Koti Haastattelut ja raportit Syvän purppuran hehku ei sammu: Deep Purple @Metro Areena, Espoo 11.6.2026.

Syvän purppuran hehku ei sammu: Deep Purple @Metro Areena, Espoo 11.6.2026.

Tekijä
Riku Juutilainen ja Hannu Juutilainen
-
MAINOS:


Kun puhutaan raskaan rockin historiasta, harva nimi kantaa yhtä suurta painoarvoa kuin Deep Purple.

Yhtye ei ainoastaan ollut rakentamassa hard rockin perustuksia 1970-luvun alussa, vaan sen vaikutus kuuluu edelleen niin metallissa, progressiivisessa rockissa kuin modernimmassa kitaramusiikissa.

Vaikka yhtye on nähnyt lukuisia kokoonpanomuutoksia, musiikkimaailman mullistuksia ja kokonaisia sukupolvia, Deep Purple jatkaa edelleen eteenpäin tavalla, joka tuntuu lähes epätodelliselta.

Espoon Metro Areenassa nähty konsertti oli tästä jälleen vakuuttava todiste. Kyseessä ei ollut vain yksi veteraanibändin nostalginen jäähyväiskiertueen pysähdys, vaan uuden “Mad In Europe” 2026-kiertueen ensimmäinen etappi. Samalla Deep Purple esiintyi Suomessa jo 30. kerran. Yhtye konsertoi Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1972 ja edelleen vuonna 2026 se kykenee tarjoamaan noin puolentoista tunnin mittaisen ja soittotaidollisesti häikäisevän konsertin.

Metro Areenaan oli sateisesta torstai-illasta huolimatta saapunut noin 5000 kuulijaa. Ikäjakauma ulottui nuorista ensikertalaisista niihin, jotka olivat nähneet yhtyeen kymmeniä kertoja jo vuosikymmeniä aiemmin. Mustien bändipaitojen meri täytti hallin käytävät, ja paitamyyntipisteillä jonot venyivät pitkiksi jo hyvissä ajoin ennen pääesiintyjää.

Käsittämättömästi jo seitsemällä vuosikymmenellä esiintynyt yhtye on ikääntynyt tyylikkäästi ja mikä hienointa, väsymisen merkkejä ei ilmassa ole. Deep Purple ei ole myöskään juuttunut vain vanhoja hittejä soittavaksi jukeboksiksi, vaan myös uutta musiikkia syntyy edelleen. 2000-luvulla yhtye on julkaissut jo seitsemän täyspitkää studioalbumia ja vuonna 2024 ilmestyneen “=1” -pitkäsoiton jatkoksi heinäkuun alussa 2026 kauppoihin saadaan “Splat!” -albumi, jolta päästiin kuulemaan maistiaisia myös illan keikalla.

Lämppärinä nähty kotimainen paluun tehnyt Sweatmaster hoiti tehtävänsä asiallisesti. Kolmikon suoraviivainen garage-henkinen perusrock oli tyyliltään kuin toisiinsa sulautuneet Peer Günt ja Melrose, mutta haastavassa lämppäritilanteessa sen suurempaa muistijälkeä kappaleet eivät onnistuneet jättämään ja Sweatmaster jäi väistämättä illan varsinaisen vetonaulan varjoon. Pienellä klubilla homma toimisi varmasti paremmin.

Pari minuuttia ennen Purplen keikan ilmoitettua aloitusaikaa lavan suurella screenillä käynnistyi näyttävä intro, jonka taustalla soi Gustav Holstin klassinen “Mars, The Bringer Of War“. Samalla yleisö pääsi aikamatkalle Deep Purplen koko levytyshistorian halki. Vuoden 1968 “Shades Of Deep Purple” -debyytistä alkanut animaatio kuljetti katsojan kronologisesti yhtyeen koko tuotannon läpi.

Jokainen albumi sai oman humoristisen tai tunnistettavan visuaalisen viittauksensa, jossa “Come Taste The Band” näyttäytyi viinilasina, “Bananas” tietenkin banaanina, ja diskografiaan viitanneet esineet ja asiat leijuivat avaruudessa matkalla kohti tulevaa “Splat!”-albumia. Idea oli sekä hauska että oivaltava muistutus siitä, kuinka pitkä ja monipuolinen Deep Purplen ura todella on ollut.

Jos Deep Purplen uralta pitäisi valita yksi kappale, joka tiivistää kaiken olennaisen, olisi “Highway Star” vahva ehdokas. Vuoden 1972 “Machine Head” -albumin avaava klassikko on yksi hard rockin tärkeimmistä kulmakivistä. Sen armoton energia, kilpa-ajon lailla kiihtyvä groove sekä kitara- ja hammond-soolojen legendaarinen kaksintaistelu tekevät siitä edelleen täydellisen keikan avausbiisin.

