolf. Kamera on mukana keikalla kuin keikalla.
