Paradise Lost – Medusa (2017)

Ensi vuonna kunnioitettavan 30 vuoden rajapyykin saavuttava Paradise Lost tarjoilee alkusyksyn kunniaksi 14. albuminsa ”Medusan”.

Bändin palattua raskaamman ja heille juuri oikeanlaisen materiaalin pariin, on jälki ollut musertavan kovaa. Etenkin kolme edellistä albumia (Faith Divides Us – Death Unites Us/Tragic Idol/The Plague Within) ovat olleet todella upeita matkoja synkän raskaaseen maailmaan ja etenkin vuonna 2009 julkaistu Faith Divides Us… on noussut itselle äärimmäisen suureksi albumiksi, joka on ottanut paikkansa Iconin ja Draconian Timesin kannassa bändin parhaiden levyjen listalla.

Odotukset uutukaista kohtaan ovatkin siis korkeat, eivätkä tätä tunnetta ainakaan lievennä, että Gregor Mackintosh lupaili uuden materiaalin olevan alkuvuosien tuotoksiin rinnastettavaa murskaavaa doomia tai että molemmat ennakkomaistiaiset (Blood & Chaos ja The Longest Winter) iskivät lujaa.

”Fearless Sky” – nimisellä, 8,5 minuuttia kellottavalla järkäleellä, on kunnia avata peli Medusan osalta, eikä Gregin aiemmissa puheissa materiaalin tyylisuunnasta ole pätkänkään vertaa palturia seassa! Nyt mennään nimittäin kappale kappaleelta eteenpäin raskaissa tunnelmissa Nick Holmesin öristessä pirullisen vakuuttavasti, puhtaiden laulujen jäädessä pienempään rooliin. 46-vuotias Holmes kuulostaa suorastaan järjettömän hyvältä muun bändin rouhiessa raskaan soundimaailman keskellä bändin levytyshistoriaan uutta merkkipaalua. Etenkin kitaristikaksikko Greg Mackintosh-Aaron Aedy on mielestäni jäätävän hyvin kimppaan pelaava duo, jonka soitto ja yhteispeli on upeaa kuultavaa vuodesta toiseen.

Paradise Lost on Medusalla kovassa vireessä, bändin sävellyskynä on terävänä ja albumilla on todellakin saavutettu uran alkupään raskautta sekä sulautettu se nerokkaasti bändin nykytyyliin. Medusa vie kuulijan mukanaan kerta toisensa jälkeen ja levyn soittaa mieluusti läpi kokonaan kerralla, sillä täytemateriaalia ei ole sekaan päästetty. Mitään ”Embers Firen” tai ”As I Dien” tasoisia vuosikertahittejä ei mukana ole ja tämän takia kiitettävä arvosana jääkin saavuttamatta. Oikeastaan hieman yllättäen ennakkoon julkaistu ”The Longest Winter” jää levyn terävimmän kärjen taa, vaikkakin ero kovimpiin kappaleisiin onkin vain hiuksen hieno. Avausraita ”Fearless Sky”, hienon videon kera ennakkoon julkaistu ”Blood & Chaos” sekä päätösbiisi ”Until the Grave” nousevat omiksi suosikeikseni levyn annista.

Albumin kahdeksan biisiä ja reilut 40 minuuttia ovat hetkessä ohi, eikä kuulijalle tule tämän matkan aikana tylsää hetkeä! Joillekin levyn pituus voi olla negatiivinen asia, mutta itse näen tämän vain positiivisessa mielessä. Aina ei tarvita yli 70 minuuttia, vaan intensiivinen 40-minuuttinenkin on yhtälailla tehokas.

Albumi on vahva esitys veteraani-ikään ehtineeltä bändiltä, sekä todella komea todiste yhtyeen elinvoimaisuudesta ja kyvystä tehdä edelleen toimivaa musiikkia. Paradise Lost on elämänsä voimissa vuonna 2017. 

8½ / 10

Miika Manninen

  1. Fearless Sky
  2. Gods of Ancient
  3. From the Gallows
  4. The Longest Winter
  5. Medusa
  6. No Passage for the Dead
  7. Blood & Chaos
  8. Until the Grave

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here