Ian Gillanin äänessä kuului heti alussa hieman ikää. Muutamissa korkeissa kohdissa oli havaittavissa pieniä vaikeuksia, mutta kokonaisuus pysyi silti vahvana. Lisäksi Don Aireyn ja Simon McBriden pitkät soolo-osuudet tarjosivat laulajalle hengähdystaukoja. On myös syytä muistaa, että lavalla seisoi 80-vuotias mies laulamassa kappaletta, joka on ollut yksi rockhistorian vaativimmista jo yli viidenkymmenen vuoden ajan.

Illan settilista nojasi vahvasti kahteen Deep Purplen tunnetuimpaan albumiin: vuoden 1970 “In Rockiin” ja vuoden 1972 “Machine Headiin”. Näiden levyjen merkitystä hard rockille on lähes mahdoton liioitella.

“In Rock” oli albumi, jolla Deep Purple löysi lopullisen identiteettinsä. Se oli aggressiivisempi, äänekkäämpi ja raskaampi kuin lähes mikään kilpailijansa. Kappaleet kuten “Hard Lovin’ Man” ja “Into The Fire” osoittivat jo vuonna 1970, kuinka aggressiiviseksi ja raskaaksi rockmusiikki voi muuttua, luoden perustaa koko myöhemmälle heavy metallille.

Jos Led Zeppelin toi bluesin raskaaseen rockiin ja Black Sabbath synkkyyden, toi Deep Purple mukaan virtuoosimaisen soiton ja klassiset vaikutteet.

Myös “Machine Head” on mestariteos. Albumi nauhoitettiin poikkeuksellisissa olosuhteissa Sveitsin Montreux’ssa Frank Zappan konsertissa syttyneen kasinopalon jälkeen, josta “Smoke On The Waterin” sanat kertovat.

Näiden levyjen sävellykset toimivat edelleen erityisen hyvin livenä juuri siksi, että ne perustuvat vuorovaikutukseen. Deep Purple ei ole koskaan ollut pelkkä riffibändi. Sen vahvuus on ollut aina siinä, kuinka kitara, basso, rummut, Hammondit ja laulu keskustelevat keskenään. Tämän huomasi erityisesti “In Rock” -materiaalin aikana.

“Hard Lovin’ Man” oli yksi illan kohokohdista. Roger Gloverin basso jyrisi vakuuttavasti, samalla kun Aireyn Hammond-urut hallitsivat taustaa. Suurella screenillä nähtiin lähikuvia Aireyn soitosta. Gillan toi lavan eteen pienen gongin, jota hän kumautti ja ryhtyi tämän jälkeen soittamaan tamburiinia. McBride puolestaan jatkoi vakuuttavaa iltaansa jälleen yhdellä näyttävällä soolo-osuudella. Soolojen aikana Gillan pääsi lepuuttamaan ääntään.

Seuraavaksi kuultu “Into The Fire” muistutti jälleen siitä, kuinka raskas Deep Purple oli jo vuonna 1970. Gillanin voimakkaat kertosäkeen karjaisut osuivat komeasti kohdalleen, ja Ian Paicen groovaava rumpalointi oli hienoa seurattavaa. Gillan kiitti yleisöä lämpimästä vastaanotosta, eikä syyttä, sillä areenan yleisö oli hyvin mukana alusta lähtien.

Yksi Deep Purplen suurimmista vahvuuksista vuonna 2026 on se, ettei yhtye elä yksin menneisyydessä. Vuoden 2024 “=1”-albumilta kuultiin sekä “A Bit On The Side“, että “Lazy Sod“. Ensimmäisen aikana Gillan joutui hetkeksi yskäisemään ennen laulua, mutta muuten esitys oli vahva. Jälkimmäinen puolestaan oli erityisen onnistunut, jossa kitaran ja Hammondien välinen klassinen Purple-kaksintaistelu soi 1970-luvun hengessä.

Uusien ennen kuulemattomien kappaleiden ystävien riemuksi pian julkaistavalta “Splat!”-albumilta kuultiin maailman live-ensiesitykset “Arrogant Boy” ja “Diablo“. Harva bändi pystyy yli viidenkymmenen vuoden uran jälkeen esittämään uusia kappaleita tavalla, joka aidosti kiinnostaa yleisöä. Deep Purple onnistui siinä.

“Lazy” yhdisti jälleen bluesia, jazzia, hard rockia ja improvisaatiota, jossa Airey oli täysin elementissään. Kappaletta edelsi pitkä Hammond-intro ja kesken Aireyn sooloilun lavalle ilmestyi hovimestarin roolia esittänyt henkilö tarjoamaan viinilasillisen.

Hammondien sävyt vaihtelivat jatkuvasti ja soitossa oli aitoa iloa ja riemua. Gillan puolestaan täydensi kokonaisuutta tamburiinilla ja huuliharpulla. Kappale toimii edelleen erinomaisesti livenä juuri siksi, että se antaa jokaiselle muusikolle tilaa venyttää ja improvisoida osuuttaan.

“When A Blind Man Cries” on yksi Deep Purplen herkimmistä sävellyksistä. “Machine Head” -sessioissa nauhoitettu kappale jäi aikoinaan albumin ulkopuolelle ja julkaistiin alun perin vain “Never Before” -singlen B-puolena. Myöhemmin raita sisällytettiin “Machine Headin” uusintapainoksille ja biisistä on tullut yksi yhtyeen rakastetuimmista balladeista.

Metro Areenassa Gillanin laulu pysäytti hetkeksi koko hallin. McBriden herkkä kitaratyöskentely kantoi biisiä eteenpäin, ja Gillan siirtyi hetkeksi istumaan Paicen viereen kuuntelemaan kitarasooloa. Gillanin suoritus kappaleen lopussa oli erityisen vaikuttava ja kun ottaa huomioon laulajan iän, suoritus oli suorastaan hämmästyttävä.

Illan toinen suuri instrumentaalinen kohokohta oli Aireyn pitkä soolo, jossa hän pääsi näyttämään koko arsenaalinsa. Mukaan mahtui otteita muun muassa Ozzy Osbournen “Mr. Crowleysta” sekä tietenkin Jean Sibeliuksen “Finlandiasta“, joka sai suomalaisyleisöltä raikuvat suosionosoitukset.

Moni odotti Aireyn soolon jälkeen automaattisesti “Perfect Strangersia“. Sen sijaan yhtye yllätti nostamalla settiin vuoden 2005 “Rapture Of The Deep” -albumin nimikappaleen, jota ei oltu kuultu livenä sitten vuoden 2012. Steve Morse -aikakauden teos osoittautui hienoksi lisäykseksi.

Loppusuora oli täynnä tuttuja klassikoita. “Space Truckin’in” aikana Gillanilla oli jälleen pieniä haasteita äänen kanssa, mutta kokonaisuus pysyi vahvana. Glover heitti yleisöön plektransa ja jatkoi hetken bassonsoittoa sormin. “Smoke On The Waterissa” yksi rockhistorian tunnetuimmista riffeistä täytti areenan. Gillan siirtyi McBriden viereen ja antoi tämän laulaa kertosäettä. Screenillä nähtiin vuorotellen yhtye ja laulava yleisö.

Encoreina kuultiin vielä instrumentaalinen tulevan albumin harvinainen bonusraita “Guinnesis“, Joe Southin säveltämä “Hush” sekä päätösnumerona “Black Night“. “Black Nightin” aikana Gillanin ääni katosi hetkeksi, mutta tilanteesta selvittiin nopeasti, eikä se onnistunut latistamaan tunnelmaa. McBride johdatti yleisön mukaan laulamaan kitaramelodioita.

Lavalla olivat juuri esiintyneet Ian Gillan (80), Roger Glover (80), Ian Paice (77), Don Airey (77) ja uusimpana jäsenenä vuonna 2022 mukaan liittynyt Simon McBride, joka ei ole vielä edes viisikymppinen.

Deep Purple ei ole koskaan tarvinnut ympärilleen suurta tehosteshow’ta. Ikä näkyi ajoittain äänessä ja liikkeissä, mutta musiikki ratkaisee. Vuosikymmenten aikana hioutunut esiintyminen, vertaansa vailla oleva kappalemateriaali, kirkkaat valot ja laadukas äänentoisto riittivät täydelliseen konserttielämykseen.

Deep Purplen matka jatkui Espoosta Tampereen Nokia Arenalle, missä seuraavana päivänä soi yhtyeen 31. konsertti Suomessa.

Vuonna 2026 Deep Purple on historiallinen, legendaarinen ja perinteinen genrensä kulmakivi, mutta onnistuu edelleen kuulostamaan elinvoimaiselta ja merkitykselliseltä. Metro Areenassa nähtiin jälleen osoitus siitä, miksi yhtyeen nimi kuuluu rockhistorian kaikkein kirkkaimpaan kärkeen. Ja juuri siksi sen hehku ei sammu.

Raportti: Hannu ja Riku Juutilainen
Kuvat: Hannu Juutilainen © Metalliluola

Toimittaja |  + artikkelit

Intohimoinen livekeikoilla kävijä ja fyysisen musiikin raskaan sarjan keräilijä. Hifistä hullaantunut ja albumien teknisestä toteutuksesta kiinnostunut seikkailija, jonka sydän sykkii eniten Nightwishille, mutta tarkassa seurannassa on hard rockin ja perinteisen hevin monipuolinen maailma 70-luvun Black Sabbathista aina 2000-luvun sinfonisen metallin aaltoon asti kaikkine orkestereineen. Vapaa-ajalla ohjelmaan kuuluu frisbeegolf, jos radoille vain keikoilta ennättää.

+ artikkelit

Perinteisen raskaan rockin ja melodisen metallin ystävä. Livekeikkojen ja (vinyyli)levymusiikin suurkuluttaja. Musiikin ohella vapaa-aikaan kuuluvat viskiharrastus ja frisbeegolf. Kamera on mukana keikalla kuin keikalla.

LIITTYVÄT ARTIKKELITLISÄÄ TEKIJÄLTÄ

Metalliluola.fi
Facebook Instagram Linkedin Spotify X Youtube
© Metalliluola.fi